Kuusamo

Aloittelen tätä junassa Helsingistä kohti koti-Lappeenrantaa. Väli on totta vie tullut tutuksi, mutta tällä kertaa koukkasin kauempaa: lennähdin Kuusamoon. Siis Kuusamoon! Zero Ninen haastatteluista ja TV-keikkainserteistä tutun tunturikaupungin näkemisestä ehdinkin haaveilla kohta 28 vuotta. Matkustin sinne täsmälleen oikeasta syystä: Zero Ninen keikalle. Edellisestä ehti vierähtää lähes kolme itselleni hyvin kiireistä keikkavuotta. Kaikelle on aikansa, ja muut vouhotukset painoivat elämäni bändin taka-alalle. Toisaalta ne myös opettivat lähtemään kun siltä tuntuu - riittävän vahvasti. Viime kesänä vielä luovutin, kun suunnitelma Oulun keikalla käväisystä osoittautui turhan hankalaksi. Mieheni oli työn puolesta ulkomailla, joten aiemmin hyödynnetty optio sukuloinnin täsmäajoituksesta ei ollut käytettävissä silloin, eikä ensi kesänäkään (45 special 27.6.2014). Myös syksyinen tuplakeikka Rukalla sai minut tutkimaan reittejä ja aikatauluja, mutta silloin "tyydyin" Eliaksen keikkaan Vantaalla, ja tunsin olevani juuri siellä missä minun pitikin.

Kun tieto toisesta kahden keikan viikonlopusta Rukalla tuli, taisin olla vielä muiden vouhotusten vallassa. Ehdin jo päättää, etten jaksa ruveta säätämään matkaa. Sitten joku kävi kommentoimassa jotain "ei ihme etteivät valloittaneet maailmaa"-länkytystä White Lines -videon alle youtubessa - kiitos vaan sille sattumanvaraiselle vaikuttajalle. En tiedä kumpi loppujen lopuksi vaikutti enemmän - vimmatun puolustustarpeen herättänyt kritiikki, vai se, että tulin katsoneeksi kommentoidun videon ja pari muutakin pitkästä aikaa. Mutta siinä hetkessä syntyi se tunne, se täydellinen varmuus, että Rukan reissu minun on tehtävä. Nyt! Taisin varata lentoliput vielä samana iltana.

Kolmen päivän Kuusamo-käväisyni kohdistui nyt pelkästään Rukalle, joka vapunjälkeisenä talvikaudenlopettajaisviikonloppuna näyttäytyi ensin vilkkaana laskettelukeskuksena, ja sitten lähes aavekaupunkina. Kuusamon keskusta jäi näkemättä, mutta mitäpä siellä, kun Zero Ninen legendaarista treenikämppää, Rauhalaa, ei ole ollut enää vuosiin (nimi on muuten yksi niistä yksityiskohdista, jotka ovat tehneet Zero Nine-fanituksestani niin kohtalonomaista - asuinhan sen alkuvuosina itsekin Rauhalassa. Toinen "merkki" on se, että fanituksen pääkohde, solisti Kepa Salmirinne, on historiallisten Suosikki-knoppitietojen mukaan syntynyt nimipäivänäni). Intrique-videon jylhät koskimaisematkin jäivät talvikeleillä kokematta - tunturin huipulle kapuamisessa oli tarpeeksi haastetta, kun ei minua huolittu hissiin ilman suksia. Satumaiset maisemat sieltä kyllä sitten avautuivatkin, joten reissussa oli yllin kyllin "kaikkeen sitä joutuu"-aspektia, nimenomaan hyvässä mielessä. Keikan takia läksin liikkeelle, mutta kaupan päälle sain tajuttoman komeita tunturimaisemia, avantouintiendorfiineja Talvijärvestä, ja uusia ystäviä, kaukaa ja melko läheltäkin.

Ihmisiä tuntuu ihmetyttävän se, kun matkustetaan kauas keikalle. Siis hyvänen aika -  Kuusamokin on niin hieno paikka, että se pitäisi kaikkien kokea ilman keikkaakin! Niinhän moni tekee - menevät sinne "vain" hiihtämään tai laskettelemaan. Ja vielä monesti, samoille rinteille. Ihme touhua, en ymmärrä. Eikun ymmärränpäs, erinomaisesti. Itse en laskettele, enkä niihin rinteisiin suksilla ikinä uskaltaisi, mutta tahdon ehdottomasti nähdä tunturimaisemat vielä kesä- ja syysväreissä. Visiitit on vaan osutettava Zero Nine -keikkoihin - eihän muissa ajankohdissa olisi minulle mitään järkeä.

Zero Nine @ Colorado Bar Ruka (soundcheck)

Mutta sitten vihdoin Colorado-baariin, minne olin ajatellut mennä syömään "ehkä pari tuntia" ennen mukavan aikaista kello kymmenen showtimea. Jalkauduin kuitenkin jo alkuillasta hotelliani ympäröivään Rukan kylään, ja pian sen raitille alkoi kuulua rummun paukutusta. Soundcheck! Olisi vaatinut yli-inhimillistä itsehillintää pysyä poissa - eihän minulla yksinäisenä keikkaturistina muutakaan tekemistä ollut. Kuvittelin hipsiväni vaivihkaa sisään, mutta ovi johdattikin lähes suoraan "lavalle", mukavan intiimin baarin esiintymisnurkkaukseen. Joka puolella palloili tuttuja kasvoja. Moikkailin (huvittuneesti?) hymyilevät bändiläiset, ja jämähdin hillitysti sivummalle kuulostelemaan parin biisin testivetoa. Ehtihän sitä syömään soundcheckin jälkeenkin, varsinkin itsekseen.

