- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Pääsiäisen keikkasuma tuli tarpeeseen. En kaivannut yhtä akuutisti musiikkiterapiaa kuin aloittaessani työuupumuskatkoani Ilpon keikalla peräti seitsemän viikkoa aiemmin, mutta muuta ajateltavaa kuitenkin hermostuttavan töihinpaluun alla. Samaa parasta sielunhoitoa hain nytkin. Ilpon Haminan keikkaan olin tarttunut automaattisesti, ja sain enemmän kuin osasin haaveilla. Pikkukaupungin pubiin odotin trubaduuria, mutta sinne saapui duo. Täsmälleen viikko siitä kun kaipailin Pasia Auroran bändikeikalla, lempikitaristini säesti yllättäen Ilpoa edessäni.
Yökerhomeininkiin väsyneenä nautin Team Gebardi Pubin tunnelmasta, eli sain hoivaa myös edellisviikonlopun "Rymy-traumoihin". Tupa oli täynnä ja tanssilattiallakin viihdyttiin, mutta leppoisammin kuin Helsingin parhaaksi nimetyn bilepaikan oluenhuuruisessa kyynärpääpainissa. Lava oli pubiasteikolla suorastaan komea, ja riemuitsin Ilpon oman materiaalin suosiosta. Vaikken Haminassa ole juuri aikaa viettänytkään, vartin päässä lapsuudenkodistani koin olevani omilla "hoodeillani", ja ylpeä siitä, että siellä osattiin intoilla Kryptoniitista. Ainoa pettymys - tai pikemminkin ihmetys - oli, ettei tuore Hyvä veli kallein soinut setissä. Pari viikkoa myöhemmin kuulin, että toimiva keikkasovitus oli edelleen hakusessa - eikä siis, kuten hetken pelkäsin, koko vaivalla työstetty teos hylätty ainakin toistaiseksi olemattoman radiosoiton takia.
Suomi-pops, tops & flops -settiä olisi ollut vielä lähempänä Imatralla, mutta sen vaihtaminen Haminaan oli pieni uhraus, kun samaa tarjoiltiin Lappeenrannassa heti seuraavana päivänä. "Iltapäiväkaljatansseilla" aloitettiin jo kahden jälkeen. Kukaan ei tanssinut, mutta lähes kaikissa Soul Bar & Pianon pöydissä istui juomia siemailevia ja hilpeästä live-sessiosta nauttivia. Yleisömenestys sai toivomaan, että muutkin baarit miettisivät soittoaikoja uudesta kulmasta. Vaikkapa arjen "afterwork"-keikoilla tavoittaisi varmasti sellaistakin yleisöä, joka ei millään odottelisi esiintyjää aamuyön puolelle.
"Kotimaisen musiikin parhaita ja pahimpia" veivaava trio jatkoi illalla kirkkopuistomme toisella laidalla, The Old Corner Bankissa. Tietenkin asennoiduin urakoimaan vielä lukuisat (lyhyehköt) iltasetit päiväsettien perään. Ilman yhtä turhan villisti juhlinutta seuruetta olisin varmaan jaksanut ja viihtynytkin. Asioita, joita en vaan millään opi ymmärtämään, on esiintyjien työrauhan täydellinen laiminlyöminen. Kai yleistän härskisti, mutta nimenomaan keski-ikäiset naiset voivat humaltuneena olla ihan mahdottomia. Eräs sellainen kaatui pitkin pituuttaan tanssilattialle kaataen nuottitelineen mukanaan, mutta jatkoi heti perään estotonta heilumistaan senttimetrien päässä solistin kasvoista. Tuomas Turunen - nykypäivän tärkeistä muusikoista pisimpään elämässäni piipahdellut - sai pian mikrofonin tönäisystä tällin hampaisiinsa, häkeltyi hetkeksi, mutta jatkoi laulua.
Edellisillasta väsyneenä en jaksanut innostua kovin tutusta musiikista niin, että se olisi kompensoinut hätkähtelyäni muusikoiden puolesta. Yökerhotraumatkin pysyivät mielessä huokaillessani, että onneksi Rymyssä sentään on kunnon lava kaiteineen soittajien turvana. Luotin kyllä, että nämä kokeneet raavaat miehet pärjäisivät, mutta läsnäoloni ei heitä siinä auttanut. Päätin siis - erittäin poikkeuksellisesti - poistua kesken illan, jaksaakseni vielä seuraavankin.
