Aurinkoeuforiasta itkupotkuraivariin

Keikkapäiväkirja jatkuu parin kovin lähellä toisiaan olevan keikan vertailulla. Viime perjantai-illan vietin keväällä viihtyisänä mieleen jääneessä Brygga citybarissa Lahdessa. Tunnin junamatkan hurautin paikallisen ystävän kanssa tarjouslipuilla, ja edukas hotellihuone oli varattu hyvissä ajoin. Keikka itsessään oli huikea (tarvitseeko viime aikojen hehkutusten jälkeen edes sanoa, että esiintymässä oli Ilpo kitaroineen?). Taas sain rakastua ihan uuteen kappaleeseen - kyyneleet silmissä hämmästelin miten 26-vuotias voi kirjoittaa niin aikuisen koskettavaa tarinaa.

Porukkaa oli runsaasti, innolla mukana eläytyen. Minulle Ilpo tuntuu tarjoavan täsmälleen sitä mitä juuri nyt tarvitsen. Kun olen tuskaillut sitä, miten paljon vaikeammin pääsen sisään englanninkieliseen musiikkiin, Ilpo päättää vetää koko keikan suomeksi. Vasta intensiivisen parituntisen encoreksi hän - voimasanoilla manaten - valitsee Deep Purplea, kun "kaikki suomenkielinen on jo soitettu".

Kaunis Veera / Lahden satama 12.9.2015

Niin vaikuttunut kun olinkin keikasta, sen jälkeinen päivä oli melkein vielä ihanampi. Mieheni oli laskeutumassa myöhään lauantai-iltana Helsinki-Vantaalle, eikä olisi ehtinyt yöksi kotiin asti, mutta Lahteen vallan näppärästi. Jäin häntä odottelemaan, ja sain kaupan päälle euforisen onnellisen päivän. Aloitin marssimalla Forever-liikuntakeskukseen, jossa saan vierailla oman klubini kortilla (tulipa sitäkin etua joskus käytettyä). Venyttelytunnista vetreytyneenä vaeltelin loppupäivän kaupungilla ja satamassa. Laivaravintolat kuhisivat loppukesän lämpöä varastoon nauttivia ihmisiä, ja minäkin lekottelin Ilpon pikkujoulukeikoista tutun Kaunis Veeran kannella iltapäiväsiiderillä. Keikkamatkoille tyypillisenä "elämänvälähdyksenä" mainittakoon, että laivan sisätiloissa, juuri sillä hetkellä, kun siellä pyörähdin, soi Aurora. Olo oli kerrassaan epätodellinen - ei näin ihanaa vaan voi olla, varsinkaan syyskuussa... tai ehkä sittenkin voi, nimenomaan Ilpo-keikkamatkoilla.

Ilpo Kaikkonen band @ Teerenpeli Lahti 17.9.2015

Tämä menisi ihan siirapiksi, ellei elämä tasapainottaisi. Alle viikon päästä matkasin taas Lahteen. Aina vaan tuntuu siltä, että näitä keikkamatkoja pitää jotenkin puolustella: pari tuntia omaa aikaa musiikkia kuunnellen, pari tuntia jutustelua autossa ja hyvä ravintolasyöminen puolimatkasta kyytiin hypänneen ystävän kanssa, sekä mahtavaa live-musiikkia - miten sateista torstai-iltaa olisi voinut paremmin viettää? Silti olin yrittänyt perustella itselleni kotiinjäämistä ja hakemalla hakenut reissun pettymysuhkia. Kaupunki olikin synkän sateinen paahteiseen lauantaihin verrattuna, mutta eipä sitä montaa minuuttia katseltu. Varauduin myös siihen, että keväisestä Ilpo-Aurora-unelmakombosta tutuksi tulleen live-klubin bändistä puuttuisi minulle tärkeä kitaristi-Pasi, mutta Aurora ei onneksi ollut varastanut häntä keikalleen toisaalla.

Kaikki vaikutti täydelliseltä, kunnes bändi asteli takahuoneesta ja käänsin katseeni kohti lavaa. Lavan ylle asennetut valot töhöttivät vaihtelevaa moniväriä suoraan silmiin. Lavan suuntaan katselu oli vähintään kiusallista, enkä ollut ainoa herkkäsilmäinen - vaikutti siltä, että tuskastuneita lähti pois kesken illan. Meille poistuminen ei ollut optio - jotenkin oli vaan yritettävä saada keikasta ilo irti. Löysin oman pikkuruisen suojakolon lavan sivusta - vaihtoehtona olisi myös ollut roikkua lavakaiteessa suoraan lamppujen alla, naama puoli metriä soittajista, mutta ihan niin pahasti en halunnut tunkea esiintyjien iholle.

Jani Wickholm & Ilpo Kaikkonen @ Teerenpeli Lahti 17.9.2015

Ensimmäinen setti Ilpo solistinaan sisälsi parikin merkittävää bändi-ensiesitystä - viikon päästä ilmestyvän Kryptoniitin sekä vielä julkaisemattoman kappaleen, jonka trubaduuri- ja duoversioista olen ollut liekeissä helmikuusta asti. Toisen setin tähtivieraan, Jani Wickholmin, hiteistä en myöskään voinut olla pitämättä, vaikkei hän Auroran, saati Ilpon, veroinen supersuosikki olekaan. Erityisesti ajatus Kuun kuulemisesta tuolla erikoiskokoonpanolla oli houkutellut minua keikalle, ja siitä jäikin hieno muisto. Jokainen noista Ilpon isännöimistä live-klubeista on vieraan takia ainutlaatuinen, ja vaikea ajatella jättäväni enää yhtään väliin.

Jotenkin onnistuin nauttimaan keikasta, mutta kotimatkalla - seuralaisen jäätyä kyydistä - "lamppukriisi" vyöryi päälle valtaisana ahdistuksena. Miten olikin minulle niin unelmainen klubikonsepti voitu pilata niin pienellä, mutta niin ylitsepääsemättömällä asialla - ja vielä taatusti hyvää tarkoittaen? Yritettiin sanoakin valoista, ja toivottavasti palaute tavalla tai toisella menee perille - ajatus toisesta keikasta samoissa olosuhteissa suorastaan hirvittää.

Minun fanitushistorialla - sanoisinko suorastaan -traumoilla - karmeat lavavalot, epäonnistuneet äänisäädöt (joita ei toki nyt ollut) ja muut vastaavat ongelmat saavat turhankin massiivisen merkityksen. Yleensähän vouhkaan keikkatiedotuksesta, eli siitä, miten artistin ura vaarantuu, jos fanit eivät löydä keikoille, mutta yhtä paha on, jos puitteet estävät keikalla viihtymisen. Jokainen kesken keikan porotukseen kyllästynyt kuulija oli tappio Janille, Ilpolle, jolle tällä hetkellä toivon menestystä ja kaikkea hyvää kiihkeämmin kuin kenellekään muulle, mainiolle bändille, ja toki myös Teerenpelille, joka muuten on loistava keikkapaikka. Melkein purskahdin turhautumisitkuun, kun hieman aamukahden jälkeen kurvasin kotipihaan. Onneksi kamerastani löytyi muutama kelvollinen kuva - muusikoiden hymyjä katsellessa sieluni rauhoittuu. Ja jo viikon päästä se Kryptoniitti riisuu minut angsteista...