- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Seuraavaksi mennäänkin lähes elämää suurempien asioiden äärelle. Aktiivisempi musiikkihulluuteni on kestänyt toistakymmentä vuotta, mutta pari suurta on kulkenut mukanani paljon pidempään. Sattumoisin se toinenkin, hieman alle 30 vuotta kuunneltu Arja Koriseva julkaisi odotettua uutta musiikia. Enkeleitä yövuorossa sai siunaukseni perjantaina, ja lauantaina kohtaisin sen suurimman. "Elämäni ääni" soi studiotuoreena, yhdeksän vuotta viimeisimmän Zero Nine -albumin jälkeen, ja matkustin kuulemaan jo vuonna 1986 jalat altani vieneen solistin uudet laulut livenä.
Kun tein ensihavainnon luontovideoprojektista "Kepa goes Nature" -nimellä, en osannut odottaa juuri mitään. Säveltäisikö hän instrumentaalia taustamusiikkia? Liikutuksen kyyneleet tulvahtivat kun kuulin yllättäen ihan oikeat, upeat kappaleet - äänellä, jonka taajudelle sieluni värähtely aikoinaan kalibroitiin. Kuusamon ensi-iltaan en suoriutunut, mutta Helsinki-uusintaan itsestäänselvästi. Luontokuvausta harrasteleva mieheni sai lähteä seuraksi Vuoden luontokuva -festivaaliin. On hän sen verran jo seurannut juoksemistani muusikkomiesten perässä, että kestäisi teini-ihastuksenikin. Olikin aika mainiota esitellä miehet toisilleen, punastelematta.
Luontokuvafestivaalia olisi riittänyt koko iltapäiväksi, mutta olimme paikalla vasta tunti ennen Kepan laulut sisältävää gaala-osiota. Finlandia-talon aulaan asetellut luontokuvanäyttelyt menivät rehellisesti sanottuna täysin hukkaan - keskityin taulujen väleihin, toivoen näkeväni tutun rokkarin. Turhaan hermoilin - pian Kepa käveli vastaan, iloisesti tervehtien ja halaten. Tuntuu käsittämättömältä, että tyyppi, jota joskus niin hillittömästi palvoin, on edelleen elämässäni, ja vielä näin lähestyttävänä. Festariaidan aukosta idoliaan zoomaillut tyttö ei ikimaailmassa olisi arvannut, että vielä joskus naureskelisimme yhdessä gaalan "nuorennusleikkaukselle" 57-vuotiaan musiikilla, joka houkuttelee paikalle 47-vuotiaita faneja.
Onneksi kohtasimme - ja sain haaveilemani yhteiskuvat - jo ennen esitystä. Se lievensi hieman jännitystä, joka oli silti aikamoinen - kuulija oli latautunut siinä missä laulajakin. Piti nauttia täysillä hetkestä, mutta saada myös kelvolliset kuvat muistoksi. Piti jännittää tärkeän tyypin puolesta ja samalla olla hänestä mittaamattoman ylpeä. Piti vielä säikähtää paria minimaalista sanakömmähdystä, vaikka niitä tuskin kukaan muu huomasi, mutta sellaista se on, kun elää sydämellä mukana.
On turha yrittää väittää, että kolme biisiä taustanauhan säestyksellä olisi ollut "parasta ikinä", vaikka ne miten komealla konserttitalon lavalla esitettiin. Biisit ovat upeita, esitys oli komea, ja huikea kuvitus taustalla, mutta vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kohtaamiset - kuulumisten vaihto ennen ja jälkeen esityksen, ja yleensäkin se, että ikisuosikkini oli siinä, ääneltään vedossa, fyysisesti vetreänä ja henkisesti vireänä. "Vielä peli ei oo pelattu kun kosket kuohuu, kotka liitää, saalistaa".
Video lainattu artikkelista https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005869721.html kaivamalla Ruutu-ID lähdekoodista. Jos kikka-upotus rikkoo tekijänoikeuksia tai muuten pahoittaa jonkun mieltä, heitä kommentti asiasta, niin poistan. Kaunis ajatukseni on, että teos löytäisi edes pari lisäkatsojaa tätä kautta.
