Parrasvalot

Haluaisin heti tarttua hömppäfilosofisesti merkittävimpään keikkakombinaatioon pitkään aikaan, mutta kun kerran olen kehittänyt pakkomielteen kattavaan keikkaraportointiin, muutama paikallinen on käsiteltävä ensin. Syyskuun viimeisenä, kotikaupunkini vilkkaana tapahtumaviikonloppuna, Suomen parhaaksi kahvilaksi nimetyn Satamatie 6:n lavalla esiintyivät Sonja ja Jyri Kangastalo, sopivasti samalla viikolla kun olin törmännyt pariskuntaan työn merkeissä. Ajatus pienimuotoisesta yhteistyöstä ykköskauden Idols-tähteä säestävän taidekouluopettajan kanssa on kieltämättä hykerryttävä, vaikka tässä fanitusskaalani lievässä päässä liikutaankin. Duo musisoi valloittavasti, ja Sonjan Lauluyhtye Virva -kollegat, Saara Östman ja Hannele Haimila, täydensivät voimallisen kauniilla stemmalaululla. Hyvinkää Love tuoreena mielessä en voinut olla haaveilematta Lappeenranta-versiosta - samalta lavalta olisi saanut poimittua puolet solisteista kerralla.

Jyri ja Sonja Kangastalo sekä Saara Östman @ Satamatie 6, Lappeenranta 28.9.2018

Tunnelmallisesta kahvilasta, kakkupalan ja teekupin ääreltä, oli melkoinen shokkisiirtymä jatkokeikalle. Olin alkuviikon avajaisissa viihtynyt Hullu Ukko -baarissa, jonka - pian rakentuvaa aasinsiltaa aloitellakseni - on suunnitellut Kotiteollisuus-kitaristi Miitrin vaimo Heidi, joka blogissani tunnetaan Zero Ninen lämmittelijänä. Nyt Kotiteollisuuden akustinen versio, cajon-rumpalilla trioksi vahvistettu Duo Kummitusjuna esiintyi "omassa", Kotiteollisuus-teemalla sisustetussa baarissaan.

Trio Kummitusjuna (Jouni Hynynen, ?, Miitri Aaltonen)
@ Hullu Ukko Lappeenranta 28.9.2018

Baari oli tupaten täynnä - avajaisillan muhkeista nojatuolipaikoista oli turha haaveilla. Pulpahdin ovesta suoraan lavan eteen samalla hetkellä kun ensimmäiset soinnut helähtivät Miitrin ja solisti Jouni Hynysen kitaroista. Kerrankin kävi niin, etten tuntenut kuuluvani eturiviin. Tungeksin tiskille ja autoilijan mehulasin kanssa väljemmille vesille, yrittäen saada otteen meiningistä. Kotiteollisuus on paikallisylpeys, ja tuntuu, että siitä pitäisi pitää - varsinkin kun tiiviiseen seurueeseen kuuluu näitä tyyppejä, joihin olen tykästynyt muualla.

Materiaali on vaan kovin vierasta - säännöllisesti olen tainnut kuulla vain +-0 -kappaletta kuntonyrkkeilyssä (ja senkin nimen vaivauduin selvittämään vasta nyt). Tuoreimman albumin olin kuullut kertaalleen ennakkokuuntelussa, joka oli vaikuttava Kulttuuritila Nuijamiehen puitteissa, muttei herättänyt innostusta jatkaa kuuntelua kotona. Oli vaan pakko myöntää, ettei kaikki kolahda. Poistuin paikalta ensimmäisen setin jälkeen, yrittäen kirjata mieleeni, että musiikin herättämät tunnelmat ovat kovin tilanneriippuvaisia. Bändi ansaitsee ehkä joskus uuden tilaisuuden.