Olin kotkalaiselle ystävälleni luvannut, että suuntaisin pääsiäissunnuntaina Kotkan Amarilloon Pete Parkkosen keikalle. Ei minun olisi ollut pakko kokea Peten keikkaa reilu viikko edellisen jälkeen, mutta eipä tilaisuus harmittanutkaan. Huvitti vaan suhata kahdesti peräkkäin samaa tietä - Hamina ja Kotka eivät nyt vaan optimoituneet turneeksi, kun välissä oli sekä "kotikeikkaa" että pääsiäislounasta.
Sillä aikaa kun istuimme syömässä ja rupattelemassa, ravintolakompleksi oli täyttynyt. Jonotimme keikkajuomiamme niin pitkään, etten autoilijana uskaltanut sitä yhtä enää ottaakaan, ja siirryimme sitten live-tilaan häkeltymään. En olettanutkaan, että eturiviin mahtuisi puolisen tuntia ennen showtimea, mutta siihen en ollut varautunut, että koko tila oli täyteenpakattu - kuin teinipuuroa tanssilattialla. Harvoin olen tuntenut itseäni niin vanhaksi, ja otin ilolla vastaan ystäväni ehdotuksen, että jäisimme sivummalle. Pari porrasaskelmaa ylempänä sijainneesta oviaukosta näkikin niin hyvin, että tämä paatunut eturivi-ihminenkin osasi nauttia keikasta.
Olin iloinen Peten puolesta - massiivinen yleisömenestys on pitkällä työllä ansaittua. Lievää myötähäpeää tunsin kappaleiden väleissä raikuneista "paita pois" -huudoista, mutta nyt huutajat olivat nuoria - myös miehiä! - eivätkä keski-ikäisiä naisia. Pete vaan availi hymyillen pari nappia ja tykitti lisää musiikkia. En toki paheksuisi, jos Pete hetken tunteella heittää paidan pois jossain kesäfestareilla, mutta arvostan, että hän etenee enemmän musiikin komeudella kuin omallaan. Peten biiseistä pidän koko ajan enemmän ja enemmän - Kiitos kirvoitti jopa hetkelliset kyyneleet.
Amarillo-iltamme oli sangen onnistunut, mutta kyllähän se nuorisomeri pahensi yökerhoangstista ikäkriisiäni. Kuinka pitkään voin juosta keikoilla, jotka täyttyvät lasteni ikätovereista? Sain heti pääsiäisen jälkeen hymyilyttävää lepytystä, kun Pete Tolonen - Mika Ikosen XL5-kollega, jota olen seuraillut Hyvinkää All Stars -kohtaamisen jälkeen - julkaisi keski-ikäisiä ja samalla itseään lempeästi irvailevan biisin. Alla kuluneen kuoren listaa ysärimuistoja, viitaten hykerryttävästi myös Pedon merkkiin, ja julistaa: "En vielä suostu hautaan kaatumaan".
Seuraavaksi osallistuin paikallisen nuoren lahjakkuuden, Saara Östmanin, päättötyökonserttiin Taidekoulu Estradissa. Intiimissä, loppuunmyydyssä konsertissa lumoavan kaunisääninen laulaja esitti bändin kanssa lempikappaleitaan. Idols-harrastajalle hauska bonus oli, että Hanna Pakarisen kanssa kisannut Sonja Nurmela - nykyään Kangastalo - oli taidekoulun opettajana mukana aloitusnumerossa. Konsertin hieno päätöskappale oli taatusti kostuttanut lukuisat silmäparit Saaran omissa lakkiaisissa, joihin Saara oli sen itse kirjoittanut. Huippuhetki saattoi kuitenkin olla kitaristin toteamus patterin loppumisesta (elektroakustisesta kitarasta), ja riemu mikä siitä repesi ennen harrasta kansanlaulua.
