- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Kävin - vanhana kotkalaisena - ties kuinka monen vuoden tauon jälkeen Meripäivillä. Houkuttimena toimi Ilpo Kaikkosen keikka, joka kuului meripäiväareenan ilmaiseen päiväohjelmaan. Suuri yleisö ei sitä oikein löytänyt - massat valuivat areenalle vasta festari-illan aikana Suvi Teräsniskaa, Pandoraa, Jonne Aaronia ja Kaija Koota kuuntelemaan (sekä Mr Presidentiä, mutta sitä ei lasketa, koska skippasin sen suosiolla). Fotailin innoissani eturivissä, kun päivänvalo avusti saamaan jokusen aika hienon otoksen (koko setti löytyy täältä - myös Kaukolasipartio-nimisestä bändistä, joka lopetteli showtaan areenalle saapuessani).
Ilpon odotus palkitsi pikaisesti, kun mies itse asteli Aurinkokunta-bändinsä etunenässä lavalle virittelemään kitaraa ja teippailemaan biisilistoja soittopaikoille. En tiedä vaatiiko suurempi tähteys sitä, että saapuu näyttävästi viimeisenä lavalle, mutta jotenkin vaan tykkään enemmän näistä tyypeistä, jotka kantavat itse kitaralaukkunsa.
Puhun usein "omista" artisteista, mikä viittaa siihen, että välitän heidän urakäänteistään henkilökohtaisemmalla tasolla. Käyn myös "vieraiden" keikoilla. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi ihana Antti Tuisku. Olen nauttinut hänen konserteistaan valtavasti, siinä hetkessä, mutta sitten unohtanut. Minulla ei ole tarvetta seurata miten hänen kappaleensa menestyvät listoilla, tai miten hänellä riittää keikkaa - luotan, että riittää.
Sitten on "omien" rykelmä, jonka ydintyyppejä ei tarvinne kerrata. Sen laitamille ovat viime vuosien aikana asettuneet "viileri" sekä Ilpo. Veivasin Ilpon kesäistä levyä koko talven - ja keväällä sanoin käsipäivää ja haastattelin (vain lavalla nähty artisti pysyy luontevasti etäisempänä). Ilpo-fanitustani maustaa myös joku uhmantapainen, ehkä liiallisen vakavuuden vastustus - ilo odottamatta ilmestyneestä kesäbiisistä, jonka ei tarvitsekaan olla maailman paras, kunhan tuo hyvän mielen, ja rennon elämänmakuisista teksteistä, suomeksi. Tietäni livemusiikin suurkuluttajaksi ohjanneet voimat ovat olleet kieron vitsikkäitä, kun ovat rysäyttäneet suomi-rock-tytön sydämeen peräjälkeen puoli-britin ja jenkkijuurilla kasvaneet veljekset. On suunnaton rikkaus rakastua heidän kautta uudenlaiseen musiikkiin, mutta Ilpo soittelee niitä säveliä, joilla oma musiikki-identiteettini on rakentunut. Ja onhan hän keikkakuvausharrastelijan unelma...
Ti€napojat-bilebändin kanssa Ilpo esiintyi kotinurkillani ihan äskettäin, mutta puhtaasti oma keikka, omilla biiseillä, isolla lavalla, oli eri lailla sykähdyttävä (kuten toki ensimmäinenkin kokemani). Minun maailmassani festarilavat ovat harvinaista herkkua, ja Meripäivien rock-juhlaa helli vielä ihana aurinkokin. Pakko tunnustaa, että ajatuksissani vilahti kiitollisuus siitä, että sain olla juuri siellä, upeissa puitteissa, enkä metroaseman tunnelissa - niin rakas kun eräs samanaikaista katukeikkaa mainostanut muusikko minulle onkin. Ilpon keikasta ei nyt enempiä, kuin että settilista oli melkein sama kuin levyn biisilista, ja Meren rantaan vastustamattomine kitarariffeineen tykimpiä live-biisejä ikinä missään - sellainen, jota tulevaisuuden bilebändit voisivat veivata keikoillaan, kunhan se ensin tekijänsä versiona tulisi hieman tunnetummaksi.