Zero Ninen paluuta Kepa ei lupaillut eikä kieltänyt, mutta huikea uutinen - josta sain jopa luvan "juoruta" - oli se, että luontokuvayhteistyö jatkuu. Hannu Hautala, jonka kuvia "Pohjoista voimaa" -video esittelee, on elämäntyönsä aika lailla tehnyt, mutta onneksi kaunista luontoa on vielä seuraavankin polven kuvattavaksi. Kepalta on jo tilattu kolme kappaletta jatko-osaa varten! Yhdessä nämä muodostaisivat jo kelpo konsertin, ja taisinpa luvata lähteä vaikka Kuusamoon sitä kuulemaan.
En tiedä olenko Zero Nine -fanina petturi kun otan Kepan sooloilun niin riemuiten vastaan. Toki koko bändi on ollut valtavan tärkeä, mutta komeaääninen - ja kyllä, myös komea - solisti sen ensisijaisesti tärkeäksi teki. On ilahduttavaa, että "Kun saapuu yö" -kappaleen taustoja soittavat Käsmä ja Korpela Zero Ninesta - siksi se ehkä kuulostaakin "suomenkieliseltä Zero Ninelta" (nimikappale on ihan muuta, muttei silti kaukana Zero Ninen balladilinjasta, johon olen erityisen heikkona). Mutta loppujen lopuksi minulle on aika sama ketkä säestävät - Kepan laulu on se juttu, ja se, että saan kuulla sitä vielä vuosikymmenten sävyttämänä nostaa pintaan kiitollisuuden kyyneleet.
Uusien laulujen suomenkieli lienee joillekin bändin paluusta haaveileville pettymys, mutta minulle... En tiedä. Onko se jopa toivottavampaa, kun olen niin juurtunut suomi-musiikkiin? Zero Ninen tuotanto on monipuolisen huikeaa, mutten äkkiseltään keksi yhtään kappaletta, joka nimenomaan tekstinä uppoaisi yhtä syvälle kuin Läpi marrasvyöhykkeen, joka Kepan soololevyltä (1993) uusintaversioitiin. Juice Leskisen apuun on myöhäistä turvautua, mutta kaunista ja merkityksellistä - tässä tapauksessa luonnon puolesta puhuvaa - suomi-lyriikkaa Keijo kirjoittaa itsekseenkin. Toisaalta, jos joku kappale kääntyisi englanniksi, jopa Zero Nine -tuotannoksi, saisin molemmat! Kaikki käy! Vuosien taukojen ja toivon hiipumisen jälkeen kaikki mitä Kepalta kuulen, on ylimääräinen lahja elämältä: "siihen voi luottaa, siltä kaiken saan".
Luontovideon idea oli kuulemma syntynyt vuotta aiemmin Kuusamon lentokentällä. Hannu Hautala ja videon sittemmin tuottanut Kari Kantola olivat tuijotelleet Hannun valokuvia puhelimen näytöltä, Kepa oli kiinnostunut ja liittynyt seuraan. Ajatus siitä, että sattumanvarainen kohtaaminen määräsi kuusamolaisen mökki-isännän paluun studioon ja lavalle, seurasi mukanani illan jatko-osuuteen. Sama uskooko sattumaan vai kohtaloon, mutta kovin pienestä voi elämä kääntää suuntaa.
Nolottaa toistella tätä tarinaa, mutta tähän se kuuluu. Viime vuosien tärkeimmästä artististani saan kiittää sattumaa, Kepaa ja Lindholmin Ollia, joka sattumoisin oli laulanut elävänä edessäni edellisenä iltana. Jone Nikulakin arvioi taas uusia Idols-kokelaita, ihan kuin silloin (2011), kun Olli hänen vierellään haki nimeä "kahdeksankymmentäluvun kuusamolaiselle". Jone täydensi Zero Ninen ja käski kiharatukkaisen "Kepan" laulaa. Mitä enemmän asiaa pallottelen, sen todennäköisempänä pidän, etten olisi päätynyt kymmenille Kaikkosen keikoille ilman Idols-koelaulun Kepa-assosiaatiota - ja miten valtava menetys se olisi ollut!