Anssi Kela @ Lappeenranta-sali 17.10.2018

Seuraavaksi elin peräti kaksi viikonloppua keikatta, mutta kulunut viikko kompensoi. Olen viime vuosina päätynyt siihen, että lähikonserttisaleihin kannattaa lähteä, jos artisti kiinnostaa edes jonkin verran, jos ei muuten, niin kannatuksen vuoksi. Päätökset pitää vaan tehdä ajoissa, "eturivi tai ei ollenkaan" -periaatteella. Aina on se riski, että tulee jotain tärkeämpää tilalle, ja lienee pienoinen ihme, että tulevien viikkojen sumassa vain yksi konsettilippu on jäämässä käyttämättä. Turhan tiiviit putket vaikeuttavat toki yksittäiseen keikkaan keskittymistä ja olin yllättynyt siitä, että lauantain odotustäpinöissäni pystyin nauttimaan Anssi Kelasta keskiviikkona ja vielä Yöstä perjantaina.

Molemmat konsertit tuntuivat alkavan vähän jäykästi, osittain ehkä samasta syystä kuin Kotiteollisuuden tapauksessa: ympärilläni oli niin paljon innostuneempia, etten tuntenut kuuluvani joukkoon. Sekä Anssi että Olli Lindholm saivat kuitenkin tempaistua tunnelmaan kepeän humoristisilla välispiikeillä, kuten Kela tarinallaan Milla-nimisille aiheuttamistaan traumoista. Niin pienestä se voi olla kiinni - yksi liikutuksensekainen naurahdus voi kääntää illan suunnan, ravistelemalla mielialan vastaanottavaiseksi.

Kelan konsertissa koskettavin yhdistelmä taisi olla tuore Ilves-hitti ja sama tarina kerrottuna käänteisestä, Ilveksen kuuntelijan näkökulmasta. Sä et tiennyt tiivisti omiakin tuntojani, vaikka olenkin onneksi saanut toivottaa "menetetyille" artistisuosikeilleni "hyvää matkaa" vähemmän dramaattisista syistä. Tosin, Kuolleen miehen kitara liikutti turhankin omakohtaisesti. Konsertiin huipennuksina juhlittiin iloisemmin Nostalgiaa ja nostalgistakin nostalgisempaa 1972:a.

Yö vahvistettuna taustalaulaja-kitaristeilla (Mia Suszko ja Stella "Christine" Löflund)
@ Lappeenranta-sali 19.10.2918

Yön tuoreen Mitä jos mä rakastan -albumin mukaan nimetyssä konsertissa riemastutti ajatus siitä, miten siistiä on, että samalla bändillä on hittejä sekä vuodelta 1983 että 2018 - ja ovathan Likaiset legendat ja Särkynyt enkeli elämäni varhaisinta soundtrackia, vaikka välissä meni vuosikymmeniä, ettei bändi kiinnostanut pätkääkään. Sykähdyttävin veto taisi olla Parrasvalot (2010), jossa pyydetään laskemaan esirippu, kun on sen aika. Miehet taustalla ovat vaihtuneet, mutta keulakuvan esiintyminen ei näyttänyt siltä, että aika olisi kovin pian. Kunto kestää ja into riittää, ja Olli selvästi arvostaa yleisöä, joka mahdollistaa menestyksen. Helmi itseironisten välispiikkien joukossa oli tilasto siitä, minkä verran tuoreimpia kappaleita on soitettu radiossa. Olli oli oikeasti perehtynyt siihen montako radiosoittoa viikossa tekee hitin, ja pyysi yleisöään auttamaan listaäänestyksillä.

Nautin siis komeista konserteista, mutta ajatukset tulevassa harhaillen. Kela ei varsinaisesti "liittynyt tapaukseen", mutta Lindholm sitäkin enemmän. Edessäni oli saman aika- ja ikäkauden edustaja, samoina 1980-luvun vuosina menestykseen noussut, vain pari vuotta seuraavan päivän sankariani nuorempi. Toinen paahtaa albumeja ja kiertueita vuodesta toiseen, toinen katoaa vuosiksi Kuusamon metsiin - mutta hetkelliset piipahdukset parrasvaloihin ovat sitäkin sykähdyttävämpiä. Seuraavana päivänä kohtaisin siis Kepa Salmirinteen, Zero Nine -legendan, joka vei jalat alta 15-kesäiseltä, ja vaikuttaa vahvasti vielä 47-vuotiaankin elämään.