Heti keikan loppuun heitetyn Tehosekoitin-lainan Maailma on sun jälkeen väki hätisteltiin areenalta ulos, ja arvoin hetkisen paluuta. Oliko järkeä maksaa 39 euroa loppuillan ohjelmasta, kun tärkein esiintyjä oli jo nähty? Sen verran innoissani olin kuitenkin kuvausolosuhteista ja tunnelmasta, että kiersin melkein saman tien takaisin lavakaiteen luo odottelemaan Teräsniskan keikkaa.
Olin kerran aiemmin nähnyt Suvin festareilla, enkä vaikuttunut, mutta Koop ja Juha Tapio "lämppäreinä" saattoivat vaikuttaa asiaan - pääkopan kovalevy pystyy vastaanottamaan rajallisen määrän musiikinriemua kerrallaan. Tämä toistokoe osoitti kuitenkin sen, että Suvi pysyy "vieraana". Loistava esiintyjä, upeaääninen, kaunis kuvata, ja sydämellisen läsnäolevakin vielä, mutta joku vaan puuttuu. Toki keikka tarjosi hienoja hetkiä - onhan siinä jotain maagista kun monisatapäinen yleisö laulaa yhdessä heti ensimmäistä Hento kuiskaus-kappaletta.
Mietin siinä keikkaa seuratessani sitäkin, että onko osasyy biologisessa ohjelmoinnissani - tapaan kieltämättä ihastua miesääniin ja -artisteihin. Mutta ei se tunne mikä "omien" artistien keikoilla jyllää ole... no... sellaista. Taannoisella Wheelerin keikalla olin täydellä sydämellä mukana - ja pian seuraisin vaikuttuneena mutta silti "ulkopuolisena" Jonne Aaronia, jonka pitäisi kai lumota kaikki naiset. Ennen Aaronia piti kuitenkin kuunnella Pandoraa, jonka DJ-taustainen show ei ollut sen enempää minun juttu kuin oletinkaan - yllättävän monta hittiä tosin tunnistin. Naama oli nähty eturivistä kerran aiemminkin, Koopin konserttikaverina, mutta kaikki eivät päädy "omiksi" tyypeiksi vain esiintymällä jonkun tärkeän rinnalla.
Jonne Aaroninkin setin sain seurata jo toistamiseen. Edellinen show, myös Kotkassa, oli mieletön, ja tämä vielä isompi ja villimpi. Maailmanluokan rokkari piti yleisömassaa otteessaan, laulatti ja huudatti, riehui, mutta myös rauhoitti. Lehtiotsikoihinkin päätyi aika vaikuttava tilanne, kun hän keskeytti laulun ja rupesi ojentamaan yleisön joukosta bongaamaansa rähinöitsijää. "Meidän keikalla ei tapella! Tämä on rauhan ja rakkauden festivaali!". Jämäkästi, epäröimättä, hän osoitti nyrkinheiluttajan turvamiehille. Yleisö osoitti Jonnelle suosiota, ja soitto jatkui.
Elin keikkaa parhaani mukaan - lauloin mukana, taputin, ja kyykistyinkin kun Jonne käski, mutta se tunne, täydellinen uppoutuminen, onnellinen flow puuttui - se joka oikean artistin edessä valtaa mielen vaikka maalaiskievarin asvalttiterassilla jammaillessa. Tiedä sitten oliko Aaronin show jo liian täydellinen, ja kömpelön arkisesti keikkansa lopettaneen Kaikkosen kehitystarina kiinnostavampi seurata. Tapaus Aaron on sikälikin hämmentävä, että uuden suomenkielisen musiikin pitäisi olla juuri minun tyylistä, mutta ei se vaan kolahda kuin vaikkapa Ilpon biisit. Tai ehkä se ero tulee juuri siitä, kuka biisejä esittää.
Siitä tulikin mieleeni esimerkki Meripäivien ulkopuolelta. Tämän kesän uutuuksista olen onnistunut poimimaan kolmen lempibiisin sarjan, joka kuvastaa pohdintaa "omista" ja "vieraista", yllättäen vielä kaikki naisartisteilta. Jonna Tervomaan Minä toivon on kappaleena paras - vahva, kohottava, tekstiltään oivaltava. Hanna Pakarisen Olipa kerran elämä on sarjan toinen, jykevyydessään vaikuttava. Jos pitäisi radioäänestyksessä valita jompi kumpi, ääneni menisi tutummalle Hannalle. Sarjan rakkaimmaksi nousee kuitenkin Kristiina Wheelerin Rikki, vaikkei kappaleena ole ihan yhtä sykähdyttävä (mutta olen kuullut livenä yhden vielä julkaisemattoman, joka todellakin on!). "Tyypit" tyrkkäävät siis tärkeysjärjestyksen päinvastaiseksi.
