Naurava kulkuri

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeiseen aamuun armottoman korvamadon kanssa. Soittimen neula takertui Elastisen Nauravaan kulkuriin linnanjuhlien jatkoilla, TV:n äärellä, johon jäin, vaikka miehenikin oli varma, että päätyisin yöajelulle Kouvolaan, BNC-keikalle. Yllätin ehkä samalla itsenikin, säästellessäni keikkavoimia tuleviin koitoksiin. Mutta ei nyt niistä sen enempiä, kun piti kirjoittaa Elastisesta.

Elastinen oli käytännössä ainoa, josta innostuin syksyn Vain elämää -kaudella, ja ainoa, jonka versiointeja viitsin näin jälkikäteen kuunnella. Paula-villitys ei tarttunut, ei edes nuoremman Paulan sarjan parhaiksi äänestettyjen vetojen perusteella. Vartiaisestahan en tunnetusti tykkää, vaikka epäreiluna pääsyynä onkin liikasoittokyllästyminen eikä artisti itse. Loiria fanitin nassikkana, komedianäyttelemisen takia, mutta laulajana hän on esiintynyt ajatuksissani lähinnä kauhuesimerkkinä. Jos erään rakkaan raspi vuosien myötä vielä raaistuu, ja eläytyminen syvenee, siedänkö enää häntäkään? Muistan kerran yrittäneeni kuunnella Loirin levyä autossa ja voineeni lähes pahoin, samalla erinomaisesti ymmärtäen, miksi ääni saa toiset hurmioon. Vain elämää -versiosta komediallisemmat, kuten "Tyynen" Aikuinen nainen, hymyilyttivät, mutta vakaviksi tarkoitetut lähinnä hämmensivät.

Apulannan keikalta olen jo kahdesti poistunut ajatellen, että tämä riitti, eikä Toni Wirtasen esiintyminen sarjassa muuttanut mitään. Tyyppinä hän vaikutti hauskalta, mutta tulkinnoista en välittänyt. Melkein suutuin sille, miten julman version hän teki ihanasta Ei mitään hätää -biisistä. Kappaleen alkuperäisesittäjä taas oli ennakkoon jonkinlainen suosikki, mutta tylsistytti samaa kaavaa toistavilla esityksillään. Itku ei tule käskemällä, mutta joskus se tulee nauramalla, ja Elastisen riemukkaat repäisyt liikuttivat enemmän kuin tarkoituksellinen kyynelkalastus. Erityisesti muistan mystisen kasvojenkostumisen Kun kuuntelen Paulaa -esityksestä, mutta korvanapeissani ihastuttaa useimmiten Oo siellä jossain mun.

Nauravaa kulkuria ei tarvitse soitella, kun sitä kuulee muutenkin, radiosta ja linnanjuhlilta. Eilistä esitystä seuratessa hitaalle blondillekin välähti miksi Vain elämää -sarja on osoittautunut lottovoitoksi nimenomaan räppäreille. Hehän voivat tehdä cover-kappaleista täysin omia, samalla kaavalla kuin tekevät muutenkin: omien riimien sekaan kuolematon kertosäe, ja pomminvarma radiohitti on valmis. Naurava kulkuri on ihan yhtä paljon Elastisen biisi kuin vaikkapa (Onnen)Kyyneleet Cheekin, ajalta ennen Vain elämää -hysteriaa, johon en vielä ehtinyt mukaan. Elastinen kolahti jo paljon välittömämmin, mutta toki siihen vaikutti persoonat - Elastisen aseistariisuva aurinkoisuus voittaa Cheekin viileän, vaikkakin erittäin sympaattisen tyylikkyyden.

Enpä silti tiedä viihtyisinkö Elastisen keikalla - luultavasti setti ei kuitenkaan olisi pelkkää Vain elämää. Mutta nyt kun lainakappaleiden persoonalliset versiot ovat herättäneet huomaamaan miten hienoja tarinoita riimeihin kätkeytyy, olisin avoimempi muullekin materiaalille. Ennakkoluulot karisevat tutustumalla, mutta tutustumiseen tarvitaan joku virike tai heräte. Vain elämää -unelmavävyjen lisäksi rap-vastarintaani on rikkonut keväästä asti soittimessani pyörinyt Lentokenttä. Lähes itsestäänselvästi ihastuttaneiden Ilpon lauluosuuksien kuuntelu tykästytti myös rap-säkeistöihin. Ideaali & Jay Who?:n kappaleen oheen löysin vanhan Ukonilmalla-helmen jossa vastaavasti Kristiina Wheelerin laulupätkät avasivat sydäntäni Cheekin omakohtaiselle tekstille. Elastisen Vain elämää -lainat siis vain vahvistivat havainnon siitä, että hienoutta voi löytää hyvinkin yllättävästä genrestä.

Samalla tämä ehkä opettaa olemaan varovainen tyrmätessään tai väheksyessään yhtään mitään tai ketään. Toistaiseksi ainut kohtaamiseni Suomen positiivisimman persoonan kanssa oli nimittäin vähintäänkin nolohko. Keväällä 2009 odottelin ensimmäistä Koop-keikkaani Lahti-hallin vessassa, vältellen Elastisen Fintelligens-kokoonpanon lavalla aiheuttamaa meteliä.