- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ensin pahoittelut, jos joku turhautui edelliseen kirjoitukseeni keikkaraportin toivossa, mutta nyt pienellä viiveellä asiaan. Yli kolmekymmenvuotisen uran tehnyt Zero Nine keikkaili kaksi iltaa putkeen Rukan Coloradossa, kotikentällään. Kuusamolaisenahan heavy-pioneeri Zero Nine tunnetaan, vaikka miehistö on pääosin oululaistunut. Syksyllä järjestetyltä vastaavanlaiselta tuplakeikalta oli valunut tietoa normaalista tykityksestä poikkeavista, intiimin baarin olohuonetunnelmaan soveltuvista seteistä. Erityiskeikkaa ilmensivät nytkin Martti Mäntyniemen akustinen kitara, sekä pari erikoista biisisovitusta, mutta niistä lisää myöhemmän.
Baari oli varsin hiljainen ennen kymmenen pintaan alkaneita keikkoja. Rukalla vietettiin Wappulounasta, eli lumilautailijoiden kauden päätöstä, ja rinteiden juurella pyörinyt porukka näytti enimmäkseen Zero Ninen huippuvuosien jälkeen syntyneeltä. Hieman jännitti miten keikoille riittäisi yleisöä. Kivasti sitä sitten kertyi, ja joukossa liuta bändin uskollisia kannattajia - useat pukeutuneina N.E. Files -albumia mainostaviin T-paitoihin. Itsekin patsastelin toisen illan moisessa, huomaamatta kymmenen vuoden treenikämppähajuja, joita lupailtiin paidan kylkiäiseksi.
Muistelen, että edellisillä keikoilla bändi olisi ilmestynyt juhlavasti lavalle, mutta nyt soittajat haahuilivat kuka mistäkin, tuttujen kanssa juttelemasta. Oli siis peruskeikkaa rennompi meininki kaikin puolin. Jo soundcheck oli paljastanut, että olin turhaan hössöttänyt varakorvatulpatkin matkalta. Miellyttävän volyymitason ansiosta muutama keikoilta nappaamani klippi onnistui kelvollisesti, ja sain mieltälämmittävänä luottamuksenosoituksena hyväksynnän niiden julkaisemiseen. Seuraile siis live-linkkejä, jos kiinnostaa millainen jokuselta 80-90-luvun TV-keikalta tutun bändin keikkakunto on tänä päivänä (olen muuten jo pidempään pyöritellyt päässäni "missiota", että Zero Nine pitäisi saada vielä TV-kameroiden eteen. Mikä kulttuurihistoriallinen aarre olisikaan 30 vuoden välein tallennetut keikat bändiltä, josta vain basisti on vaihtunut! Olisiko esim. Ylellä ideoille avointa ohjelmavaikuttajaa, jonka musiikkituntemus ulottuisi Zero Ninen huippuvuosiin?).
Molemmat illat polkaistiin käyntiin Don't You Give an Inch-kappaleella, ja pian perään kuultiin yksi tuoreemmista (90-luvun) Zero Nine -suosikeistani Tango Del Dolor (live). Oheisen kuvan biisilista oli suuntaa antava, ja sitä varioitiin hieman eri tavalla perjantaina ja lauantaina. Bändin ensimmäinen singlejulkaisu Down the Line (live) vuodelta 1980 säästyi ihanaksi yllätykseksi toiseen iltaan, mutta Wish You Were Here ja Best Shot soivat molempina iltoina niin peräkkäin, että päätyivät samaan klippiin. Pink Floyd -cover oli onnistunut valinta siinä mielessä, että sen tunsivat varmaan nekin, joille Zero Nine -materiaali ei ole tuttua, ja fanit taas mieltävät sen "omaksi", kun bändi on sen levyttänytkin.
White lines (live) oli hitti 1980-luvun puolivälissä, jolloin itse bändiin hurahdin. Se on siis elämäni ensimmäinen ja ehkä tärkein Zero Nine -kappale, enkä usko, että bändi on sen soittamiselta millään keikalla säästynyt. Juuri sen aikana koin taas sen syvimmän hyvänolontunteen - riemun siitä, että bändi on voimissaan, ja minä mukana siitä nauttimassa.
