- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Seuraava keikkaetappini oli eilinen tilaisuus kuulla Juha Tapion uutta materiaalia livenä kotikulmilla, Lappeenrannan Amarillossa. Olin jopa ostanut levyn, en tosin rahalla, vaan kasalla kasariaarteita LP-muodossa, josta paikallinen LevykauppaÄx hyvitti täsmälleen Juha Tapion ja Anna Puun uutuuslevyjen verran. Niitähän tässä on nyt pari viikkoa kuunneltu, höystettynä samana päivänä ilmestyneellä reggae-piristyksellä Älä aprikoi, sekä tietenkin Kryptoniitilla.
Juhan albumin nimiraitahan ilmestyi sinkkuna elokuussa, ja alkuun minulla oli sen suhteen pienoinen ongelma: se oli liian täydellinen. "Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi" - eihän noin hienosti vaan voi kirjoittaa! Se tuntui laskelmoidulta, yleisön riemastuttamiseksi runoillulta - ihan kuin siinä muka olisi jotain väärää. Minun jos kenen pitäisi arvostaa sitä, että artisti huomioi kuulijansa, ja kirjoittaa laulun, josta ei voi seurata muuta kuin yleisön ja artistin yhteistä hurmosta. Mutta huomaanpa samalla entistä selkeämmin koukuttuvani arkisempiin teksteihin - sellaisiin, jotka eivät pysäytä taivastelemaan säkeiden hienoutta, vaan soljuvat tarinoina sydämeen.
Juhallakin niitä riittää, joten tavallaan olin jopa hieman pettynyt levyyn - se tuntui sekoittavan liian täydellistä vähän tylsään, ja erityisesti menevin repäisy Kolikko kerrallaan häviää minusta selvästi edellisen albumin Lapislatsuliaan, jonka hauskuus nosti innostukseni vakavanoloisesta lauluntekijästä uudelle tasolle. Mutta parin kuuntelun jälkeen seasta nousi Rakastettu, joka täydellisen yläpuolelta, suorastaan taivaalliselta tasolta sulatti kyynisyyteni levyä kohtaan. Harmi kun sitä ei live-tilanteessa kuultu. Olin ennakkoon - erittäin epärealistisesti - visioinut, miten yleisön enkelikuoro ottaisi Johanna Kurkelan roolin laulettavakseen. Sallisikohan aito bändimeininki Johannan mukanakuljettamista taustanauhalla?
Keikka oli tuttua Tapiota, sekoitelma vanhaa ja uutta, ja upposi täydellisesti täyteenpakatun yökerhon yleisölle. Huomasin jääväni hieman tarkkailijarooliin, ihailemaan sitä, miten Juha piti yleisöä otteessaan. Pientä vaivautumistakin oli joukossa kun en omaa tosikkouttani osaa suhtautua yleisönkättelykierroksiin. Ei se myötähäpeää aiheuta kun artisti itse on aloitteentekijänä eikä lavakaiteen yli tunkeileva yleisö, mutta melkein tekee mieli pitää omat kädet kainalossa, kun ympärillä kurotellaan. Erittäin mielelläni halaan "omia" artistejani keikan jälkeen, ja siinä ehkä tottunut liian hyvään, kun ei karismaattisen kädenpuristus saa aikaan sen kummempia värinöitä. Valtaisat suosionosoitukset pikkutakin riisumiselle olivat myös minusta oudot - en selvästikään osaa fanittaa komeita miesesiintyjiä siten kuin naisena pitäisi.
Täydellinen mukanaeläminen - se Tunne, mikä "omien" keikoilla parhaimmillaan vallitsee - jäi uupumaan, mutta olihan keikalla taas aika maagisia yhteislauluhetkiä. Jouduin tosin köhän takia osallistumaan osin pelkällä huulisynkalla, mikä osaltaan etäännytti elämyksestä. Pettävällä jäällä sykähdytti, vaikkei sitä eteeni osuunella settilistalla näkynyt - kai keikka oli bändinkin mielestä onnistunut, kun tuollaisen ylimääräisen helmen tarjoilivat. Sinun vuorosi loistaa oli hieman tylsän ennakoitavasti sijoitettu automaattiseksi encoreksi, mutta ehkä sitä ei noin täydellisen keikanhuipennuskappaleen kohdalla voi välttää.