Palasin hetkeksi kotisohvalle seuraamaan The Voice of Finlandin live-lähetystä, ja välittömästi sen päätyttyä ajelin Imatralle, Suvi Teräsniskan keikalle Osmos Cosmos -baariin. En aikonut kiirehtiä eturiviin, mutta kun siihen sattui vielä mahtumaan, istahdin roudauslaatikon päälle, lavakaide selkänojanani. Baarin musiikki oli mieluista ja soi iskelmäyleisölle sopivalla volyymilla, joten odotteluolosuhteet olivat kerrassaan mukavat - toivottavasti laatikkokaan ei painostani kärsinyt. Suvi astui lavalle tasan kello 24 kuten oli ilmoitettu ja veti säkenöivän upean keikan. En kuitenkaan katunut, että olin säätänyt seuraavan viikonlopun retkeni niin, että missaisin täpärästi uusinnan.
Olin siis jossain vaiheessa harkinnut Suvin keikkaa mainiolla Möysän musaklubilla perjantaina. Kun lauantaille ilmestyi Ilpon keikka tuttuun Bryggaan, Lahti-visiitti oli sekunneissa suunniteltu. Tietyt artistit vaan motivoivat eri lailla, eikä tunnin junamatka ole "mitään", kun kohde on niin mieluinen. Se, etten päätynyt koko viikonlopun turneeseen, kertonee lievästä keikkahulluuden tasoittumisesta.
Pitkän odotuksen jälkeen kevät oli tosissaan käynnistynyt, ja Lahti tarjosi aurinkoista parastaan. Melko perinteinen kävelyretkeni satamaan sai seikkailullisempia piirteitä, kun kapusin korkean mäen eli Lanu-puiston yli - oikotie se ei todellakaan ollut, mutta kaunista oli matkalla. Sataman laivaravintolan kannella nautin siiderini ilman takkia, vaikka Vesijärvi ympärillä oli jäässä.
Keikka oli tuttua hyvänmielen Ilpoa, mutta taas hieman uudella "twistillä". Tunnelmallinen Brygga ei ollut yhtä täynnä kuin aiemmilla kerroilla - epäilen, että pääsymaksu karsi "piipahtajat", jotka esiintyjä olisi hurmannut jäämään. Paikalla oli Ilpon ystäviä ja sukulaisia - ja muitakin toki - jotka kuuntelivat niin keskittyneesti, että Ilpo itse alkoi vitsailla hartaasta tunnelmasta. Vielä hartaammaksi se tiivistyi, kun hän kertoi pienestä fanistaan, jonka taistelu oli juuri päättynyt. Liikuttuneina lähetettiin Terveiset sinne taivaaseen.
Siitä edettiin hilpeämpiin tunnelmiin ja välispiikkeihin, kuten avautumiseen poikien Ruka-reissusta, joka ei mennyt ihan kuin Ilpo oli haaveillut. Olohuonekeikan tunnelma vapautti yhden miehen orkesterin soittamaan hieman erilaisia, rentoja sovituksia tutuista kappaleista. Muistan sen lauantain sai välisanan, jolla sen piilevä kaksimielisyys muuttui ilmeiseksi, ja hulvattoman päätöksen, kun soittaja polvistui lattialle hakkaamaan rytmiä kitarakoppaan. Biisin keskeytyminen "loopperin" tönäisyyn oli taas tilanteita, missä hulvaton mokailu on sykähdyttävämpää kuin täydellisyys.
Ilpo kyseli jopa toivebiisejä, mitä hän harvemmin tekee. Minulle suoraan kohdistettua kysymystä en osannut ottaa tilaisuutena toivoa mitä vaan, vaan pikemminkin tietokilpailuna ("mitähän Ilpo itse tässä kohtaa haluaisi soittaa?"). Ilpon ystävä toivoi "kalsaribiisiä", jonka Ilpo - yhteisen naurukohtauksen jälkeen - tunnisti minunkin lempikappaleeksi Samat tähdet sama kuu.
Artisti varoitti jo ennen lavalle nousemista, etten vieläkään kuulisi uutta biisiä. Sykähdyttävänä yllätyksenä hän soittikin vielä uudempaa, tyyliin edellisviikolla kirjoittamansa kesäisen lomarallin. Sen letkeän hyväntuulisuuden edessä suupieleni olivat melkoisen korkealla korvissa. Nyt sitten vaan jännitän saako yhden miehen levy-yhtiö tuotettua ja julkaistua sen ennen kesälomakautta, ja tulisiko siitä hänelle pitkästä aikaa radiohitti parin epäonnekkaamman helmen jälkeen (kyllähän miljoona suomalaista kuuli Kiitoradanpäätä Lahden hiihdon MM-kisojen TV-lähetyksissä, mutta sen jälkeen kappale "katosi" - ei tosin onneksi live-setistä).