Myöhemmin Ilpo valloitti minut täydellisesti omana itsenään, omalla musiikillaan, mutta Idols-tuotanto esitteli hänet hetken mielijohteesta kisaan heittäytyneenä mallipoikana, joka tuskin muuten olisi ollut tippaakaan "minun tyyliä". Mielikuva oli väärä, sillä taustalla oli kulttuurialan opintoja ja bänditouhuja niin paljon kun nippa nappa parikymppisellä voi olla (tosiaan - hänhän oli paitsi liian komea myös ihan liian nuori!). En hurahtanut vielä kisan aikana, en itkenyt perään kun Ilpo karsiutui, mutta "Pikku-Kepana" hän jätti muistijäljen, joka sai tarttumaan Hetken vielä nuori -kappaleeseen. Se osui täydellisesti lähtemisen oikeutusta tuskailleen keikkahullun ajatusmaailmaan: "Jokainen seikkailu tuo vaurautta" -teema vyörytti iloa epäilysten ja itsesyytösten tilalle. Varmasti hyräilin sitä myös legendaarisella Ruka-retkellenä keväällä 2014, jolloin viimeksi olin kasvokkain Kepan kanssa. Vaikkein kappaletta koskaan livenä kuullutkaan, aina vaan on "reppu täynnä rakkautta" sen esittäjää ja myöhemmin vielä rakkaampia lauluja kirjoittanutta kohtaan.
Siirryin siis Finlandia-talolta suoraan Ilpon keikalle - hyppäsin junasta, viskasin repun hotelliin ja kipitin tuttuun Wanhaan Mestariin minuutteja ennen showtimea. Olin asennoitunut luopumaan aiemmin suunnitellusta Lahti-kuviosta, kunnes aikataulut tarkentuivat kohtalonomaisen sopiviksi. Kun molempia tarjottiin, otin avosylin vastaan, eikä etelän nuorukainen jäänyt pohjoisen legendan varjoon. Olihan trubaduurilla parin setin verran hurmausaikaa siinä missä toinen lauloi 12-minuuttisen taustanauhan päälle. Kotiyleisö oli riemukkaasti mukana ja Ilpo antoi kaikkensa - encore-osuudessa myös äänensä, jota on selvästi rasittanut liikaa Hyvinkää Love -käheytensä jälkimainingeissa.
Loppuillan teema ei kuitenkaan ollut huoli laulajan kultaa kalliimmasta työvälineestä vaan massiivinen kiitollisuus siitä, että Ilpon musiikin pariin löysin. Kiitokset vuosien "sielunhoidosta" lennähtelivät Kepan suuntaan, vaikkei hän itse ollut mitään asian eteen tehnyt. Hän vain oli. Ja on. Ja virtaa pohjoisena voimana suonissani aina, hyvästä ja pysyvästä muistutellen. Viskatessani Zero Nine -paitani pesuun, hymähdin ajatukselle, että toivottavasti välitin sen mukana jälkimmäiselle halatulle edes hiukkasen ensimmäisen terveyttä ja ikinuoruutta - tartuttamatta kuitenkaan mitään typeriä ideoita vuosikausien tauoista musiikkirintamalla.
Kun tein ensihavainnon luontovideoprojektista "Kepa goes Nature" -nimellä, en osannut odottaa juuri mitään. Säveltäisikö hän instrumentaalia taustamusiikkia? Liikutuksen kyyneleet tulvahtivat kun kuulin yllättäen ihan oikeat, upeat kappaleet - äänellä, jonka taajudelle sieluni värähtely aikoinaan kalibroitiin. Kuusamon ensi-iltaan en suoriutunut, mutta Helsinki-uusintaan itsestäänselvästi. Luontokuvausta harrasteleva mieheni sai lähteä seuraksi Vuoden luontokuva -festivaaliin. On hän sen verran jo seurannut juoksemistani muusikkomiesten perässä, että kestäisi teini-ihastuksenikin. Olikin aika mainiota esitellä miehet toisilleen, punastelematta.
