Hyvät lääkkeet

Kävinpä tuossa joku aika sitten työterveystarkastuksessa, joka sisälsi perusverikokeiden lisäksi pitkähkön keskustelun työssäviihtymisestä ja elämästä yleensä, kartoittaen riskitekijöitä työuupumukselle. Hoitaja kysyi omaa arviotani siitä olenko taipuvainen masennukseen ja vastasin suoraan: "kyllä". Varsinaista masennusta ei (kai) ole ollut, mutta kovana murehtijana - ennakkoon, turhaan, ja joskus ihan aiheestakin - olen aaltoillut syvässäkin alakulossa, mutta nykyään paljon harvemmin. On minulla sen verran hyvät lääkkeet.

Yksi on tietysti liikunta. Terveydenhoitajakin hymähti kuulleensa, että on mahdotonta sairastua masennukseen, jos harrastaa säännöllisesti hikiliikuntaa. Jonkunsortin tieteilijänä en toki niele tuota "mahdotonta", muttei epäilystäkään, etteikö riski kuntoilulla kevenisi. Olenkin jo vuosikaudet hoitanut jumppatunneilla nimenomaan päätäni, ja keho hyötyy siinä sivussa. En todellakaan laske kulutettuja kaloreita, vaan käyn urheilemassa koska haluan käydä, tunneilla, joilla tiedän viihtyväni. Aiempien vuosien aerobic oli parasta stressihoitoa, kun vaati täydellistä keskittymistä koreografiaan. Nykypäivän bodypump toimii hieman eri kautta - ehkä vähän joogan tavoin. Kroppa tietää täsmälleen mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ajatukset voisivat harhailla, mutta pysyvät yleensä hetkessä, jonkunlaisessa "flow"-tilassa. Kuntonyrkkeily taas on ihan omanlaisensa riehumisnollaus, joka parhaimmillaan päättyy raukeaan euforiaan. Veikkaanpa, että viikottaiset visiitit nirvanaan vähintäänkin hidastaisivat kenen tahansa matkaa masennukseen.

Tuplavarmistuksena minulla on sitten tämä hitusen omalaatuisempi keikkalääkitys. Jos ei musiikkihurmoksella saa huuhdeltua pois työstressiä tai muita huolia-murheita, ei sitten millään. Myönnettäköön tosin, että olen käyttänyt myös termiä "keikkakrapula", eli joskus arki on läiskäissyt erityisen märällä rätillä heti reissuriemujen jälkeen. Mutta siihen taitaa auttaa se, että keikkailee enemmän - krapula ei saa sijaa, kun alkaa heti odottaa seuraavaa keikkaa. Maanantainotkahduksineenkin mielialakäyrän keskiarvo jää varmasti korkeammalle kuin jos vetäisi viivan tasaisella arkiharmaalla (tokihan arjessakin on iloa ja värejä. Niitä ei vaan voi samalla tavalla hehkuttaa - palaute olisi paljon suorempaa omilta nolostuvilta teineiltä kuin muusikoilta).

En nyt harhaudu selostamaan kaikkia alkuvuoden keikkoja - onhan tässä jo ehditty, kun helmikuun loppua elellään - mutta kuvailen pari live-musiikin tarjoamaa täsmähoitoa. Mieheni lähti loppiaisena peräti viiden viikon matkalle, ja tietenkin toinen lapsista sairastui välittömästi. Tavattoman terveet tenavamme ovat vauva-aikojen vesirokoista lähtien keskittäneet sairastelunsa satunnaisiin yksinhuoltajakausiini. Toipilaan jättäminen tuntui mahdottomalta, ja päätin jättää vuoden ensimmäisen Rymy-reissun väliin. Matka oli kuitenkin sovittu ja tarjousjunaliput hommattu jo aikaa sitten, ja ystäväni painosti lähtemään - onneksi. Lähes 17-vuotias pikkuiseni pärjäsi yhden illan ilman hössöttämistäni, ja minä olin suunnattoman onnellinen keikasta, jonka jo luulin menettäneeni. Brand New Classicsin  tarjoamassa hurmoksessa tokenin täydellisesti viikon vastoinkäymisistä, ja porskutin taas hyvävoimaisena eteenpäin - tosin ylläpitohoitona kävin saman bändin keikkoja pari seuraavaakin viikonloppua.

Perhe-elämä Skypen välityksellä sujui alkukriisin jälkeen yllättävän leppoisasti, mutta viimeisen viikon loppupuolella "mie romahin", kuten meilläpäin nykyään sanotaan. Isot juhlat, joissa jokainen vastaantulija ensimmäisenä kyseli missä mieheni on, vahvistivat hiljalleen hiipivän ikävän tyrmääväksi. Onneksi elämä, tai tarkemmin sanottuna VR, järjesti pelastuksen. Mihinkään en ollut lähdössä, mutta vitosen supersäästöliput Lahteen Ilpon trubaduurikeikalle olivat liian hyvä tarjous ohitettavaksi. Isompi teini oli jo ohjelmoitu, pienempi pääsi pikahälytyksellä isovanhemmille ja itse sain heittäytyä keikkamatkamoodiin, missä kaikki on aina hyvin - haasteet ja hankaluudetkin ovat vain kokemuksia. Kaupunki oli kaunis, vaikka köpöttelin liukkaassa loskassa, ja seuran puutekin vain vapautti vaeltelemaan omissa ajatuksissa. Keikka oli sympaattisen pienimuotoinen, ja itse asiassa hilkulla peruuntua, sään vuoksi peruuntuneen ulkotapahtuman jatkoina. Olin toki sitten erityisen kiitollinen, että sain kuulla musiikkia - juuri sellaista ihanaa, mitä sillä hetkellä tarvitsin - mutta matka olisi luultavasti täyttänyt tehtävänsä muutenkin. Keikkamoodissa ei tosiaan mikään häiritse - keikan peruuntuminenkin olisi vain elämää.