Mutta takaisin Meripäiville. Jäin edelleen eturiviin, vaikka odotukseni Kaija Koota kohtaan olivat varaukselliset. Olen toki Kuka keksi rakkauden-biisiä hoilannut aikoinani, mutta en myöhemmin jostain syystä ole Kaijasta välittänyt. Vain elämää-sarja ihastutti joihinkin kappaleisiin - Siltsun version kuultuani en enää käännä kanavaa, kun Kaunis, rietas, onnellinen soi - muttei edelleenkään niiden alkuperäisesittäjään.
Tunsin olevani illanpilaaja, kun "kaikki muut" olivat innoissaan jo suuren roudaushässäkän aikana. Muutaman biisin jaksoin, ja sitten väistin takavasemmalle, loputtomalta tuntuneen ihmismuurin läpi. Kaijalla on mahtava lavaenergia, ja tosiaankin hienoja biisejä - harmittelin hieman, että jäi Tinakengätkin kokematta - mutta en vaan enää jaksanut. Kiintiö oli täynnä - tai sitten väsähtämiseni johtui häiriötekijästä: kirkkaista spottivaloista, jotka tohottivat lavan takaa suoraan silmiin. Fotaus ei onnistunut enää ollenkaan, enkä sitten jaksanut keikkaa enää katsellakaan - vaikka hätkähdyttävän komea kitaristi asemoitui täsmälleen eteeni. Keikalla minun pitää olla täysillä tai ei ollenkaan. Taka-alalta jaksoin seurailla vain pari minuuttia, ja poistuin koko alueelta - ehkä juuri ennen Koo-shown kohokohtia.
Seuraavana iltana olisin voinut jatkaa Meripäiväareenalla. Tuure Kilpeläinen on hyväksi havaittu, ja Dingo olisi ollut hieno nähdä kerran isosti livenä. Sen sijaan PMMP ja J. Karjalainen kuulostivat juuri sellaisilta, joiden keikoilla olisin ollut ulkopuolinen, ja hämmentynyt muiden innosta - joten otin suunnan kohti kotia, puolimatkan sympaattisiin Hurma-tansseihin, joissa oli sentään jotain tuttua ja "omaa".
Ilpon odotus palkitsi pikaisesti, kun mies itse asteli Aurinkokunta-bändinsä etunenässä lavalle virittelemään kitaraa ja teippailemaan biisilistoja soittopaikoille. En tiedä vaatiiko suurempi tähteys sitä, että saapuu näyttävästi viimeisenä lavalle, mutta jotenkin vaan tykkään enemmän näistä tyypeistä, jotka kantavat itse kitaralaukkunsa.
Puhun usein "omista" artisteista, mikä viittaa siihen, että välitän heidän urakäänteistään henkilökohtaisemmalla tasolla. Käyn myös "vieraiden" keikoilla. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi ihana Antti Tuisku. Olen nauttinut hänen konserteistaan valtavasti, siinä hetkessä, mutta sitten unohtanut. Minulla ei ole tarvetta seurata miten hänen kappaleensa menestyvät listoilla, tai miten hänellä riittää keikkaa - luotan, että riittää.