Jos edellinen raporttini päättyi lieviin katastrofitunnelmiin, nyt olen taas valmiimpi jatkamaan. Ei tässä tosiaan tarvitse vielä hautaan kaatua - korkeintaan vältellä pahimpia teinihelvettejä, senkin uhalla, että viime vuosien tärkein bändi jää paitsioon. Kesähaaveissani välähtelee toreja ja terasseja, ehkä jopa festareita, ja ihan uutta musiikkiakin on tulossa. Tolonen on painanut kokonaisen albumin, jonka pitäisi tupsahtaa postilaatikkoon tasan kolmen viikon päästä, Ikonen vaikuttaa työstävän jotain äärimmäisen lupaavaa, ja Kaikkosen kesäbiisiprojektille pidän peukkuja lähes kramppiin asti. Keikoilla tulen taatusti käymään edelleen niin kauan kun se on parasta mitä tiedän.
 |
| Pasi Jääskeläinen ja Ilpo Kaikkonen @ Team Gebardi Pub Hamina 30.3.2018 |
Suomi-pops, tops & flops -settiä olisi ollut vielä lähempänä Imatralla, mutta sen vaihtaminen Haminaan oli pieni uhraus, kun samaa tarjoiltiin Lappeenrannassa heti seuraavana päivänä. "Iltapäiväkaljatansseilla" aloitettiin jo kahden jälkeen. Kukaan ei tanssinut, mutta lähes kaikissa Soul Bar & Pianon pöydissä istui juomia siemailevia ja hilpeästä live-sessiosta nauttivia. Yleisömenestys sai toivomaan, että muutkin baarit miettisivät soittoaikoja uudesta kulmasta. Vaikkapa arjen "afterwork"-keikoilla tavoittaisi varmasti sellaistakin yleisöä, joka ei millään odottelisi esiintyjää aamuyön puolelle.
 |
| Suomi-pops tops & flops @ Soul Bar & Piano Lappeenranta 31.3.2018 |
"Kotimaisen musiikin parhaita ja pahimpia" veivaava trio jatkoi illalla kirkkopuistomme toisella laidalla, The Old Corner Bankissa. Tietenkin asennoiduin urakoimaan vielä lukuisat (lyhyehköt) iltasetit päiväsettien perään. Ilman yhtä turhan villisti juhlinutta seuruetta olisin varmaan jaksanut ja viihtynytkin. Asioita, joita en vaan millään opi ymmärtämään, on esiintyjien työrauhan täydellinen laiminlyöminen. Kai yleistän härskisti, mutta nimenomaan keski-ikäiset naiset voivat humaltuneena olla ihan mahdottomia. Eräs sellainen kaatui pitkin pituuttaan tanssilattialle kaataen nuottitelineen mukanaan, mutta jatkoi heti perään estotonta heilumistaan senttimetrien päässä solistin kasvoista. Tuomas Turunen - nykypäivän tärkeistä muusikoista pisimpään elämässäni piipahdellut - sai pian mikrofonin tönäisystä tällin hampaisiinsa, häkeltyi hetkeksi, mutta jatkoi laulua.
Edellisillasta väsyneenä en jaksanut innostua kovin tutusta musiikista niin, että se olisi kompensoinut hätkähtelyäni muusikoiden puolesta. Yökerhotraumatkin pysyivät mielessä huokaillessani, että onneksi Rymyssä sentään on kunnon lava kaiteineen soittajien turvana. Luotin kyllä, että nämä kokeneet raavaat miehet pärjäisivät, mutta läsnäoloni ei heitä siinä auttanut. Päätin siis - erittäin poikkeuksellisesti - poistua kesken illan, jaksaakseni vielä seuraavankin.
Olin kotkalaiselle ystävälleni luvannut, että suuntaisin pääsiäissunnuntaina Kotkan Amarilloon Pete Parkkosen keikalle. Ei minun olisi ollut pakko kokea Peten keikkaa reilu viikko edellisen jälkeen, mutta eipä tilaisuus harmittanutkaan. Huvitti vaan suhata kahdesti peräkkäin samaa tietä - Hamina ja Kotka eivät nyt vaan optimoituneet turneeksi, kun välissä oli sekä "kotikeikkaa" että pääsiäislounasta.
