Rakasta vielä kun voit

Musiikkia mahtui Florida-reissun jälkeiseen kotiviikonloppuunkin. Perjantaina haukottelin Vexi Salmen teksteihin perustuvassa teatteriesityksessä. Muu yleisö taputti seisaallaan, mutta oma arvioni tiivistyi muotoon "Sillanpää-biisejä vaisumpina versioina". Enemmän kuultiin "Irwiniä", mutta Ei tippa tapa -tyyli ei liiemmin kolahda. Mieheni kommentoi, että hyvä niin - siis, etten ihan kaikesta musiikista innostu. Lauantaina olin enemmän kotonani, konserttisalissa Mikko Kuustosen lauluja kuuntelemassa. Myönnettäköön, että olen viime vuosina ihastellut enemmän Mikon TV-huumoria kuin musiikkia, mutta sekin kantoi hymyn ja persoonan välityksellä.

Seuraava viikonloppu oli taas vauhdikkaampi. Liikuin jo aamujunalla, ettei tarvitsisi hermoilla ehtisinkö laivaan, ja iltapäiväauringossa marssin satamaan, Eckerö Linen miniristeilylle. Viime keväänä koin siellä saman artistin hyvässä seurassa, nyt jouduin odottelemaan itsekseni. Ihan mukavasti iltapäivä sujui buffet-ruokailussa, soundcheckiä seuraillessa ja kirjaa lukiessa.

Pete Parkkosen setti oli pääosin sama kuin edellisillä kerroilla, ja suomenkielisen debyyttialbumin kappaleet tuntuvat vain vahvistuvan. Olen jo jokusen suosikin kohdalla ehtinyt toivoa, että vähemmän soitetut helmet löydettäisi myöhemmin, kun artistin uudempi materiaali "räjäyttää pankin". Pete on ensimmäinen, jonka kohdalla näin on tapahtunut - "Mitä minä sanoin, minun selkäni kestää" on totta viimeistään nyt. Kohta sataa vimmaisine koreografioineen oli toki keikan huipennus, mutta tunnelma säilyi, kun tuore Myyty soi encorena (sitä kuuntelisin varmaan paljon enemmän, ellei saman julkaisupäivän Hyvä veli kallein olisi automattisesti tärkeämpi).

Pete Parkkonen @ M/S Finlandia 23.3.2018

Laivalta jatkoin suoraan Virgin Oiliin, missä odotti Auroran harvinainen bändikeikka. Ensin piti vaan kuunnella kaksi lämmittelijää. Nuoren, kaunisäänisen Mis Ninnin tuotanto vaikutti kerralla kiinnostavalta, mutta Intiaanikesästä en jaksanut innostua kun roudaustauon jälkeen oli odoteltu turhantuntuinen puolituntinen.

Aurora @ Virgin Oil 23.3.2018 (taustalla Eliel Viitala ja Pekka Rajamäki)

Aurora aloitti vihdoin puoli yhden pintaan. Oli selvästi väljempää kuin saman lavan edessä joulun alla, Elias Kaskisen villitessä yleisöä päivää ennen Tähdet, tähdet -finaalia. Väsymykseni väänsi musiikin iloa haikeuden suuntaan. Näinkö pian kultalevyhitit unohdetaan, kun ei yleisömenestys sen suurempi ollut? Kaipailin Pasia, vaikka kitaristivaihdoksen piti olla jo käsitelty, ja jälkikäteen haikeutta lisäsi tieto, että basisti Pekkakin oli jättämässä bändin. Pasiin ja Pekkaan törmäsin taannoin "joka paikassa" - nyt täytyy vaan toivoa Ilpolle runsaasti bändikeikkoja, että kaksikkoa vielä näkisi.

Auroran setissä ilahdutti pari julkaisematonta uutuutta, mutta selkeitä mielikuvia niistä ei jäänyt. En oikein saanut edes teksteistä selvää (muuten en huomannut äänentoistossa ongelmaa, mutta aivot kai täydentelevät tuttujen biisien mahdolliset puutteet). Viimeisin ensikuulemalla säväyttänyt Aurora-kappale lienee edelleen Satama, jota ei nyt kuultu, vaikka joku huuteli sitä encoreksi. Kulkijan laulu oli toki hieno valinta myös, kun minulle maagisin Se soi oli kuultu jo aiemmin.

Seuraava Helsinki-päivä olisi ollut vielä pidempi ja raskaampi, ellen olisi onnistunut ottamaan iltapäivänokosia hotelliseuralaiseni kaunistautuessa. Illallisen jälkeen erosimme hetkeksi, päätyäksemme lopulta samaan tuttuun kohteeseen. Itse koukkasin Tavastian kautta - Virgin Oilin huikeuden jälkeen tahdoin kokea Elias Kaskisen ja "Päikkärien" keikan sielläkin. Eturivipaikat oli jo vallattu, joten päätin istuskella rauhassa taka-alalla ja asettua lavan luo vasta kun "fanimuuri" alkaisi selvästi paksuuntua.