Sitten on "omien" rykelmä, jonka ydintyyppejä ei tarvinne kerrata. Sen laitamille ovat viime vuosien aikana asettuneet "viileri" sekä Ilpo. Veivasin Ilpon kesäistä levyä koko talven - ja keväällä sanoin käsipäivää ja haastattelin (vain lavalla nähty artisti pysyy luontevasti etäisempänä). Ilpo-fanitustani maustaa myös joku uhmantapainen, ehkä liiallisen vakavuuden vastustus - ilo odottamatta ilmestyneestä kesäbiisistä, jonka ei tarvitsekaan olla maailman paras, kunhan tuo hyvän mielen, ja rennon elämänmakuisista teksteistä, suomeksi. Tietäni livemusiikin suurkuluttajaksi ohjanneet voimat ovat olleet kieron vitsikkäitä, kun ovat rysäyttäneet suomi-rock-tytön sydämeen peräjälkeen puoli-britin ja jenkkijuurilla kasvaneet veljekset. On suunnaton rikkaus rakastua heidän kautta uudenlaiseen musiikkiin, mutta Ilpo soittelee niitä säveliä, joilla oma musiikki-identiteettini on rakentunut. Ja onhan hän keikkakuvausharrastelijan unelma... |
| Ilpo Kaikkonen @ Kotkan Meripäivät 26.7.2013 |
Ti€napojat-bilebändin kanssa Ilpo esiintyi kotinurkillani ihan äskettäin, mutta puhtaasti oma keikka, omilla biiseillä, isolla lavalla, oli eri lailla sykähdyttävä (kuten toki ensimmäinenkin kokemani). Minun maailmassani festarilavat ovat harvinaista herkkua, ja Meripäivien rock-juhlaa helli vielä ihana aurinkokin. Pakko tunnustaa, että ajatuksissani vilahti kiitollisuus siitä, että sain olla juuri siellä, upeissa puitteissa, enkä metroaseman tunnelissa - niin rakas kun eräs samanaikaista katukeikkaa mainostanut muusikko minulle onkin. Ilpon keikasta ei nyt enempiä, kuin että settilista oli melkein sama kuin levyn biisilista, ja Meren rantaan vastustamattomine kitarariffeineen tykimpiä live-biisejä ikinä missään - sellainen, jota tulevaisuuden bilebändit voisivat veivata keikoillaan, kunhan se ensin tekijänsä versiona tulisi hieman tunnetummaksi.
Heti keikan loppuun heitetyn Tehosekoitin-lainan Maailma on sun jälkeen väki hätisteltiin areenalta ulos, ja arvoin hetkisen paluuta. Oliko järkeä maksaa 39 euroa loppuillan ohjelmasta, kun tärkein esiintyjä oli jo nähty? Sen verran innoissani olin kuitenkin kuvausolosuhteista ja tunnelmasta, että kiersin melkein saman tien takaisin lavakaiteen luo odottelemaan Teräsniskan keikkaa.Olin kerran aiemmin nähnyt Suvin festareilla, enkä vaikuttunut, mutta Koop ja Juha Tapio "lämppäreinä" saattoivat vaikuttaa asiaan - pääkopan kovalevy pystyy vastaanottamaan rajallisen määrän musiikinriemua kerrallaan. Tämä toistokoe osoitti kuitenkin sen, että Suvi pysyy "vieraana". Loistava esiintyjä, upeaääninen, kaunis kuvata, ja sydämellisen läsnäolevakin vielä, mutta joku vaan puuttuu. Toki keikka tarjosi hienoja hetkiä - onhan siinä jotain maagista kun monisatapäinen yleisö laulaa yhdessä heti ensimmäistä Hento kuiskaus-kappaletta.
 |
| Suvi Teräsniska @ Kotkan Meripäivät 26.7.2013 |
Mietin siinä keikkaa seuratessani sitäkin, että onko osasyy biologisessa ohjelmoinnissani - tapaan kieltämättä ihastua miesääniin ja -artisteihin. Mutta ei se tunne mikä "omien" artistien keikoilla jyllää ole... no... sellaista. Taannoisella Wheelerin keikalla olin täydellä sydämellä mukana - ja pian seuraisin vaikuttuneena mutta silti "ulkopuolisena" Jonne Aaronia, jonka pitäisi kai lumota kaikki naiset. Ennen Aaronia piti kuitenkin kuunnella Pandoraa, jonka DJ-taustainen show ei ollut sen enempää minun juttu kuin oletinkaan - yllättävän monta hittiä tosin tunnistin. Naama oli nähty eturivistä kerran aiemminkin, Koopin konserttikaverina, mutta kaikki eivät päädy "omiksi" tyypeiksi vain esiintymällä jonkun tärkeän rinnalla.
 |
| Pandora @ Kotkan Meripäivät 26.7.2013 |
Jonne Aaroninkin setin sain seurata jo toistamiseen. Edellinen show, myös Kotkassa, oli mieletön, ja tämä vielä isompi ja villimpi. Maailmanluokan rokkari piti yleisömassaa otteessaan, laulatti ja huudatti, riehui, mutta myös rauhoitti. Lehtiotsikoihinkin päätyi aika vaikuttava tilanne, kun hän keskeytti laulun ja rupesi ojentamaan yleisön joukosta bongaamaansa rähinöitsijää. "Meidän keikalla ei tapella! Tämä on rauhan ja rakkauden festivaali!". Jämäkästi, epäröimättä, hän osoitti nyrkinheiluttajan turvamiehille. Yleisö osoitti Jonnelle suosiota, ja soitto jatkui.