 |
| Kepa Salmirinne: Pohjoista voimaa @ Vuoden luontokuva -gaala, Finlandia-talo 20.10.2018 |
Luontokuvafestivaalia olisi riittänyt koko iltapäiväksi, mutta olimme paikalla vasta tunti ennen Kepan laulut sisältävää gaala-osiota. Finlandia-talon aulaan asetellut luontokuvanäyttelyt menivät rehellisesti sanottuna täysin hukkaan - keskityin taulujen väleihin, toivoen näkeväni tutun rokkarin. Turhaan hermoilin - pian Kepa käveli vastaan, iloisesti tervehtien ja halaten. Tuntuu käsittämättömältä, että tyyppi, jota joskus niin hillittömästi palvoin, on edelleen elämässäni, ja vielä näin lähestyttävänä. Festariaidan aukosta idoliaan zoomaillut tyttö ei ikimaailmassa olisi arvannut, että vielä joskus naureskelisimme yhdessä gaalan "nuorennusleikkaukselle" 57-vuotiaan musiikilla, joka houkuttelee paikalle 47-vuotiaita faneja.
 |
| Minä ja Kepa Salmirinne @ Finlandia-talo 20.10.2018 |
On turha yrittää väittää, että kolme biisiä taustanauhan säestyksellä olisi ollut "parasta ikinä", vaikka ne miten komealla konserttitalon lavalla esitettiin. Biisit ovat upeita, esitys oli komea, ja huikea kuvitus taustalla, mutta vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kohtaamiset - kuulumisten vaihto ennen ja jälkeen esityksen, ja yleensäkin se, että ikisuosikkini oli siinä, ääneltään vedossa, fyysisesti vetreänä ja henkisesti vireänä. "Vielä peli ei oo pelattu kun kosket kuohuu, kotka liitää, saalistaa".
Video lainattu artikkelista https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005869721.html kaivamalla Ruutu-ID lähdekoodista. Jos kikka-upotus rikkoo tekijänoikeuksia tai muuten pahoittaa jonkun mieltä, heitä kommentti asiasta, niin poistan. Kaunis ajatukseni on, että teos löytäisi edes pari lisäkatsojaa tätä kautta.
Zero Ninen paluuta Kepa ei lupaillut eikä kieltänyt, mutta huikea uutinen - josta sain jopa luvan "juoruta" - oli se, että luontokuvayhteistyö jatkuu. Hannu Hautala, jonka kuvia "Pohjoista voimaa" -video esittelee, on elämäntyönsä aika lailla tehnyt, mutta onneksi kaunista luontoa on vielä seuraavankin polven kuvattavaksi. Kepalta on jo tilattu kolme kappaletta jatko-osaa varten! Yhdessä nämä muodostaisivat jo kelpo konsertin, ja taisinpa luvata lähteä vaikka Kuusamoon sitä kuulemaan.
En tiedä olenko Zero Nine -fanina petturi kun otan Kepan sooloilun niin riemuiten vastaan. Toki koko bändi on ollut valtavan tärkeä, mutta komeaääninen - ja kyllä, myös komea - solisti sen ensisijaisesti tärkeäksi teki. On ilahduttavaa, että "Kun saapuu yö" -kappaleen taustoja soittavat Käsmä ja Korpela Zero Ninesta - siksi se ehkä kuulostaakin "suomenkieliseltä Zero Ninelta" (nimikappale on ihan muuta, muttei silti kaukana Zero Ninen balladilinjasta, johon olen erityisen heikkona). Mutta loppujen lopuksi minulle on aika sama ketkä säestävät - Kepan laulu on se juttu, ja se, että saan kuulla sitä vielä vuosikymmenten sävyttämänä nostaa pintaan kiitollisuuden kyyneleet.
Uusien laulujen suomenkieli lienee joillekin bändin paluusta haaveileville pettymys, mutta minulle... En tiedä. Onko se jopa toivottavampaa, kun olen niin juurtunut suomi-musiikkiin? Zero Ninen tuotanto on monipuolisen huikeaa, mutten äkkiseltään keksi yhtään kappaletta, joka nimenomaan tekstinä uppoaisi yhtä syvälle kuin Läpi marrasvyöhykkeen, joka Kepan soololevyltä (1993) uusintaversioitiin. Juice Leskisen apuun on myöhäistä turvautua, mutta kaunista ja merkityksellistä - tässä tapauksessa luonnon puolesta puhuvaa - suomi-lyriikkaa Keijo kirjoittaa itsekseenkin. Toisaalta, jos joku kappale kääntyisi englanniksi, jopa Zero Nine -tuotannoksi, saisin molemmat! Kaikki käy! Vuosien taukojen ja toivon hiipumisen jälkeen kaikki mitä Kepalta kuulen, on ylimääräinen lahja elämältä: "siihen voi luottaa, siltä kaiken saan".