Toinen saman aikakauden kuolematon, bändin ehkä massiivisin live-järkäle, Never Stop Runnin', ei säästynytkään biisilistan mukaisesti encoreksi. Kepa tiivisti sen aikaansaamat tunnelmat osuvasti tokaisemalla: "Eihän näin hyviä biisejä ole olemassakaan". Kappaleen käsittely kuvasti myös kahden keikkaillan välistä mystistä mutta selkeää eroa. Perjantaina se huipentui Kepan orkesteroimaan yhteislaulukisaan kahden yleisöpuolikkaan välillä, ja tunnelma räjähti kattoon. Lauantaina laulettiin ilman kisailuja, ja räjähdys jäi hieman vaimeammaksi. En tiedä purkautuiko talven keikkailematta olleen bändin alkuinnostus ensimmäiseen vetoon, vai oliko yleisö toisena iltana väsyneempää, mutta show ei toistettuna lähtenyt ihan samanlaiseen lentoon.
Huumoria riitti kuitenkin koko viikonlopulle, ja sitä kuvastivat Kepan välispiikit, naureskelevat soittajat, ja ne pari uudenlaista biisisovitusta. To the Mountain ja Hold Your Punches (live) olivat saaneet country-vivahteisen kompin, ja bändi tuntui olevan huolissaan siitä, miten yleisö ottaisi versiot vastaan. Muiden puolesta en voi puhua, mutta itse olin varsinkin ensikuuntelulla, yllätysmomentilla, niistä ihan liekeissä. Arvostan itseironiaa, ja uskallusta heittäytyä hienoiseen hassutteluun, rautaista ammattitaitoa hukkaamatta. Ihan niitä "pyhimpiä" biisejä en lähtisi muokkaamaan - humpahtava White Lines voisi olla pienoinen järkytys - mutta muuten tuon tason bändi saa tehdä omalla materiaalillaan täsmälleen mitä haluaa.
Voin vaan kuvitella miten vaikea satakunta biisiä levyttäneen bändin on valita niistä tunnin settilista. Kaikkia ei taatusti voi miellyttää, ja itse jäin kaipaamaan uusinta materiaalia, jota edusti vain Thunder's Calling perjantain setissä. Biisilistalla mainitaan myös Set Me Free, mutta minulle ei jäänyt siitä muistijälkeä. Ainakaan lauantaina sitä ei kuultu, koska nimenomaan kyttäsin kameroineni "uusinta uutta".
Lievät liikaodotukseni keikkojen suhteen ilmenivät hölmistymisenä kun White Room (live) osoittautuikin Cream-coveriksi 1960-luvulta. Kuulin sen soundcheckissä ja ajattelin hetken, että kyseessä olisi uutta, tulevaa Zero Ninea - sitä "X":ää, josta en voi olla haaveilematta, vaikka jo vuoden 2009 IX-albumi tuli odottamatta, ihanana ylimääräisenä lahjana. Kun samainen White Room soi toisen illan encorena, muotoilin mielessäni kiukkuista palautetta siitä, ettei 35-vuotisen uran ja kasan kuolemattomia kappaleita tehnyt ryhmä kertakaikkiaan saa lopettaa keikkaa lainamateriaaliin. Soitto jatkui kuitenkin suoraan Angel of Mercy:llä, joka oli päättänyt perjantainkin keikan. Sama encore oli ehkä vähän mielikuvitukseton päätös tuplakeikalle, mutta sentään coveria komeampi.
Se, ettei toinen ilta ollutkaan vielä huikeampi kuin ensimmäisen illan "lämmittely", jätti itse keikoista hieman hurmoksettoman muiston - mutta myös nälän kokea lisää. Musiikki toimi ja riemastutti, mutta sykähdyttävintä oli ehkä sittenkin koko reissu, se kauan haaveiltu Kuusamo, sekä bändiläisten välittömyys. Joku voisi ehkä pettyäkin siihen, että heavy-sankarit ovatkin vaatimattomia, menestysvuosiaan lämpimästi hymähdellen muistelevia miehiä, mutta minun sydämeen muusikot tunkeutuvat tunnetusti vielä tehokkaammin jutustelemalla mukavia. Jos Rukan pitkästä viikonlopusta pitäisi poimia yksi mieleenpainuvin hetki, se oli se, kun Kepa, kotipuolessa teinihuoneeni seinällä edelleen poseeraava iki-idolini, pysähtyi vielä kerran tervehtimään keikkapaikalta poistuessaan. Halattiin, ja vakuutettiin, että nähdään vielä, aivan varmasti. Zero Nine on paljon enemmän kuin hyvä harrastus, jota sen jäsenet eivät ole lopettamassa, enkä minäkään.