Sillä aikaa kun istuimme syömässä ja rupattelemassa, ravintolakompleksi oli täyttynyt. Jonotimme keikkajuomiamme niin pitkään, etten autoilijana uskaltanut sitä yhtä enää ottaakaan, ja siirryimme sitten live-tilaan häkeltymään. En olettanutkaan, että eturiviin mahtuisi puolisen tuntia ennen showtimea, mutta siihen en ollut varautunut, että koko tila oli täyteenpakattu - kuin teinipuuroa tanssilattialla. Harvoin olen tuntenut itseäni niin vanhaksi, ja otin ilolla vastaan ystäväni ehdotuksen, että jäisimme sivummalle. Pari porrasaskelmaa ylempänä sijainneesta oviaukosta näkikin niin hyvin, että tämä paatunut eturivi-ihminenkin osasi nauttia keikasta.
 |
| Pete Parkkonen @ Amarillo Kotka 1.4.2018 |
Olin iloinen Peten puolesta - massiivinen yleisömenestys on pitkällä työllä ansaittua. Lievää myötähäpeää tunsin kappaleiden väleissä raikuneista "paita pois" -huudoista, mutta nyt huutajat olivat nuoria - myös miehiä! - eivätkä keski-ikäisiä naisia. Pete vaan availi hymyillen pari nappia ja tykitti lisää musiikkia. En toki paheksuisi, jos Pete hetken tunteella heittää paidan pois jossain kesäfestareilla, mutta arvostan, että hän etenee enemmän musiikin komeudella kuin omallaan. Peten biiseistä pidän koko ajan enemmän ja enemmän - Kiitos kirvoitti jopa hetkelliset kyyneleet.
Amarillo-iltamme oli sangen onnistunut, mutta kyllähän se nuorisomeri pahensi yökerhoangstista ikäkriisiäni. Kuinka pitkään voin juosta keikoilla, jotka täyttyvät lasteni ikätovereista? Sain heti pääsiäisen jälkeen hymyilyttävää lepytystä, kun Pete Tolonen - Mika Ikosen XL5-kollega, jota olen seuraillut Hyvinkää All Stars -kohtaamisen jälkeen - julkaisi keski-ikäisiä ja samalla itseään lempeästi irvailevan biisin. Alla kuluneen kuoren listaa ysärimuistoja, viitaten hykerryttävästi myös Pedon merkkiin, ja julistaa: "En vielä suostu hautaan kaatumaan".
Seuraavaksi osallistuin paikallisen nuoren lahjakkuuden, Saara Östmanin, päättötyökonserttiin Taidekoulu Estradissa. Intiimissä, loppuunmyydyssä konsertissa lumoavan kaunisääninen laulaja esitti bändin kanssa lempikappaleitaan. Idols-harrastajalle hauska bonus oli, että Hanna Pakarisen kanssa kisannut Sonja Nurmela - nykyään Kangastalo - oli taidekoulun opettajana mukana aloitusnumerossa. Konsertin hieno päätöskappale oli taatusti kostuttanut lukuisat silmäparit Saaran omissa lakkiaisissa, joihin Saara oli sen itse kirjoittanut. Huippuhetki saattoi kuitenkin olla kitaristin toteamus patterin loppumisesta (elektroakustisesta kitarasta), ja riemu mikä siitä repesi ennen harrasta kansanlaulua.
 |
| Hannele Haimila, Sonja Kangastalo ja Saara Östman @ Taidekoulu Estradi Lappeenranta 7.4.2018 |
Palasin hetkeksi kotisohvalle seuraamaan The Voice of Finlandin live-lähetystä, ja välittömästi sen päätyttyä ajelin Imatralle, Suvi Teräsniskan keikalle Osmos Cosmos -baariin. En aikonut kiirehtiä eturiviin, mutta kun siihen sattui vielä mahtumaan, istahdin roudauslaatikon päälle, lavakaide selkänojanani. Baarin musiikki oli mieluista ja soi iskelmäyleisölle sopivalla volyymilla, joten odotteluolosuhteet olivat kerrassaan mukavat - toivottavasti laatikkokaan ei painostani kärsinyt. Suvi astui lavalle tasan kello 24 kuten oli ilmoitettu ja veti säkenöivän upean keikan. En kuitenkaan katunut, että olin säätänyt seuraavan viikonlopun retkeni niin, että missaisin täpärästi uusinnan.
