Tuhat kertaa

Silloin tällöin tulee biisejä, jotka ansaitsevat oman kirjoituksen, ja tätä on hehkutettava juuri tänään. Kristiina Wheelerin Tuhat kertaa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja olin odottanut sitä jo yli kaksi vuotta - tai oikeastaan ollut erittäin huolella odottamatta. Kuten edellisestäkin fanitushistoriikista ilmeni, odottamista ja pettymyksiä on musiikin saralla riittänyt, ja olen hiljalleen oppinut edes jotain pientä suojamuurien pystyttämisestä.

Kappaleen kuulin ensimmäisen ja ainoan kerran kesällä 2013, Pride-viikon juhlassa, johon osallistuin nimenomaan Kristiinan keikan takia. Koko tilaisuuden upeuden taisin tajuta vasta tänä kesänä, kun ajauduin puolivahingossa Pride-kulkueeseen - juhlasta mieleen jäi lähinnä artistin sydämellinen tervehdys, kun hän kohtasi tutut fanikasvot, ja tuo biisi. Olen käynyt aika monta keikkaa, mutta tuo oli yksi ikimuistoisimmista kyyneliinliikuttumisista. Kappale kosketti enemmän kuin mikään pitkään aikaan - ja sitten se piti tavallaan unohtaa.

Kristiinan levyn valmistumisesta oli uutisoitu jo talvella, mutta julkaisu eteni tuskaisen hitaasti - kuinka muutenkaan, kun minun suosikista kyse? Sinä kesänä Rikki-single seurasi aiempaa Muukalaista, mutta kumpikaan ei päätynyt radiosoittoon, artisti ikään kuin katosi, ja minä vankistin muurejani. Ei kertakaikkiaan ollut voimavaroja murehtia taas yhdestä artistista, jonka ura ei tunnu etenevän. Itsesuojelua helpotti se, ettei Kristiina keikkaillut, toisin kuin nämä minulle tyypillisemmät mies ja kitara -tyypit, jotka sentään soittelevat covereita pubeissa.

Pieni toivonripe heräsi kun Mitä jää sykähdytti tasan vuosi sitten, mutta keväistä Kaiken keskellä -versiointia en oikein ottanut sydämeeni. Kai väheksyin lainakappaletta, kun tiesin, että hienompaa omaa materiaalia olisi tarjolla. Olin jo asennoitunut siihen, ettei levyä tulisikaan, tai ehkä niin paljon muuteltuna, että tämä helmi hukattaisi ikuisiksi ajoiksi.

Mutta tulihan se sieltä. Kristiina ilmoitti uudesta singlestään Facebookissa julkaisua edeltävänä päivänä, ja kuulin sen vielä saman illan aikana (isojen levy-yhtiöiden julkaisut tapaavat tulla digi-jakeluun jo puolilta öin, ja tämän takia viitsin valvoa ja odottaa). Kyllä se oli ja on yhtä hieno kuin muistelin, mutta yllätysjulkaisu vei tärkeät ennakkotäpinät, ja lisäksi huomaan, että suojamuurit ovat jättäneet jälkensä. Fiilistelen kappaletta kappaleena enkä elämää suurempana ilmiönä, ja muistuttelen itselleni, että tässä nyt tosiaan on "vain" levy tulossa - tuskin keikkojakaan. Syy siihen on mitä ihanin, eli artistin tuleva vauva, ja lainausmerkit vain-sanan ympärillä massiiviset - albumejahan tässä nimenomaan on toivottu turhautumistuskiin asti.

Mutta se nyt on vaan sydämellä koettu, että hienoimmat hurahdukset vaativat keikkoja. Musiikki on parasta livenä, ja artistit valloittavimpia ihmisinä - sellaisina, jotka hypähtävät keikan jälkeen lavalta yleisöä moikkailemaan. Tiedänhän minä, että "Viileri" on näitä ihania, lähestyttäviä tyyppejä, mutta kahdessa vuodessa ehtii irtaantua - ja toisaalta jumiutua oikein kunnolla, kun kuuntelee yhden musiikkia enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ja juuri siksi Tuhat kertaa -kappaletta pitää tunnelmoida juuri nyt. Huomenna, tai ehkä jo puoliltaöin, kuunteluun tupsahtaa Kryptoniitti, jonka edessä olen voimaton - suojamuurit säpäleinä ja järjenhivenet taivaan tuulissa.

Aamu-edit: Kryptoniitin sain kuunteluun kello 01 yöllä - mikä varmaan oli keskiyö Norjassa - mystisestä digimusiikkikaupasta, josta Ilpon edellisenkin sinkun ensimmäisenä sai. Tarkoitus ei ollut valvoa, mutta valvoin kuitenkin - viimeisen tunnin muuten vaan unettomana, vain pienesti pettyneenä, kun olin jo asennoitunut siihen, ettei pikkuruisen levy-yhtiön julkaisu varmaan niin minuutilleen onnistu. Spotify-ihmiset joutuvat edelleen odottamaan, mutta tällä mennään nyt - "elämää suuremmalla ilmiöllä" (vaikka täsmälleen elämänkokoisella biisillä) onnellisena kohti syksyä.