Lopuksi vielä vinkit tulevista - edelleen kovin pohjoiseen keskittyvistä - keikoista (seuraa Zero Ninen Facebook-faniryhmästä tarkemmat tiedot ja päivitykset):
Baari oli varsin hiljainen ennen kymmenen pintaan alkaneita keikkoja. Rukalla vietettiin Wappulounasta, eli lumilautailijoiden kauden päätöstä, ja rinteiden juurella pyörinyt porukka näytti enimmäkseen Zero Ninen huippuvuosien jälkeen syntyneeltä. Hieman jännitti miten keikoille riittäisi yleisöä. Kivasti sitä sitten kertyi, ja joukossa liuta bändin uskollisia kannattajia - useat pukeutuneina N.E. Files -albumia mainostaviin T-paitoihin. Itsekin patsastelin toisen illan moisessa, huomaamatta kymmenen vuoden treenikämppähajuja, joita lupailtiin paidan kylkiäiseksi.
Muistelen, että edellisillä keikoilla bändi olisi ilmestynyt juhlavasti lavalle, mutta nyt soittajat haahuilivat kuka mistäkin, tuttujen kanssa juttelemasta. Oli siis peruskeikkaa rennompi meininki kaikin puolin. Jo soundcheck oli paljastanut, että olin turhaan hössöttänyt varakorvatulpatkin matkalta. Miellyttävän volyymitason ansiosta muutama keikoilta nappaamani klippi onnistui kelvollisesti, ja sain mieltälämmittävänä luottamuksenosoituksena hyväksynnän niiden julkaisemiseen. Seuraile siis live-linkkejä, jos kiinnostaa millainen jokuselta 80-90-luvun TV-keikalta tutun bändin keikkakunto on tänä päivänä (olen muuten jo pidempään pyöritellyt päässäni "missiota", että Zero Nine pitäisi saada vielä TV-kameroiden eteen. Mikä kulttuurihistoriallinen aarre olisikaan 30 vuoden välein tallennetut keikat bändiltä, josta vain basisti on vaihtunut! Olisiko esim. Ylellä ideoille avointa ohjelmavaikuttajaa, jonka musiikkituntemus ulottuisi Zero Ninen huippuvuosiin?).
White lines (live) oli hitti 1980-luvun puolivälissä, jolloin itse bändiin hurahdin. Se on siis elämäni ensimmäinen ja ehkä tärkein Zero Nine -kappale, enkä usko, että bändi on sen soittamiselta millään keikalla säästynyt. Juuri sen aikana koin taas sen syvimmän hyvänolontunteen - riemun siitä, että bändi on voimissaan, ja minä mukana siitä nauttimassa.
Toinen saman aikakauden kuolematon, bändin ehkä massiivisin live-järkäle, Never Stop Runnin', ei säästynytkään biisilistan mukaisesti encoreksi. Kepa tiivisti sen aikaansaamat tunnelmat osuvasti tokaisemalla: "Eihän näin hyviä biisejä ole olemassakaan". Kappaleen käsittely kuvasti myös kahden keikkaillan välistä mystistä mutta selkeää eroa. Perjantaina se huipentui Kepan orkesteroimaan yhteislaulukisaan kahden yleisöpuolikkaan välillä, ja tunnelma räjähti kattoon. Lauantaina laulettiin ilman kisailuja, ja räjähdys jäi hieman vaimeammaksi. En tiedä purkautuiko talven keikkailematta olleen bändin alkuinnostus ensimmäiseen vetoon, vai oliko yleisö toisena iltana väsyneempää, mutta show ei toistettuna lähtenyt ihan samanlaiseen lentoon.
Huumoria riitti kuitenkin koko viikonlopulle, ja sitä kuvastivat Kepan välispiikit, naureskelevat soittajat, ja ne pari uudenlaista biisisovitusta. To the Mountain ja Hold Your Punches (live) olivat saaneet country-vivahteisen kompin, ja bändi tuntui olevan huolissaan siitä, miten yleisö ottaisi versiot vastaan. Muiden puolesta en voi puhua, mutta itse olin varsinkin ensikuuntelulla, yllätysmomentilla, niistä ihan liekeissä. Arvostan itseironiaa, ja uskallusta heittäytyä hienoiseen hassutteluun, rautaista ammattitaitoa hukkaamatta. Ihan niitä "pyhimpiä" biisejä en lähtisi muokkaamaan - humpahtava White Lines voisi olla pienoinen järkytys - mutta muuten tuon tason bändi saa tehdä omalla materiaalillaan täsmälleen mitä haluaa.Voin vaan kuvitella miten vaikea satakunta biisiä levyttäneen bändin on valita niistä tunnin settilista. Kaikkia ei taatusti voi miellyttää, ja itse jäin kaipaamaan uusinta materiaalia, jota edusti vain Thunder's Calling perjantain setissä. Biisilistalla mainitaan myös Set Me Free, mutta minulle ei jäänyt siitä muistijälkeä. Ainakaan lauantaina sitä ei kuultu, koska nimenomaan kyttäsin kameroineni "uusinta uutta".
