Hetken tietä

Tartun vihdoin kevään lauluskabailuihin kehumalla, että onpa nerokas tuo Voice of Finlandin äänestyskäytäntö spotify-kuunteluineen. Muistan ajatelleeni X factorin aikaan, jolloin kai ekan kerran julkaistiin viikottaisia studioversioita kilpailijoiden kappaleista, että olisi hyvä, jos biisien download-tilastot otettaisi ääninä huomioon. Mutta tämä spotify-kuvio on paljon parempi, ja vielä ilmainen!

En ole liiemmin innostunut Idolsista, vaikka olen sitä huolella seurannut ja raportoinutkin toisaalla. Voice of Finland oli uutena formaattina kiinnostavampi, mutta sillekin olen lämmennyt  hitaasti. Vahvana osasyynä on ollut se, että innostumiskapasiteettini on pysynyt varattuna “vanhoille” idolikuvioille - kuten tuolle viimeksi pohtimalleni kaukokonsertille, jonka huikeutta en ole edes uskaltanut yrittää sanoin kuvailla (tämä ja monta muuta videota puhukoot puolestani).

Varovaista Voice-innostusta herätti alkuun Sanna Säntti herkkääkin herkemmällä äänellään, ja liikuttava “Minä ja hän” kaksintaistelujaksossa nosti Jesse Kaikurannan kakkossuosikiksi. Hänet tosin onnistuin välillä aidosti unohtamaan ja sitten suorastaan hylkäämään. Jessen ensimmäinen live-veto oli nimittäin aika kauhea. Herkkä “Piiloon”-kappale oli pilattu mahtipontisella sovituksella, eikä pönöttävän sirkustirehtöörin tyyli frakissa ja trikoissa auttanut asiaa (sivumennen sanoen minusta on hienoa, että Voicen finaalissa on nyt näitä ei-ihan-perinteisen-popparin ulkonäöllä varustettuja tyyppejä, jotka kuitenkin muuntuvat kauniiksi kannattajiensa silmissä. Jessen ja Kimin hymyt sulattavat sydämiä, ja “vain ääni ratkaisee”-periaate toteutuu).

Sanna karsiutui, mutta Jesse jatkoi “valtakunnan itkettäjänä”, liikuttaen jälleen minuakin. Suuremmin innostuin tosin vasta kun pääsin vaikuttamaan hänen menestykseensä luukuttamalla “Sinistä sointua” ja “Hetken tie on kevyttä”. Joten palataanpa siihen, miksi spotify-äänestys on niin nerokasta. Ensinnäkin yleisö värvätään mainostamaan ohjelmaa - kuuntelutiedothan valuvat monilla suoraan Facebookiin ja ties minne. Lisäksi ihmiset saadaan kuuntelemaan suosikkiensa biisejä urakalla - kymmenen kierrosta päivässä kuulemma lasketaan tuloksiin. Se itsessään vauhdittaa ja vahvistaa yleisön kiintymistä kisailijoihin, ja innostusta itse kisaan. Väitän nimittäin, että artistin fanituksessa iso osa on tottumusta - sitä, että runsaalla kuuntelulla idolin ääni tulee tutummaksi ja rakkaammaksi. Ääni voi säväyttää kertakuulemalla, siinä missä ensisilmäyksellä voi rakastua, mutta syvällisempi suhde vaatii aikaa ja yhdessäoloa - äänen “juurtumista”.

Tuoreena esimerkkinä on pakko mainita Elias Hämäläisen Markus-veli samettiraspeineen. Hänhän oli mukana jo ihan ensimmäisillä Elias-keikoillani, mutta jäi mieleen lähinnä kivan oloisena tyyppinä - ääni oli muka vain perushyvä. Vaivihkaa se “perushyvä” luikersi juuria sydämeeni, ja kun ponkaisi veljen taustalta kunnon sooloihin, näytin varmaan samalta kuin Voice-tuomari Elastinen julistaessaan Mikko Herraselle, että “sinähän se vasta hahmo olet!”. En nyt keksi mikä on “blown away” suomeksi, mutta niin kirjaimellisesti sitä, että paineaallon hulmauttamat hiukset näkyvät kaljunkin päässä.

Kymmenet kierrokset Kaikurantaa spotifyssa juurruttavat hänen äänensä vastaavasti, vaikka toki pinnallisemmin, joten kuljen ainakin tämän viikon hetken tietä hänen puolestaan jännittäen. Minut on taas manipuloitu elämään hömppälauluohjelman mukana, ja olen vain iloinen siitä! Väitän, ettei innostukseni olisi riittänyt puhelinäänestämiseen, mutta tiedä vaikka mieleni muuttuisi siinäkin. Ilmainen spotify-äänestys ennemmin lisää kuin vähentää puhelinääniä - juuri tämän innostuttamisefektin takia. Ja viimeistään tämä tekee kuvion niin nerokkaaksi: tuotantoyhtiö tarjoaa yleisölle ilmaista iloa, mutta voittaa todennäköisesti itse siinä sivussa. Paras tulos ei synnykään ahneudella vaan idearikkaalla anteliaisuudella.