 |
| Suvi Teräsniska @ Osmos Cosmos bar Imatra 7.4.2018 |
Olin siis jossain vaiheessa harkinnut Suvin keikkaa mainiolla Möysän musaklubilla perjantaina. Kun lauantaille ilmestyi Ilpon keikka tuttuun Bryggaan, Lahti-visiitti oli sekunneissa suunniteltu. Tietyt artistit vaan motivoivat eri lailla, eikä tunnin junamatka ole "mitään", kun kohde on niin mieluinen. Se, etten päätynyt koko viikonlopun turneeseen, kertonee lievästä keikkahulluuden tasoittumisesta.
Pitkän odotuksen jälkeen kevät oli tosissaan käynnistynyt, ja Lahti tarjosi aurinkoista parastaan. Melko perinteinen kävelyretkeni satamaan sai seikkailullisempia piirteitä, kun kapusin korkean mäen eli Lanu-puiston yli - oikotie se ei todellakaan ollut, mutta kaunista oli matkalla. Sataman laivaravintolan kannella nautin siiderini ilman takkia, vaikka Vesijärvi ympärillä oli jäässä.
Keikka oli tuttua hyvänmielen Ilpoa, mutta taas hieman uudella "twistillä". Tunnelmallinen Brygga ei ollut yhtä täynnä kuin aiemmilla kerroilla - epäilen, että pääsymaksu karsi "piipahtajat", jotka esiintyjä olisi hurmannut jäämään. Paikalla oli Ilpon ystäviä ja sukulaisia - ja muitakin toki - jotka kuuntelivat niin keskittyneesti, että Ilpo itse alkoi vitsailla hartaasta tunnelmasta. Vielä hartaammaksi se tiivistyi, kun hän kertoi pienestä fanistaan, jonka taistelu oli juuri päättynyt. Liikuttuneina lähetettiin Terveiset sinne taivaaseen.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Brygga citybar Lahti 14.4.2018 |
Ilpo kyseli jopa toivebiisejä, mitä hän harvemmin tekee. Minulle suoraan kohdistettua kysymystä en osannut ottaa tilaisuutena toivoa mitä vaan, vaan pikemminkin tietokilpailuna ("mitähän Ilpo itse tässä kohtaa haluaisi soittaa?"). Ilpon ystävä toivoi "kalsaribiisiä", jonka Ilpo - yhteisen naurukohtauksen jälkeen - tunnisti minunkin lempikappaleeksi Samat tähdet sama kuu.
Artisti varoitti jo ennen lavalle nousemista, etten vieläkään kuulisi uutta biisiä. Sykähdyttävänä yllätyksenä hän soittikin vielä uudempaa, tyyliin edellisviikolla kirjoittamansa kesäisen lomarallin. Sen letkeän hyväntuulisuuden edessä suupieleni olivat melkoisen korkealla korvissa. Nyt sitten vaan jännitän saako yhden miehen levy-yhtiö tuotettua ja julkaistua sen ennen kesälomakautta, ja tulisiko siitä hänelle pitkästä aikaa radiohitti parin epäonnekkaamman helmen jälkeen (kyllähän miljoona suomalaista kuuli Kiitoradanpäätä Lahden hiihdon MM-kisojen TV-lähetyksissä, mutta sen jälkeen kappale "katosi" - ei tosin onneksi live-setistä).
Jos edellinen raporttini päättyi lieviin katastrofitunnelmiin, nyt olen taas valmiimpi jatkamaan. Ei tässä tosiaan tarvitse vielä hautaan kaatua - korkeintaan vältellä pahimpia teinihelvettejä, senkin uhalla, että viime vuosien tärkein bändi jää paitsioon. Kesähaaveissani välähtelee toreja ja terasseja, ehkä jopa festareita, ja ihan uutta musiikkiakin on tulossa. Tolonen on painanut kokonaisen albumin, jonka pitäisi tupsahtaa postilaatikkoon tasan kolmen viikon päästä, Ikonen vaikuttaa työstävän jotain äärimmäisen lupaavaa, ja Kaikkosen kesäbiisiprojektille pidän peukkuja lähes kramppiin asti. Keikoilla tulen taatusti käymään edelleen niin kauan kun se on parasta mitä tiedän.
Kommentit
Lähetä kommentti