Suuren sielun riekaleita

Kuten moni blogini juttu, tämäkin inspiroitui Facebook-kommentista. Hehkutin edellisen jutun sankaria, Jesse Kaikurantaa, ja kaveri totesi, ettei Jesse mahdu sieluun, kun Koop oli niin ihku Menestyksen hinta -dokumentissa. Dokumentti kosketti minuakin, mutta näissä asioissa sieluni on tunnetusti avara, eikä uudesta innostuminen ole ennenkään tuupannut vanhoja tärkeitä pois tieltä. Jesse-intoiluni on toki vielä hyvin hillittyä - rauhallista tarkkailua, että millainen levy tulee, ja osuuko keikkoja reitille. Tämä ei kuulostaisi ollenkaan pahalta, ellen muistaisi, että suhtauduin melkein yhtä rauhallisen odottavaisesti itse Elias Hämäläiseen heti X factorin jälkeen, ja missä liemessä sitä nyt ollaankaan pari vuotta myöhemmin...

Yleisesti ottaen tämä “sarjafanittaminen” on ollut vain ihanaa. Tuskaisia valintatilanteita on ollut verrattaen vähän. Keikka-aikatauluja ohjaava kohtaloni on ollut kieron vitsikäs mutta lempeä (voisin taas kirjata kummalliseen keikkapäiväkirjaani pari Koop-Elias-komboa, ja seuraava on jo kalenterissa). Pari raskasta valintaa olen joutunut tekemään juuri näiden kahden välillä sekä muita kepeämpiä - tyyliin Korisevaa lähitanssilavalla kahdenkymmenen vuoden kokemuksella, vaikka kohtuullisen matkan päässä olisi ollut tarjolla Koop-fanituksen alkuhuumaa. Silloin tunsin vahvasti olevani “kotona”, ja kaikki muutkin valinnat ovat olleet oikeita - ainoita mahdollisia.

Tänä iltana suurta sieluani revitään peräti kolmeen suuntaan. Tuttu rakas O’Jess soittaa kotikaupungissani, mutta sen missaamisen kestän, kun olen nähnyt bändin parikin kertaa ihan äskettäin. Toivottavasti pojat selviävät yhdestä Lappeenranta-keikasta ilman minua (blogitekstissä yritän osata ilmaista itseäni ilman hymiöitä, mutta koska nettisarkasmin vaikeus on viime päivinä ylittänyt jopa valtakunnan uutiskynnyksen, huomautan, että tähän perään pitäisi joku vinkkaus lätkäistä).

Jäljelle jää kaksi suuntaa, joista poikkeuksellisesti tiedän jo ennakkoon poimivani väärän. Onhan täydellisen idioottimaista käkkiä yksin jossain Kotkan Banketissa (mikä lie humppamesta onkaan?), kun tarjolla olisi ollut kiva pieni iltaretki Helsinkiin kuuntelemaan Koopin Flute of Shamea, ihanien ystävien kanssa. Skenaario on täydellinen lose-lose siinäkin mielessä, että jos keikka ON niin loistava kuin odotan, rupean entistä enemmän harmittelemaan sitä, ettei samaa herkkua ole enempää tiedossa. Mutta en vaan voi itselleni mitään. Tämä Kristiina Wheelerin keikka on ollut niin pitkään kalenterissa ja juurtunut niin vahvasti alitajuntaani, että sen väliin jättäminen on täysin mahdotonta. Jo sen hetkellinen harkitseminen tuntui pettämiseltä, ja siis nimenomaan itseni pettämiseltä. Eiköhän se Krisukin kykenisi just ja just laulamaan ilman minua (ja taas tarvittaisi sitä hymiötä).