Luontovideon idea oli kuulemma syntynyt vuotta aiemmin Kuusamon lentokentällä. Hannu Hautala ja videon sittemmin tuottanut Kari Kantola olivat tuijotelleet Hannun valokuvia puhelimen näytöltä, Kepa oli kiinnostunut ja liittynyt seuraan. Ajatus siitä, että sattumanvarainen kohtaaminen määräsi kuusamolaisen mökki-isännän paluun studioon ja lavalle, seurasi mukanani illan jatko-osuuteen. Sama uskooko sattumaan vai kohtaloon, mutta kovin pienestä voi elämä kääntää suuntaa.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Wanha Mestari keskusta Lahti, 20.10.2018 |
Myöhemmin Ilpo valloitti minut täydellisesti omana itsenään, omalla musiikillaan, mutta Idols-tuotanto esitteli hänet hetken mielijohteesta kisaan heittäytyneenä mallipoikana, joka tuskin muuten olisi ollut tippaakaan "minun tyyliä". Mielikuva oli väärä, sillä taustalla oli kulttuurialan opintoja ja bänditouhuja niin paljon kun nippa nappa parikymppisellä voi olla (tosiaan - hänhän oli paitsi liian komea myös ihan liian nuori!). En hurahtanut vielä kisan aikana, en itkenyt perään kun Ilpo karsiutui, mutta "Pikku-Kepana" hän jätti muistijäljen, joka sai tarttumaan Hetken vielä nuori -kappaleeseen. Se osui täydellisesti lähtemisen oikeutusta tuskailleen keikkahullun ajatusmaailmaan: "Jokainen seikkailu tuo vaurautta" -teema vyörytti iloa epäilysten ja itsesyytösten tilalle. Varmasti hyräilin sitä myös legendaarisella Ruka-retkellenä keväällä 2014, jolloin viimeksi olin kasvokkain Kepan kanssa. Vaikkein kappaletta koskaan livenä kuullutkaan, aina vaan on "reppu täynnä rakkautta" sen esittäjää ja myöhemmin vielä rakkaampia lauluja kirjoittanutta kohtaan.
Siirryin siis Finlandia-talolta suoraan Ilpon keikalle - hyppäsin junasta, viskasin repun hotelliin ja kipitin tuttuun Wanhaan Mestariin minuutteja ennen showtimea. Olin asennoitunut luopumaan aiemmin suunnitellusta Lahti-kuviosta, kunnes aikataulut tarkentuivat kohtalonomaisen sopiviksi. Kun molempia tarjottiin, otin avosylin vastaan, eikä etelän nuorukainen jäänyt pohjoisen legendan varjoon. Olihan trubaduurilla parin setin verran hurmausaikaa siinä missä toinen lauloi 12-minuuttisen taustanauhan päälle. Kotiyleisö oli riemukkaasti mukana ja Ilpo antoi kaikkensa - encore-osuudessa myös äänensä, jota on selvästi rasittanut liikaa Hyvinkää Love -käheytensä jälkimainingeissa.
Loppuillan teema ei kuitenkaan ollut huoli laulajan kultaa kalliimmasta työvälineestä vaan massiivinen kiitollisuus siitä, että Ilpon musiikin pariin löysin. Kiitokset vuosien "sielunhoidosta" lennähtelivät Kepan suuntaan, vaikkei hän itse ollut mitään asian eteen tehnyt. Hän vain oli. Ja on. Ja virtaa pohjoisena voimana suonissani aina, hyvästä ja pysyvästä muistutellen. Viskatessani Zero Nine -paitani pesuun, hymähdin ajatukselle, että toivottavasti välitin sen mukana jälkimmäiselle halatulle edes hiukkasen ensimmäisen terveyttä ja ikinuoruutta - tartuttamatta kuitenkaan mitään typeriä ideoita vuosikausien tauoista musiikkirintamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti