- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Saa nähdä millainen tajunnanräjähdys tästä tulee, kun täydennän keikkapäiväkirjaa tavallistakin runsaammilla hömppäfilosofia-aineksilla. Elokuun alun keikat menivät ihan eri tavalla kuin ennakkoon ajattelin. Keväästä asti suunnittelemani tutustuminen Elastiseen vaihtui pitkiin yöuniin, ja heti seuraavana iltana taukoaikomukset BNC-keikkaan (66) Kouvolassa. En lopulta nähnyt syytä jäädä sohvan ja telkkarin väliin, kun perhekin oli pääosin ohjelmoitu muualle.
Seuraavana perjantaina sain vastaavalla "miksi ei?" -logiikalla katsastettua sekä Egotripin että paikallisen Amarillon Areenan, missä lipun hintakin oli nyt kohtuullinen - Elastisen keikan kaksi ja puoli -kertainen oli hillinnyt uteliaisuuttani. Bändistä en harmi kyllä vaikuttunut kuin parin järkälemäisimmän hitin aikana. Sunnuntaille olin kaavaillut päiväretkeä Mikkelin Jurassic Picniciin, missä olisin saanut nauttia Antti Tuiskun ja Jari Sillanpään keikoista. Lähtöön oli toki pieniä hidasteitakin, mutta pääosa totuudesta on se, että motivaatio riittää noiden suosikkien kohdalla vain lähikeikkailuun.
Ja tästä päästäänkin keikkakuukauden pääsisältöön, yhteen torstai-iltaan Helsingissä, missä Taiteiden yö limittyi intiaanikesän muutenkin vilkkaaseen tapahtumatarjontaan. Kaikki lähti Art Goes Kapakka -ohjelmaan merkitystä Ilpon Teerenpeli-keikasta, jonne Onnibus tarjosi vastustamattomat menopaluuliput Lappeenrannasta 7 eurolla. Heti kun olin reissupäätöksen tehnyt, tuli tieto BNC:n ensimmäisestä arkikeikasta Rymy-Eetussä, samana iltana. Yritä tässä nyt pitää taukoa!
Väliin pujahti kolmas keikka, josta aloitankin illan kuvauksen. Taannoin mainostamistani uusista tuttavuuksista Härmä on jaksanut kiinnostaa pitkin kesää. Siitä tarinasta kannattaa poimia tämän jatkoa varten ajatus, että fanituksessa tahto on tärkeässä roolissa - kun kerran on artistiin tykästynyt, kannustaa häntä mielellään jatkossakin. Oleellisena sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että Whoop on jo tipahtanut soittolistaltani. Modernimpi englanninkielinen materiaali ei koukuttanut vastaavasti kuin Härmän synkeähkön suomi-iskelmän ja rockin sekoitus.
Härmän kolmas sinkku, Onnen sangria, ilmestyi ja ihastutti juuri sopivasti ennen Zetor-keikkaa - kapakkaan menevää taidetta sekin. Suoraan Ilpon laulun ja kitaran lumosta singahtaneelle alkuun jyrähtänyt täysin tuntematon kappale oli lähinnä meteliä, ja mietin hetken, että mihin olin oikein pari kaveriakin raahannut. Mutta sinkkubiisit ja joulukuisen Vltava-keikan jäljiltä tutut kappaleet tarjosivat juuri sitä mitä olin tullut hakemaan: riemua upeasti toimivasta uutuusmusiikista, covereista yltäkylläisten keikkavuosien jälkeen. Kannatti vaihtaa samoilla hetkillä alkanut ensimmäinen, tuttuakin tutumpi Rymy-setti uuteen ja alkuperäiseen.
Rymy-jatkotkin alkoivat järkytyksellä: BNC:n (67) äänisäädöt olivat tupaten täysien bileiltojen mukaiset, vaikka juhlakansa parveili ulkosalla, Taiteiden yön houkutusten parissa - sähkökitara särähti korviin suorastaan päätä räjäyttävästi. Tauolla vinkkasimme volyymeista, ja saimme oikeasti nauttia kolmannesta ja neljännestä setistä harvinaisen väljällä tanssilattialla, mutta loppua kohti hyytyen. Onhan se selvää, ettei keikkahurmos voi ikuisesti säilyä alkuaikojen kaltaisena. Ei kai kuohuviinikään olisi enää yhtä juhlavaa, jos sitä kiskoisi harva se viikko - eikä varsinkaan enää illan kolmas pullo, jos alkuun on kilistelty shamppanjaa auringossa.