Odotteluseuraksi löysin tutun Elias-fanin - siis sen toisen Eliaksen, jonka keikoilla tuli useampi vuosi juostua. Keskustelut pyörähtivät meneillään olevassa X factorissa, jossa ensimmäisen kauden voittajaa tuskin on edes mainittu. Oma, ehkä hieman tyly mielipiteeni on, että ymmärrän täysin. Ohjelmassa, jossa yhdelle sun toiselle lupaillaan hienoa uraa, tuskin halutaan mainostaa voittajaa, joka soittelee lähinnä yksityistilaisuuksien trubaduurina ja katumuusikkona. Minusta voittajan olisi itse pitänyt aktivoitua ja osoittaa olevansa huomioimisen arvoinen - vaikkapa julkaisemalla timanttinen biisi seitsemän vuoden odotuksen jälkeen. Kotoa tuskin tullaan hakemaan, vaikka olisi miten lahjakas (yksi nettimedia vaivautui sentään tekemään pienen kuulumishaastattelun). Yritteliäämpiä kykyjä kyllä riittää, kaima Kaskinen paraatiesimerkkinä.

Ihanan aikaisten soittoaikojen Tavastialla bändi asteli suosionosoitusten saattelemana lavalle heti yhdeksän pintaan. Sain huomata, ettei kolmas rivi ollutkaan niin hyvä, kun toiseen ehti asettua itseäni pidempiä, mutten osannut siirtyä etäämmäksikään. Show oli kai yhtä loistava kuin Virgin Oilissa, mutten yhtä täysillä päässyt tunnelmaan päiden väleistä kuikuilemalla, kameraani epätoivoisesti savusumuun sohien. Vitsailin, että Tavastia hävisi Virgin Oilille Tähdet tähdet -potpurin leijonapuvun mitalla, mutta oikeasti puuttui ensimmäisen kerran yllätysmomentti ja wau-efekti.

Sytyn persoonallisesta huumorista, jota Elias viljeli mm. hehkuttamalla kitaristi Axelin aatelisarvoa. Vahva laulu on jotenkin itsestäänselvää - sen osaa moni muukin - mutta erityistä on iloinen heittäytyminen yleisön eteen, liike ja energia. Yritän väistellä ulkonäköasioita, mutta onhan se näyttävää kun sporttinen metriyhdeksänkymmentäsenttinen vatkaa rennosti lantiotaan ja avaa käsivartensa kuin syleilyyn, johon koko yleisö mahtuisi.

Elias Kaskinen & Päivän Sankarit @ Tavastia 24.3.2018

Musiikki toimii live-tilanteessa, mutten ainakaan vielä ole koukuttunut siihen yhtä vahvasti kuin muutaman muun suosikin tuotantoon. Haloo pyöri jonkun aikaa toistosilmukalla kun olin kuullut sen ensiesityksen Virgin Oilissa, Elämä lupaa mulle kolahti aiemmin, ja Rakasta vielä kun voit pienellä viiveellä. Veikkaan, että mitä enemmän kuuntelisin, sitä enemmän ihastuisin.

Nautin keikasta, mutten ollut pahoillani, kun se päättyi napakasti ilman encorea. Oli jo kiire seuraavaan kohteeseen, missä ajattelin olevani enemmän kotonani. Kai olinkin, mutta tutut nurkat ovat alkaneet ahdistaa. Rymy-Eetussa BNC (89) oli yllättäen jo lähes lopettelemassa ensimmäistä settiä - vartin lyhennyksellä iltaa tiivistettiin kohti kesäaikasiirtymän aikaistamaa valomerkkiä. Jonkun aikaa viihdyin, hymähdellen tosin Markuksen herttaisen pienieleiselle esiintymiselle suhteessa alkuillasta koettuun - kyllä hänelläkin raameja riittäisi suurempaan.

Brand New Classics @ Rymy-Eetu 24.3.2018

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä pahemmin harhauduin häiriötekijöihin. Ennen olin kai ylimaallisen lumoissani Markuksesta ja bändistä, kun tuskin huomasin älytöntä ruuhkaa tanssilattialla, läikkyviä juomia, lasinsirpaleita ja humalaista heilumista - tai sitten meno on näinä vuosina villiintynyt. Myös liian harjaantunut silmä - ja liiallinen välittäminen - häiritsee keskittymistä. Bilettäjät vain bilettävät, mutta minä noteeraan laulajan väsymisen ja rumpalin turhautumisen lentäviin lautasiin (Rymyn oma rumpusetti kokee kai kovia illasta toiseen).

Sivujuonteena mainittakoon, että samana iltana olisi ollut Käsityöläisten keikka Kouvolan Mulligan'sissa, eli jotain uutta hyvin tutussa paikassa. Harmittelin sen missaamista, mutta samalla mietin olisinko viihtynyt sielläkään. Pöydillä siellä ei tanssita, mutta muuten meno on yhtä villiä kuin Rymyssä. Nytkö olen sitten yökerhoihin liian vanha, vaikka vuosia onnistuin huijaamaan itseäni, että sovin sekaan - mihin vaan, missä on minulle rakasta musiikkia?

Jää nähtäväksi milloin uskaltaudun uudestaan Rymyyn, Mulliin tai muihin vastaaviin, mutta muistan kuitenkin olla kiitollinen, kun optio on olemassa. Toivoisin "omilleni" noita isompia Tavastioita ja Virgin Oileja - ja hieman itsekkäästi myös viihtyisiä pikku pubeja ja kesäterasseja. Mutta jos vaihtoehtona on julkisen keikkauran täydellinen hiipuminen, maastamuutto ja mitä näitä suosikkien katoamistapoja nyt onkaan, pidän ilolla samat vanhat yökerhot. Rakastan vielä kun voin.