Lievät liikaodotukseni keikkojen suhteen ilmenivät hölmistymisenä kun White Room (live) osoittautuikin Cream-coveriksi 1960-luvulta. Kuulin sen soundcheckissä ja ajattelin hetken, että kyseessä olisi uutta, tulevaa Zero Ninea - sitä "X":ää, josta en voi olla haaveilematta, vaikka jo vuoden 2009 IX-albumi tuli odottamatta, ihanana ylimääräisenä lahjana. Kun samainen White Room soi toisen illan encorena, muotoilin mielessäni kiukkuista palautetta siitä, ettei 35-vuotisen uran ja kasan kuolemattomia kappaleita tehnyt ryhmä kertakaikkiaan saa lopettaa keikkaa lainamateriaaliin. Soitto jatkui kuitenkin suoraan Angel of Mercy:llä, joka oli päättänyt perjantainkin keikan. Sama encore oli ehkä vähän mielikuvitukseton päätös tuplakeikalle, mutta sentään coveria komeampi.
Se, ettei toinen ilta ollutkaan vielä huikeampi kuin ensimmäisen illan "lämmittely", jätti itse keikoista hieman hurmoksettoman muiston - mutta myös nälän kokea lisää. Musiikki toimi ja riemastutti, mutta sykähdyttävintä oli ehkä sittenkin koko reissu, se kauan haaveiltu Kuusamo, sekä bändiläisten välittömyys. Joku voisi ehkä pettyäkin siihen, että heavy-sankarit ovatkin vaatimattomia, menestysvuosiaan lämpimästi hymähdellen muistelevia miehiä, mutta minun sydämeen muusikot tunkeutuvat tunnetusti vielä tehokkaammin jutustelemalla mukavia. Jos Rukan pitkästä viikonlopusta pitäisi poimia yksi mieleenpainuvin hetki, se oli se, kun Kepa, kotipuolessa teinihuoneeni seinällä edelleen poseeraava iki-idolini, pysähtyi vielä kerran tervehtimään keikkapaikalta poistuessaan. Halattiin, ja vakuutettiin, että nähdään vielä, aivan varmasti. Zero Nine on paljon enemmän kuin hyvä harrastus, jota sen jäsenet eivät ole lopettamassa, enkä minäkään.
Lopuksi vielä vinkit tulevista - edelleen kovin pohjoiseen keskittyvistä - keikoista (seuraa Zero Ninen Facebook-faniryhmästä tarkemmat tiedot ja päivitykset):
- Pe 06.06. Kiiminki, JääliCityRokki
- Pe 27.06. Oulu, 45 Special
- La 19.07. Kuusamo, Veijon festivaali
Ke 30.07. Lieksa, Vaskiviikot, iltaklubi(peruuntui sen jälkeen kun olin päättänyt, että todellakin lähden, kun kerran on "meillä päin" - kuten joku bändin jäsen minulle totesi Coloradossa. No onhan se, Kuusamo-Oulu-suunnalta katsottuna)- La 02.08. Ii, Piippu-rock
Oi armias mitä löysin! Ihmeellinen ajatusvirta ajoi etsimään zerojen biisejä YT:sta ja löysin "kauhukseni" että keikkaillut viel viime vuonna.Haluan kanssa!!!Ja juurikin "White lines" on minunkin eka rakkaus Zeroista <3
VastaaPoistaOn on, viime vuosi oli "hurja" keikkavuosi, monta (4-5?) keikkaa tämän lisäksikin - viimeisin taisi olla lokakuussa Oulussa (ite koin tosin vain tän Kuusamo-viikonlopun). Nythän tässä aletaan hiljalleen jännätä miten bändi ensi kesänä aktivoituu, eli eikun seurailemaan. Taisit just löytääkin Facebook-ryhmän, minkä pitäs pitää aika hyvin ajan tasalla bändin kuvioista :)
VastaaPoista