Säästin syystä illan alun tarinan loppuun. Ensinnäkin Ilpo oli jälleen kerran muovannut olosuhteet yleisön parhaaksi, eli siirtänyt setin Teerenpelin terassille (toivottavasti sentään suoraan, eikä "aina" tuplasti roudaten). Olihan siellä hälinää - mm. massiivinen katutanssiesitys, jonka ajaksi trubaduuri joutui palaamaan juuri päättämälleen settitauolle - mutta kesäillan ihanuus kompensoi häiriötekijät. Ja toiseksi... No, uusia biisejä oli toki lupailtu, mutta sellaista kantaesitysten juhlaa en olisi ikinä osannut odottaa.
Tässä kohtaa pitää vielä koukata matkan alkuun. Aamulla, sitä halpaa keikkakyytiä odotellessani, sain kännykän nettiradion kautta korviini Auroran Kaikki mitä näät -kappaleen ensisoiton. Elektroniset soundit hämmensivät, mutta kun tahto oli olemassa - luottamus, että tämän artistin tuotantoon kannattaa tarttua - kuuntelin kappaletta uudestaan ja uudestaan, ja nyt pari päivää myöhemmin olen siihen totaalisen ihastunut.
Ja siltä pohjalta vihdoin asiaan: miten ihanaa, kun idolin jatkokannustus on mutkattoman helppoa ja itsestäänselvää. Mikä riemu, kun sain ihastua peräti kolmeen uuteen Ilpon kappaleeseen kerralla, ilman epäilyksen häivää siitä, rakastaisinko niitä aikojenkin päästä. Yksi oli niin hauska, että kuuntelin koko tarinan hymy korvissa, toinen niin onnellisen liikuttava, että keikkaseurueemme tuomitsi sen rikolliseksi itkettämiseksi. Kolmas oli jotain siltä väliltä, tavanomaisemmasta aiheesta, mutta persoonallisella otteella. Nimiä tai teemoja en paljasta - en tahdo pilata muilta vastaanottavaisilta kuulijoilta ihastuttavia yllätysmomentteja.
Harharetkeilen vielä kerran hömppäpsykologian syvimpiin syövereihin siitä, miten Ilpo elämääni ilmestyi - Idols-tuomarin älynväläyksestä iki-idoli Salmirinteen kaksoisolentona. Eihän Nastolan nuorukaisella ja Kuusamon elävällä legendalla ole muuta yhteistä kuin - molemmilla jo entiset - hiustyylit, mutta assosiaatio hymyilyttää aina vaan. Heitän huvittunutta kiitosta pohjoiseen hyvän "tuuraajan" toimittamisesta (ihan oikeasti olisin saattanut hukata nämäkin ilonhetket ilman uteliaisuutta seurata "pikku-Kepan" vaiheita), ja toisaalta Lahden suunnalle työstä, joka on "esikuvalle" kunniaksi.
Eihän sitä tiedä miten musiikinkuuntelijan mieli muuttuu, ja mitä teknoa kitara-Kaikkonen vielä joku vuosi levyttää, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt "oikean" - en ainoaa, mutta hyvän ja pysyvän. Paljon olen täälläkin prosessoinut kohtalon ivaa, joka sai suomirock-tytön sekoamaan puoli-brittiin ja sitten jenkkiin, ja tavallaan vielä väärin perustein - materiaalilla, jota artisti tuskin olisi täysin omaehtoisesti levyttänyt. Sittemmin olen toki rakastanut uutta tuotantoa, mutta äänen taikoman lumouksen keventyessä rakkaus vaatii yhä enemmän tahtoa.
Alan päätyä siihen, että olen jahdannut väärää unelmaa. Olen odottanut turhautumiseen asti sellaista, mitä en ehkä osaakaan arvostaa, kun sen vihdoin saan - oli se sitten ensimmäiseltä jenkkiveljeltä tai toiselta, jonka kohdalla tukahdutin toiveet omien laulujen kuulemisesta ennen kuin ne ehtivät liikaa turhauttaa. Kumpikin voisi tehdä kansainvälistä huippumateriaalia, jonka ottaisin ilolla vastaan. Musiikilliset rautajuureni mutkittelevat kuitenkin kotimaisessa maaperässä, joka nyt kukoistaa täsmälleen oikeanlaisella ravinnolla.
