Muukalainen

Viime vuonna tähän aikaan intoilin Kristiina Wheelerin uudesta suomi-materiaalista, ja tämä kevät alkaa samoissa merkeissä. Oli tosi kiva täpinöidä pitkästä aikaa sinkusta, ja vieläpä aivan uudesta, ennenkuulemattomasta. Paljonhan tässä on menty live edellä, kun viime vuoden tärkeimpiä, kuten Flute of Shamen EP:n ja Ilpo Kaikkosen albumin kappaleita oli jo kuultu keikoilla ennakkoon - puhumattakaan Vain elämää -helmistä, jotka sykähdyttivät kaikki ensin television kautta.

Kovin juhlalliseksi Muukalaisen ensikuuntelu ei muotoutunut, kun bongasin kappaleen uutta musiikkia käsittelevästä ohjelmasta, YLE-areenasta, pari päivää ennen kalenteriin ympyröityä julkaisupäivää. Tykästyin heti, mutta ei se ollut sama asia kuin kuulla virallinen valtakunnallinen ensisoitto, tai ladata "oma" kappale, ja lyödä se hartaasti keskittyen luureihin. Naistenpäivänä julkaistu single oli siis jo tuttu, ja toki heti hieno, mutta tuotti ensimmäiset kylmät väreet vasta tuliterään videoon yhdistettynä.

Kappaleesta ja Kristiinasta on siis pelkkää kaunista sanottavaa, mutta sitten päästään valitusosuuteen. Vai pitäisikö tämä yrittää kääntää positiivisen puolelle? En siis kokenut katkerasti sitä, miten tylsä on intoilla yksin, vaan muistin, miten hienoa on ollut enimmäkseen fanittaa porukassa. Kukaan kaveripiirissäni ei vaan nyt sattunut tästä "tapauksesta" innostumaan, eli intopinkeät Facebook-postaukseni jäivät yksittäistä peukkua vaille huomioimatta. Siinä olisi ihan oma aiheensa - miten sosiaalinen media välillä turhauttaa, kun ihmiset tarttuvat sattumanvaraisesti kevyesti viskeltyyn höpöhöpöön, eivätkä niihin aiheisiin, mitkä olisivat itselle tärkeitä (siis jopa sellaisia ihan oikeasti merkittäviä... joita nämä musiikkijutut eivät kai sinänsä ole, vaikka minun maailmassani siltä aika usein tuntuvat). 

Mutta yritetään nyt pysyä tässä aiheessa. "Muukalainen" ei välittömästi räjähtänyt radioaalloille, ei vaikka Kristiina kävi ensiesittämässä sen MTV3:n Nuorten hyväksi-konsertissakin - ja minä tietysti, musa-alan pettymyksiin ihan liian tottuneena, huolestuin ihan liian nopeasti. Ei oikeasti enää naurata tämä vitsi, että kiroan kaikki fanittamani artistit menestymättömyyteen. Tällä kertaa tuli tosin mieleen, että manaako lauluntekijä itse itselleen radiohiljaisuuden: "jos jatkoon selviydy en, oon mielelläni se alien". Joutuuko erilaisuutta juhliva, mutta samalla kiusaamisesta kertova ("mä oon se tyttö vieläkin, joka aina viimeisenä joukkueeseen valittiin") edelleen eristetyksi ja "kiusatuksi"? Olisi jotenkin vaan liian osuvaa... Todistakaa, että olen väärässä - kuunnelkaa ja auttakaa tekemään tästä hitti!

Seuraavan päivän edit: Olen kyllä ihan pöhkö, kun murehdin silloin kun pitäisi juhlia. Tyyppi julkaissut upean näytteen tulevasta materiaalista, ja minä jo ikäänkuin ennakkoon tuomitsen, että varmaan se jää suurelta (tyhmältä) yleisöltä taas löytämättä. Sitä paitsi olen ihan selkeästi väärässä, jos katsoo noita minulle kieron kiinnostavia Facebook-kannatuslukuja. Vuosi sitten juhlittiin "kolme tuusaa täynnä"-hetkeä akustisella Tyttö-videolla, ja jos nyt en ihan väärin muista, tykkääjien määrä oli vakiintunut tässä johonkin 4200 ja risat paikkeille. Ja nyt yhtäkkiä melkein 4800. Kyllä biisiin tässä muutamassa päivässä "muutama" muukin on ihastunut - ilmeisesti sitten telkkarivetoon, kun radiokanavat eivät ihan vielä hypänneet kappaleen kimppuun.