Kryptoniitti

Siinä se nyt on, oman pienen mutta intensiivisen musiikkimaailmani pelastaja:



Kryptoniitti vie supermieheltä voimat, mutta minulta murheet, ja täydellisellä ajoituksella. Viime viikot ovat olleet työni puolesta hektisimmät vuosikausiin, ehkä koskaan. Pää pysyi jotenkuten matkassa, mutta kroppa ei. Ensin petti selkä ja sitten tasapainoelimen "hyvälaatuinen" häiriö jähmetti minut oksentamisen lomassa avunpyyntöjä ynähteleväksi kasaksi. Hätkähdyttävä huimausepisodi helpotti päivässä - seuraavana raahustin jo omin jaloin lääkäriin - ja elämä alkoi voittaa heti kun jaksoin taas tyrkätä tämän videon pyörimään.

Ei ole järjen häivää siinä miten onnellinen olen yhdestä kepeää rautalankaiskelmää kuvittavasta videosta - minä, joka en koskaan ole ollut musiikkivideoihminen. Kai niitä muinaisella 1980-luvulla katseltiin, kaikki mitä tavallisella MTV-kanavattomalla telkkarilla näkyi, mutta myöhemmin suosikkienkin videoita on tullut vilaistua vain pari uteliaisuuskertaa. En minä katsele musiikkia vaan kuuntelen - siis kotiolosuhteissa. Live-tilanteessa esiintyjän näkeminen, mitä lähempää sen parempi, on oleellinen osa mukanaelämistä.

Kiihkeimpien fanitusvuosien odotetuimmat videot palaavat mieleen lähinnä pettymyksinä: Eliaksen synkähkö ainokainen oli liian vähän liian myöhään, kuukausia levyn ilmestymisen jälkeen, ja Flute of Shame suorastaan pilasi yhden kappaleensa baaritappelukohtauksella - hienosti ja varmaan huumorilla, muttei minuun uppoavalla. Ainoa musiikkivideo, jonka muistan merkittävästi parantaneen itse kappaleen lumovoimaa, oli samaisen supermiehen Terveiset sinne taivaaseen kolmen vuoden takaa. Sen idea oli vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan niin koskettava, ja toteutus niin vaikuttava, että herätti kappaleen henkiin.

Olen ymmärtänyt, että terveisten idea oli Ilpon oma, ja Kryptoniitin lopputekstien käsikirjoittajakohdassa lukee hänen nimensä, ja se on jotenkin erityisen sykähdyttävää. Tässä on nyt tyyppi, jonka oma tekeminen on täsmälleen minun makuuni sopivaa. Laulutekstit solahtavat suoraan sydämeen siinä missä monet muut huikeat pop-lyriikat leijuvat pinnallisen ihailun kohteena, ja videosta keksin vain ihastelevaa sanottavaa. Bändi soittelee komeissa puitteissa, ja symppaattinen tarina istuu täydellisesti kappaleen tunnelmaan.

Sitäkin arvostan, että lauluntekijä tarjoaa tarinalle omat kasvonsa, antaa videon kertoa ikään kuin hänestä itsestään ja laulun synnystä - näyttelijä Ilpon paikalla olisi pilannut koko jutun. Niitäkin nimittäin näkee - videoita, joissa itse artisti on hukattu sivuosaan. Tässä kohtaa on pakko mainita kaikkien aikojen inhokkivideoni, siis suhteutettuna siihen miten rakas kappale sen taustalla on. Onneksi löysin hämärän huumebisinesnäytelmän vasta vuosia myöhemmin, eikä se ehtinyt pilata Zero Ninen Angelia - ajalla ennen youtubea oli hyvätkin puolensa.

Kryptoniitin video on tehty tosissaan, muttei totisesti, ja minulle sen riemastuttavin kohta on bändin kitarasankarikoreografia, jonka päätteeksi solistin pokka vaikuttaa aavistuksen pettävän. En tiedä onko virnistys suunniteltu, vai leikkaajan helmeksi oivaltama vahinko-otos, mutta tuntuu katsojan kanssa jaetulta hetkeltä - kuin sisäpiirivitsiltä, jolle hymyilemme yhdessä.

Nimenomaan video tuntuu vakuuttavimmalta varmistukselta, että albumi on ihan oikeasti tulossa. Niin haastavalta kun se on suosikkiartistieni kohdalla vaikuttanutkin, totean kärjistäen, että musiikkia voi nykypäivänä julkaista kuka vaan - kotistudiotekeleenkin saa muutaman euron internet-palvelumaksulla jakeluun "kaikkialle". Mutta näin laadukas video henkii jo täysammattimaista musiikintekemistä osaavien yhteistyökumppaneiden tuella. Toki biisin äänityksetkin on tehty viimeisen päälle, mutta sovitukselle myönnän hetkisen nikotelleeni - rautalankaiskelmä on kuitenkin minulle uutta, ja vaati muutaman kuuntelukierroksen ottaa tyyli omakseni.

Melodiaan ja tekstiin olin rakastunut jo aiemmin, toisella live-kuulemisella, ja ensimmäinenkin meni ohi siksi, että pari muuta samalla kertaa ensiesitettyä biisiä tekivät vielä suuremman vaikutuksen. Kohtuullisen varma voin siis olla siitä, että koko levyllinen tulee kolahtamaan, ehkä kovempaa kuin mikään muu aiemmin. Oikeastaan on melkein toivottavaa, että seassa olisi joku biisi, johon en ihastuisi. Jos voisin tuomita edes yhden korkeintaan keskinkertaiseksi, voisin olla vielä varmempi siitä, että rakastan musiikkia ja siinä sivussa artistia, enkä toisin päin - ettei taas yksi karismaattinen kitaranrämpyttäjä ole lumonnut minua siihen mielentilaan, että kaikki mitä hän tuottaa, on ihmeellistä.