Seuraavana perjantaina sain vastaavalla "miksi ei?" -logiikalla katsastettua sekä Egotripin että paikallisen Amarillon Areenan, missä lipun hintakin oli nyt kohtuullinen - Elastisen keikan kaksi ja puoli -kertainen oli hillinnyt uteliaisuuttani. Bändistä en harmi kyllä vaikuttunut kuin parin järkälemäisimmän hitin aikana. Sunnuntaille olin kaavaillut päiväretkeä Mikkelin Jurassic Picniciin, missä olisin saanut nauttia Antti Tuiskun ja Jari Sillanpään keikoista. Lähtöön oli toki pieniä hidasteitakin, mutta pääosa totuudesta on se, että motivaatio riittää noiden suosikkien kohdalla vain lähikeikkailuun.
Ja tästä päästäänkin keikkakuukauden pääsisältöön, yhteen torstai-iltaan Helsingissä, missä Taiteiden yö limittyi intiaanikesän muutenkin vilkkaaseen tapahtumatarjontaan. Kaikki lähti Art Goes Kapakka -ohjelmaan merkitystä Ilpon Teerenpeli-keikasta, jonne Onnibus tarjosi vastustamattomat menopaluuliput Lappeenrannasta 7 eurolla. Heti kun olin reissupäätöksen tehnyt, tuli tieto BNC:n ensimmäisestä arkikeikasta Rymy-Eetussä, samana iltana. Yritä tässä nyt pitää taukoa!
Väliin pujahti kolmas keikka, josta aloitankin illan kuvauksen. Taannoin mainostamistani uusista tuttavuuksista Härmä on jaksanut kiinnostaa pitkin kesää. Siitä tarinasta kannattaa poimia tämän jatkoa varten ajatus, että fanituksessa tahto on tärkeässä roolissa - kun kerran on artistiin tykästynyt, kannustaa häntä mielellään jatkossakin. Oleellisena sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että Whoop on jo tipahtanut soittolistaltani. Modernimpi englanninkielinen materiaali ei koukuttanut vastaavasti kuin Härmän synkeähkön suomi-iskelmän ja rockin sekoitus.
Härmän kolmas sinkku, Onnen sangria, ilmestyi ja ihastutti juuri sopivasti ennen Zetor-keikkaa - kapakkaan menevää taidetta sekin. Suoraan Ilpon laulun ja kitaran lumosta singahtaneelle alkuun jyrähtänyt täysin tuntematon kappale oli lähinnä meteliä, ja mietin hetken, että mihin olin oikein pari kaveriakin raahannut. Mutta sinkkubiisit ja joulukuisen Vltava-keikan jäljiltä tutut kappaleet tarjosivat juuri sitä mitä olin tullut hakemaan: riemua upeasti toimivasta uutuusmusiikista, covereista yltäkylläisten keikkavuosien jälkeen. Kannatti vaihtaa samoilla hetkillä alkanut ensimmäinen, tuttuakin tutumpi Rymy-setti uuteen ja alkuperäiseen.
Rymy-jatkotkin alkoivat järkytyksellä: BNC:n (67) äänisäädöt olivat tupaten täysien bileiltojen mukaiset, vaikka juhlakansa parveili ulkosalla, Taiteiden yön houkutusten parissa - sähkökitara särähti korviin suorastaan päätä räjäyttävästi. Tauolla vinkkasimme volyymeista, ja saimme oikeasti nauttia kolmannesta ja neljännestä setistä harvinaisen väljällä tanssilattialla, mutta loppua kohti hyytyen. Onhan se selvää, ettei keikkahurmos voi ikuisesti säilyä alkuaikojen kaltaisena. Ei kai kuohuviinikään olisi enää yhtä juhlavaa, jos sitä kiskoisi harva se viikko - eikä varsinkaan enää illan kolmas pullo, jos alkuun on kilistelty shamppanjaa auringossa.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Teerenpeli Keskuskatu (Art Goes Kapakka) 20.8.2015 |
Säästin syystä illan alun tarinan loppuun. Ensinnäkin Ilpo oli jälleen kerran muovannut olosuhteet yleisön parhaaksi, eli siirtänyt setin Teerenpelin terassille (toivottavasti sentään suoraan, eikä "aina" tuplasti roudaten). Olihan siellä hälinää - mm. massiivinen katutanssiesitys, jonka ajaksi trubaduuri joutui palaamaan juuri päättämälleen settitauolle - mutta kesäillan ihanuus kompensoi häiriötekijät. Ja toiseksi... No, uusia biisejä oli toki lupailtu, mutta sellaista kantaesitysten juhlaa en olisi ikinä osannut odottaa.