Keikan lähestyessä sain yllättäen seuraa: Englannista asti ensimmäiselle keikalleen tulleen naisen, joka oli kuunnellut - kiitos kasetteja lähetelleen suomalaisen kirjeystävän - Zero Ninea yhtä pitkään kuin minäkin, sekä hänen lahtelaisen ystävänsä, jolla ei ollut bändistä hajuakaan. Keikkaelämäni eri "haarat" tuntuvat aina jotenkin kietoutuvan yhteen, ja ilahduin mainiosta tekosyystä mainita "pikku-Kepasta". Eihän Lahdessa vaikuttava Ilpo Kaikkonen oikeasti muistuta nuorta Salmirinnettä, eikä musiikkityyleissä ole juuri mitään yhteistä, mutta tuomarikommentti Idols-koelaulussa hymyilyttää edelleen. Alunperin kiinnostukseni Ilpoon herättänyt mielleyhtymä on viime aikoina toiminut ennemmin toisin päin - muistutellut, että "alkuperäinen" pitäisi myös vielä nähdä.

Englantilasfani tarjosi paitsi erinomaista seuraa myös riemastuttavaa seurattavaa: fanin ilme, kun elinikäinen idoli asettui muina miehinä viereen jutustelemaan, ja idolin nauru, kun hän ei olisi millään voinut uskoa, että fani oli tullut niin kaukaa keikalle ("joskus oli aika, kun joku olisi voinut tullakin, mutta NYT?!"). Rakastan tuollaista vaatimattomuutta, varsinkin miehessä, joka vähemmänkin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna on maan eläviä rock-legendoja. Isojen ei tosiaan tarvitse isotella.

Ennakkoon saatoin ajatella, että Kuusamon reissu olisi elämänmittaisen fanitukseni huipennus, mutta se tuntuikin luontevalta, vaikka turhan pitkään viivytetyltä, välipysäkiltä. Jäähyväiskeikkafiilistä ei tullut, mutta liikuttunut olin ja olen edelleen. Toisen illan keikalta palasin hotelliin oikeasti itkien, tunturin huipulle tarpoessani kasvoillani taisi käväistä muutakin kosteaa kuin hikeä, ja koneen noustessa Kuusamon kentältä pyyhkäisin vielä silmäkulmaa hikiseen kaulahuiviin.  Oli vaan niin käsittämättömän hienoa kokea se kaikki, keikat sekä Kuusamo - ihan kuin se olisi maailman äärissä eikä parin hassun tunnin lentopyrähdyksen päässä.

Miksi en käynyt silloinkaan, kun Lappeenrannasta oli lentoja Kuusamoon? Ei tainnut osua sopivaa ajankohtaa, eli keikkaa, tai sitten en vaan ollut valmis. Tarvitsin seitsemän kiihkeää keikkavuotta oppiakseni, että keikan takia voi, saa ja kannattaakin matkustaa, jopa lentää! Toiset lentävät paljon kauemmas ihan ilman keikkojakin, ja jotkut oppivat Zero Nine -keikkailun jo 1980-luvulla. Aika tanakat fanituspohjat tuli rakennettua niillä neljällä Hamina-Kotka-sektorin keikalla, mitkä itse silloin kävin - seuraavat livekokemukset kun ovat vasta vuosilta 2001 (Oulu), 2009 (Tampere, Helsinki), 2010 (Järvenpää), ja 2011 (Oulu) . Täytynee käydä vielä jokunen keikka, että unohtaisin sen katumuksen, etten vuonna 1994 suoriutunut Imatralle, alle tunnin matkan päähän. Ei ollut kyytiä, eikä silloin tuntunut mitenkään mahdolliselta mennä junalla ja yöpyä hotellissa. Miten tyhmä voi ihminen olla, mutta onneksi voi myös viisastua.

Varsinaiset keikat, hardrock-bändille erikoisen leppoisat olohuonetunnelmat, yritän raportoida erikseen. En millään kehtaa upottaa keikkaraporttia tähän hömppäfilosofiseen jaaritteluun - raportinhan saattaa joku haluta lukeakin. Zero Ninen Facebook-faniryhmässä on ainakin ollut kivasti aktiivista keikkakesää edeltävää pöhinää. Bändin edustajan, kitaristi-Maran, ilmestyminen sekaan tiedottelemaan keikoista on ollut erityisen piristävää - arvaanpa, että hänen keikkamainoksensa olisi innostanut minut etsimään ensimmäistä keikkalentoani, jos ei se maailman parasta musiikkia mollannut youtube-kommentoija olisi ehtinyt ensin. Nyt uskallan sanoa, että Zero Ninen musiikki on oman maailmani parasta tai ainakin kestävintä. Kyllähän se niin on, että muut rakkaat-ihanat artistit ja bilebändit, joiden keikoilla olen viime vuodet ravannut, ovat vielä koeajalla. Katsotaan sitten parinkymmenen vuoden päästä oliko niistä oikeasti mihinkään.