Keikan jälkitunnelma ei ehkä ollut hurmioitunut, mutta arvostukseni artistia kohtaan suunnaton - yleisön palvonta on pitkän linjan loistavalla työllä ansaittu, ja lauluntekijänlahjat käsittämättömät. Ehdottomasti suuntaan uudestaan lähikeikalle, kun tilaisuus taas tulee, ja tuleehan se, kun on näin vakiintuneesta tähdestä kysymys. Mutta samanaikaisesti kaipaan "omien" keikoille, minne se mystinen Tunne pakottaa menemään - Ilpon keikoille kuulemaan uusia lauluja ei liian hienoilla vaan täsmälleen sopivilla teksteillä, sekä saman Amarillon lavan eteen kuuntelemaan Auroraa joulukuussa. Veikkaan, että siinä on silloin väljempää, eikä yhteislaulu pauhaa yhtä voimallisesti, mutta itse elän enemmän kuin tarkkailen.
Juhan albumin nimiraitahan ilmestyi sinkkuna elokuussa, ja alkuun minulla oli sen suhteen pienoinen ongelma: se oli liian täydellinen. "Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi" - eihän noin hienosti vaan voi kirjoittaa! Se tuntui laskelmoidulta, yleisön riemastuttamiseksi runoillulta - ihan kuin siinä muka olisi jotain väärää. Minun jos kenen pitäisi arvostaa sitä, että artisti huomioi kuulijansa, ja kirjoittaa laulun, josta ei voi seurata muuta kuin yleisön ja artistin yhteistä hurmosta. Mutta huomaanpa samalla entistä selkeämmin koukuttuvani arkisempiin teksteihin - sellaisiin, jotka eivät pysäytä taivastelemaan säkeiden hienoutta, vaan soljuvat tarinoina sydämeen.
Juhallakin niitä riittää, joten tavallaan olin jopa hieman pettynyt levyyn - se tuntui sekoittavan liian täydellistä vähän tylsään, ja erityisesti menevin repäisy Kolikko kerrallaan häviää minusta selvästi edellisen albumin Lapislatsuliaan, jonka hauskuus nosti innostukseni vakavanoloisesta lauluntekijästä uudelle tasolle. Mutta parin kuuntelun jälkeen seasta nousi Rakastettu, joka täydellisen yläpuolelta, suorastaan taivaalliselta tasolta sulatti kyynisyyteni levyä kohtaan. Harmi kun sitä ei live-tilanteessa kuultu. Olin ennakkoon - erittäin epärealistisesti - visioinut, miten yleisön enkelikuoro ottaisi Johanna Kurkelan roolin laulettavakseen. Sallisikohan aito bändimeininki Johannan mukanakuljettamista taustanauhalla?
Keikka oli tuttua Tapiota, sekoitelma vanhaa ja uutta, ja upposi täydellisesti täyteenpakatun yökerhon yleisölle. Huomasin jääväni hieman tarkkailijarooliin, ihailemaan sitä, miten Juha piti yleisöä otteessaan. Pientä vaivautumistakin oli joukossa kun en omaa tosikkouttani osaa suhtautua yleisönkättelykierroksiin. Ei se myötähäpeää aiheuta kun artisti itse on aloitteentekijänä eikä lavakaiteen yli tunkeileva yleisö, mutta melkein tekee mieli pitää omat kädet kainalossa, kun ympärillä kurotellaan. Erittäin mielelläni halaan "omia" artistejani keikan jälkeen, ja siinä ehkä tottunut liian hyvään, kun ei karismaattisen kädenpuristus saa aikaan sen kummempia värinöitä. Valtaisat suosionosoitukset pikkutakin riisumiselle olivat myös minusta oudot - en selvästikään osaa fanittaa komeita miesesiintyjiä siten kuin naisena pitäisi.
 |
| Juha Tapio @ Amarillo Lappeenranta 24.10.2015 |
Keikan jälkitunnelma ei ehkä ollut hurmioitunut, mutta arvostukseni artistia kohtaan suunnaton - yleisön palvonta on pitkän linjan loistavalla työllä ansaittu, ja lauluntekijänlahjat käsittämättömät. Ehdottomasti suuntaan uudestaan lähikeikalle, kun tilaisuus taas tulee, ja tuleehan se, kun on näin vakiintuneesta tähdestä kysymys. Mutta samanaikaisesti kaipaan "omien" keikoille, minne se mystinen Tunne pakottaa menemään - Ilpon keikoille kuulemaan uusia lauluja ei liian hienoilla vaan täsmälleen sopivilla teksteillä, sekä saman Amarillon lavan eteen kuuntelemaan Auroraa joulukuussa. Veikkaan, että siinä on silloin väljempää, eikä yhteislaulu pauhaa yhtä voimallisesti, mutta itse elän enemmän kuin tarkkailen.
Kommentit
Lähetä kommentti