Tässä kohtaa pitää vielä koukata matkan alkuun. Aamulla, sitä halpaa keikkakyytiä odotellessani, sain kännykän nettiradion kautta korviini Auroran Kaikki mitä näät -kappaleen ensisoiton. Elektroniset soundit hämmensivät, mutta kun tahto oli olemassa - luottamus, että tämän artistin tuotantoon kannattaa tarttua - kuuntelin kappaletta uudestaan ja uudestaan, ja nyt pari päivää myöhemmin olen siihen totaalisen ihastunut.
Ja siltä pohjalta vihdoin asiaan: miten ihanaa, kun idolin jatkokannustus on mutkattoman helppoa ja itsestäänselvää. Mikä riemu, kun sain ihastua peräti kolmeen uuteen Ilpon kappaleeseen kerralla, ilman epäilyksen häivää siitä, rakastaisinko niitä aikojenkin päästä. Yksi oli niin hauska, että kuuntelin koko tarinan hymy korvissa, toinen niin onnellisen liikuttava, että keikkaseurueemme tuomitsi sen rikolliseksi itkettämiseksi. Kolmas oli jotain siltä väliltä, tavanomaisemmasta aiheesta, mutta persoonallisella otteella. Nimiä tai teemoja en paljasta - en tahdo pilata muilta vastaanottavaisilta kuulijoilta ihastuttavia yllätysmomentteja.
Harharetkeilen vielä kerran hömppäpsykologian syvimpiin syövereihin siitä, miten Ilpo elämääni ilmestyi - Idols-tuomarin älynväläyksestä iki-idoli Salmirinteen kaksoisolentona. Eihän Nastolan nuorukaisella ja Kuusamon elävällä legendalla ole muuta yhteistä kuin - molemmilla jo entiset - hiustyylit, mutta assosiaatio hymyilyttää aina vaan. Heitän huvittunutta kiitosta pohjoiseen hyvän "tuuraajan" toimittamisesta (ihan oikeasti olisin saattanut hukata nämäkin ilonhetket ilman uteliaisuutta seurata "pikku-Kepan" vaiheita), ja toisaalta Lahden suunnalle työstä, joka on "esikuvalle" kunniaksi.
Eihän sitä tiedä miten musiikinkuuntelijan mieli muuttuu, ja mitä teknoa kitara-Kaikkonen vielä joku vuosi levyttää, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt "oikean" - en ainoaa, mutta hyvän ja pysyvän. Paljon olen täälläkin prosessoinut kohtalon ivaa, joka sai suomirock-tytön sekoamaan puoli-brittiin ja sitten jenkkiin, ja tavallaan vielä väärin perustein - materiaalilla, jota artisti tuskin olisi täysin omaehtoisesti levyttänyt. Sittemmin olen toki rakastanut uutta tuotantoa, mutta äänen taikoman lumouksen keventyessä rakkaus vaatii yhä enemmän tahtoa.
Alan päätyä siihen, että olen jahdannut väärää unelmaa. Olen odottanut turhautumiseen asti sellaista, mitä en ehkä osaakaan arvostaa, kun sen vihdoin saan - oli se sitten ensimmäiseltä jenkkiveljeltä tai toiselta, jonka kohdalla tukahdutin toiveet omien laulujen kuulemisesta ennen kuin ne ehtivät liikaa turhauttaa. Kumpikin voisi tehdä kansainvälistä huippumateriaalia, jonka ottaisin ilolla vastaan. Musiikilliset rautajuureni mutkittelevat kuitenkin kotimaisessa maaperässä, joka nyt kukoistaa täsmälleen oikeanlaisella ravinnolla.
Kommentit
Lähetä kommentti