Kevään musiikkiviihdekatsaus

Live-musiikki on viime aikoina jyrännyt TV-viihteen edelle, mutta blogin teema vaatii silloin tällöin pientä musahömppäkatsausta. Aloitan Tähdet, tähdet -ohjelmasta. Viime kaudella koin heti kylmiä väreitä kasari-jaksosta, ja fanittelin Jari Sillanpäätä, mutta taivuin kisan edetessä toivomaan, että huikea Diandra voittaisi. Tällä kertaa aloitettiin ysärille, mikä on minulle yhdentekevää - kuuntelinhan sen vuosikymmenen iskelmää - ja ennakko-odotukset kisasuosikeista ennemmin pelonsekaisia kuin innostuneita.

Jesse Kaikuranta muistuttaa minua omasta "petturuudestani". Olin muka niin fani - miten kisalumous saattoikin haihtua niin totaalisesti? Debyyttialbumin materiaali oli turhan kliinistä, koneellista ja vakavaa, ja vertailupariksi samaan aikaan ilmestynyt "luomumpi" levy vei mennessään. Pari live-esiintymistäkin oli pettymyksiä: yksi kappale taustanauhan kanssa, ja kahden kappaleen "keikka", jonka piti olla Musiikkimessujen huipennus - Jesse-parka sai ottaa kontolleen koko messukonseptin lässähdyksen. Nyt olisin ollut valmis tykästymään Jessen ujommanlaiseen heittäytymiseen, mutta hän karsiutuikin ensimmäisenä.

Hieman pidemmälle jatkoi Arja Koriseva, jonka piti olla ikisuosikkini, mutta "kasvoimme erilleen". Musiikkimakuni on liukunut modernimpaan suuntaan, kun taas Arja on laulanut vanhoja Suomi-filmisävelmiä, ikivihreitä ja hengellisiä lauluja. Olisin silti kannustanut, ilman yhtä ylitsepääsemätöntä yksityiskohtaa: Arjan englanninkielinen laulu oli vaivaannuttavaa jo silloin, kun fanitukseni oli kiihkeimmillään. Konserttisaliin palaan mielelläni, kunhan laulut on suomeksi.

Niiden, joilta ei odota mitään, on helpompi yllättää positiivisesti, ja kisan ilopillereitä ovat olleet Krista Siegfrieds ja Roope Salminen. Roopen omaa Reissumiestä olenkin tässä viime päivät fiilistellyt aidolla ilolla - rap (vai räp?) alkaa näköjään olla minulle enemmän kuin huvitusta aiheuttava kuriositeetti. Kristan eilinen pudotus oli yllätys ja vääryys, mutta en voi valittaa, kun Roope oli ainut, jota halusin kuulla jatkossa vielä Kristaakin enemmän.

Ja sitten toiseen kisaan, The Voice of Finlandiin, jonka seuraaminen on jäänyt vaisuksi. Laulajat, jotka ovat tarjonneet edes hetkellisiä säväytyksiä, ovat pian karsiutuneet. Ääni ratkaisee -osion jälkeen muistin oikeastaan vain "Hetki lyö -Amandan" ja "Indx-Arin". Amandan hetki jäi lyhyeksi, ja Ari Purossa kiehtoi lähinnä tausta ja tarina - menneisyyden menestys, suosion romahdus, ja paluuyritys nyt vuosia myöhemmin. Kansa valitsi Ollin tiimin kahdesta iskelmätyypistä Jani Klemolan, joka ei saa minun nilkkasukkiini aikaiseksi minkäänlaista kierrettä.

Eilisiä finaalipaikkoja jaettaessa tuli vierestä kommentti: näinköhän Jesper menestyisi yhtä hyvin jos ei näyttäisi tuolta. Tartuin heti yhteen lempiaiheistani: eihän se nykypäivänä ole niin suoraviivaista - liikakomeus voi olla artistille rasite, ja sitten on näitä Wiskareita ja Kasmireita... mihin nuori naisseuralaiseni napautti, että Kasmirhan on hyvän näköinen. My point exactly. Komeutta on monenlaista, ja karisma sivelee sitä sellaiseenkin, jolla tuskin olisi sijaa mallikatalogissa.

Mutta miten mahtaa olla naisten kohdalla? Minä tapaan tyrmätä "liian kauniit", mutta ottaako suurempi yleisö omakseen (oman lausahduksensa mukaan) "kaikkea muuta kuin pienen" Miia Kosusen? Miia on mielestäni ylivoimaisesti vakuuttavin laulaja finaalissa - varmaan koko kisassakin, vaikka tajusin sen melko myöhään. Jennie Storbacka lienee kova myös, mutta Jenni Vartiaisen laulaminen sai minut pikakelaamaan esityksen. Casinon tähtiartistivalintaa on pakko ymmärtää - Jennien esiintyminen on ehkä helpommin muovattavissa illallisviihteeksi kuin Miian mahtipontinen rock-tyyli. Mutta kisan taitaa Miia viedä, ulkomusiikillisista tekijöistä riippumatta. Tai ehkä tavanomaisesta pop-prinsessasta poikkeava ulkonäkö onkin juuri se särö ja samaistumispinta, joka tekee Miiasta mielenkiintoisen. Ja kuten komeutta, kauneuttakin on monenlaista: erityisesti perjantain semifinaalissa Miia paitsi kuulosti myös näytti mielettömän upealta.