Uusin silmin... eikun korvin

“Leena kiljuu et on nuori vieläkin” kuulin Maija Vilkkumaan laulavan, ja kiinnostuin. Sehän oli minun laulu, varsinkin kun olin juuri lähdössä oman “Dingon ja Yöni” eli Zero Ninen keikalle. Olin työntänyt arvontavoittolevyni soittimeen sillä ajatuksella, että kuuntelen kerran ja laitan sitten nettihuutokauppaan - olin ennen tykännyt Maijasta, mutta sitten rääkyminen meni överiksi. Myöhemmin selvisi, että laulun kiljuja onkin Marleena, mutta “vahinko” oli jo tapahtunut. Tiesin heti, etten raaskisi myydä levyä, ja kuuntelin sitä vastaanottavaisemmalla asenteella. Ja sehän alkoi kuulostaa hyvältä - Maijan äänikin siedettävältä.

Tämä muistutti taas siitä, miten pienestä ihastuminen - tai vihastuminen - voi olla kiinni, oli sitten kyse artistista tai mistä hyvänsä elämässä. Ettei vaan tämä jo 18-vuotinen parisuhteenikin johtuisi yhdestä täydellisesti ajoitetusta ruususta... Mutta pysytään nyt lauluissa. “Pari” kertaa on tullut mainittua, että naurahdus nimiraidan säkeelle “sanot ettei sul oo tapana, lähtee heti ekana iltana, mut huomaan aamulla, peset hampaasi omalla harjalla” sai minut tykästymään Pete Seppälän “Jos nukun kiltisti sohvalla...”-albumiin, pysyvästi. Samoin olen saattanut mainita, että “you were throwing bright stars into my sky” Koopin kappaleessa “You’re the Reason” on kaunein kielikuva missään laulussa ikinä. Molempiin suhtauduin toki ennakkoon positiivisesti, ja sykähdyttävä detalji vain varmisti odotusten ylitsevuotavan täyttymisen.

Myös Zero Ninen "puhkikuluneita" levyjä kuuntelen nyt uusin korvin (lainausmerkit, koska ennen kuuntelin LP-levyjen kasettikopioita ja nykyään CD- ja mp3-versioita). Aivan - tämä juttuhan onkin vain tekosyy palata vielä hetkeksi Zero Nine-tunnelmiin. Minua on aina hieman vaivannut se, ettei Zero Ninen levynkansissa, yhtä lukuunottamatta, ole lyriikoita. Aloitin kuuntelun 15-kesäisen englannilla, ja aikamoinen määrä “tsööbi-tsööbiä” juurtui korviini niin, etten kielitaidon kehittyessäkään pystynyt tekstejä tulkitsemaan. Tuskin tulen koskaan ymmärtämään kaikkea - en yllättyisi, vaikka jokunen siansaksatäyte olisikin seassa - mutta saan pikkuruisia oivalluksia lähes joka kuuntelulla. Eivätkä kappaleet onneksi siitä ainakaan huonone.

Zero Nine-tuotannon lisäksi olen löytänyt uudestaan solistin soololevyn, jota valitettavasti ei taida olla missään saatavilla (onneksi tämä ei ole kolumni vaan blogi, jonka tarvitsee kiinnostaa vain itseäni, joten voin vapaasti kommentoida tuollaista “haamulevyäkin”). Pelkkää “Kepa Salmirinne”-nimeä kantava levy ilmestyi vuonna 1993, jolloin asuin vuoden ulkomailla, joten en tiedä tarkemmin levyn menestyksestä, mutta käsittääkseni se ei ollut huikea (päätellen siitä, ettei uusintapainosta “klassikkolevystä” ole tullut vastaan).

En kunnolla muista millaisen vaikutuksen Kepan sooloyritelmä minuun aikoinaan teki. Taatusti rakastin ääntä, vaikka suomenkielinen laulu aavistuksen hassulta kuulostikin. Varmasti ihastuin “Rakkauslauluun” (“Love hurts”-cover) sekä “Laulun sanat”-herkistelyyn. Mutta mitähän ajattelin esimerkiksi räväkästä poliittisesta satiirista “Hei pää”? Nyt kuuntelen sitä naureskellen - hyvällä tavalla. Siinäpä olisi oiva tunnusbiisi poliittiselle protestiliikkeelle, edelleen ajankohtaisilla pohdinnoillaan ydinvoimakysymyksestä ja TV-paneelien ratkaisemista vaaleista. Ja “Liikettä lanteisiin” voisi olla hitti ainakin Marco Bjurströmin tanssitunneilla! Kaikenkaikkiaan löysin levyltä oivaltavia ja hauskojakin tekstejä, toimivilla melodioilla säestettynä. Kiva fiilis toi mieleen tuon Seppälän levyn - toisen suurelta yleisöltä löytämättä jääneen timantin. Ja varsinainen yllätys löytyi tekijätiedoista. Enpä ollut huomannut (tai sitten se ei vaan silloin tehnyt yhtä suurta vaikutusta), että Kepaa on teksteissä avittanut muuan Juice Leskinen!

Tämänhetkinen lempiraitani, “Läpi marrasvyöhykkeen”, löytyykin yllättäen youtubesta. Postaaja vaikuttaa sukulaissielulta - videolistallaan Zero Ninea ja Pete Seppälää. Mikä sattuma! Minähän en tietenkään julkaisisi mitään tekijänoikeuden piirissä olevaa materiaalia, varsinkaan artisteilta, joita arvostan enemmän kuin ketään muita. Tai jos julkaisisin, niin pahoittelisin syvästi - perustellen, että jotain niin arvokkaasta kulttuurihistoriasta on vain pakko jakaa...

Kyseinen kappale on nyt noussut uusiin sfääreihin, erityisesti tekstin osalta, joka osuu ja uppoaa - eli koskettaa. Näihin Kepan ja/tai Juicen sanoihin on hyvä (vihdoin) lopettaa:

“Elämä itkee ja elämä nauraa, elämä huutaa tuskissaan
Huolensa näyttää, mua täysillä käyttää, ja saa minut avautumaan...”