 |
| Jonne Aaron @ Kotkan Meripäivät 26.7.2013 |
Elin keikkaa parhaani mukaan - lauloin mukana, taputin, ja kyykistyinkin kun Jonne käski, mutta se tunne, täydellinen uppoutuminen, onnellinen flow puuttui - se joka oikean artistin edessä valtaa mielen vaikka maalaiskievarin asvalttiterassilla jammaillessa. Tiedä sitten oliko Aaronin show jo liian täydellinen, ja kömpelön arkisesti keikkansa lopettaneen Kaikkosen kehitystarina kiinnostavampi seurata. Tapaus Aaron on sikälikin hämmentävä, että uuden suomenkielisen musiikin pitäisi olla juuri minun tyylistä, mutta ei se vaan kolahda kuin vaikkapa Ilpon biisit. Tai ehkä se ero tulee juuri siitä, kuka biisejä esittää.
Siitä tulikin mieleeni esimerkki Meripäivien ulkopuolelta. Tämän kesän uutuuksista olen onnistunut poimimaan kolmen lempibiisin sarjan, joka kuvastaa pohdintaa "omista" ja "vieraista", yllättäen vielä kaikki naisartisteilta. Jonna Tervomaan Minä toivon on kappaleena paras - vahva, kohottava, tekstiltään oivaltava. Hanna Pakarisen Olipa kerran elämä on sarjan toinen, jykevyydessään vaikuttava. Jos pitäisi radioäänestyksessä valita jompi kumpi, ääneni menisi tutummalle Hannalle. Sarjan rakkaimmaksi nousee kuitenkin Kristiina Wheelerin Rikki, vaikkei kappaleena ole ihan yhtä sykähdyttävä (mutta olen kuullut livenä yhden vielä julkaisemattoman, joka todellakin on!). "Tyypit" tyrkkäävät siis tärkeysjärjestyksen päinvastaiseksi.
Mutta takaisin Meripäiville. Jäin edelleen eturiviin, vaikka odotukseni Kaija Koota kohtaan olivat varaukselliset. Olen toki Kuka keksi rakkauden-biisiä hoilannut aikoinani, mutta en myöhemmin jostain syystä ole Kaijasta välittänyt. Vain elämää-sarja ihastutti joihinkin kappaleisiin - Siltsun version kuultuani en enää käännä kanavaa, kun Kaunis, rietas, onnellinen soi - muttei edelleenkään niiden alkuperäisesittäjään.
Tunsin olevani illanpilaaja, kun "kaikki muut" olivat innoissaan jo suuren roudaushässäkän aikana. Muutaman biisin jaksoin, ja sitten väistin takavasemmalle, loputtomalta tuntuneen ihmismuurin läpi. Kaijalla on mahtava lavaenergia, ja tosiaankin hienoja biisejä - harmittelin hieman, että jäi Tinakengätkin kokematta - mutta en vaan enää jaksanut. Kiintiö oli täynnä - tai sitten väsähtämiseni johtui häiriötekijästä: kirkkaista spottivaloista, jotka tohottivat lavan takaa suoraan silmiin. Fotaus ei onnistunut enää ollenkaan, enkä sitten jaksanut keikkaa enää katsellakaan - vaikka hätkähdyttävän komea kitaristi asemoitui täsmälleen eteeni. Keikalla minun pitää olla täysillä tai ei ollenkaan. Taka-alalta jaksoin seurailla vain pari minuuttia, ja poistuin koko alueelta - ehkä juuri ennen Koo-shown kohokohtia.
Seuraavana iltana olisin voinut jatkaa Meripäiväareenalla. Tuure Kilpeläinen on hyväksi havaittu, ja Dingo olisi ollut hieno nähdä kerran isosti livenä. Sen sijaan PMMP ja J. Karjalainen kuulostivat juuri sellaisilta, joiden keikoilla olisin ollut ulkopuolinen, ja hämmentynyt muiden innosta - joten otin suunnan kohti kotia, puolimatkan sympaattisiin Hurma-tansseihin, joissa oli sentään jotain tuttua ja "omaa".
Kommentit
Lähetä kommentti