Sun hymystä mä voimaannun

Edellisen tarinan nostalgia häivähtää vielä tässä. Ollaanhan tavallaan samassa ketjussa: jos ikisuosikki Kepan takia löysin Ilpon ja Ilpo taas esitteli minulle Mikan live-klubillaan, kiitokset kokemuksistani Mikan ja Käsityöläisten matkassa lennähtävät myös Kuusamon suuntaan. Sen verran musiikkihullu olen, että olisin toki saattanut hurahtaa johonkin muuhun, jos en juuri näitä olisi elämääni löytänyt, mutta ajatus on absurdi - melkein kuin "kai minulla ihan kivat lapset olisi, vaikkei juuri näitä kahta tämän miehen kanssa".

Maanantaina sairastuin mystiseen vuorokauden tautiin: ilta kevyttä pahoinvointia ja seuraava päivä kuumetta, mitä minulla ei juuri koskaan ole. Ehdin säikähtää seuraavan viikonlopun puolesta, mutta torstaina pakkailin jo reppua hyvillä mielin. Perjantaina matkalla asemalle mieheni alkoi voida huonosti, todennäköisesti samassa taudissa. Meidän parisuhteessa oli onneksi selvää, että sain jatkaa keikkareissulleni, vaikka seuralainen palasi kotiin lepäämään.

Mika Ikonen / Käsityöläiset @ Viking Gabriella 26.10.2018

Vaikka olin syyskuussa haaveillut vastaavasta reissusta itsekseni, nyt houkutteli erityisesti seura. Kun kaima, johon oli tutustunut kesän keikoilla, oli innolla lähdössä, minäkin tahdoin! Viihdyin joukossa, vaikka oma tilanteeni - yksin kahden avainkortin hytissä - korostui, kun toisella oli lauma sisaruksia ja serkkuja lapsineen mukana. Kun en osallistunut kadehdittavan tiiviin sukuseurueen illalliskuvioihin, pitkä alkuilta muistutteli, miten paljon kivempi Tallinna-reitti on. Puoli yhdeksän XPRS-lähdöllä odottelin taannoin puolen yön keikkaa ihan kevyesti, mutta sama showtime puoli kuudelta lähteneellä Gabriellalla oli käsittämätöntä odotuttamista. Olihan alkuillastakin ohjelmaa, mutta oleellinen oli piilotettu aamuyön tunteihin niin, ettei sitä oltu muistettu merkitä edes näyttöruuduilla pyörivään aikatauluun. Olisin säikähtänyt keikan peruuntumista, ellei kaima olisi jo lähetellyt yhteiskuvaa illan päätähdestä, johon oli törmännyt hyttikäytävällä. 

Reissua oli sekä odotettu että hermoiltu. Olin Helsinki-Tukholma-laivalla ensimmäistä kertaa sitten viiden vuoden takaisen BNC-risteilyn, jolla keikan alkaessa hoipuin harmaana hyttiin. Paluumatkalle meri rauhoittui sen verran, että sain paikattua akuutin trauman toisella keikalla. Mutta kun taustalla oli vielä pahempi, oikeasti myrskyisä risteily vuosia aiemmin, samalle reitille lähteminen vaati pitkän sulattelun ja ison motivaation: Mikan fanittaminen on yltynyt aikamoisia esteitä ylittävälle tasolle. 

Taistelin merisairautta vastaan varmuuden vuoksi kaikin keinoin: ystävän homeopaattisilla dropeilla, apteekin pahoinvointipillerillä ja vielä ihmelääkkeeksi kehutulla inkiväärillä. Menomatkalla laiva ei keinahtanutkaan, paluumatkan 15 m/s tuulessa juuri sen verran, että sain jännittää keikan alkamiseen asti. Mikä riemu, kun seisoin täysissa voimissani lavan edessä vielä toistamiseen! Ei ollut edes sitä väsymystä, mitä juhlajuomia nauttineilla, kun olin pysytellyt parhaassa päihteessä - musiikissa. 

Käsityöläiset @ Viking Gabriella 26.10.2018

Käsityöläiset, kosketinsoittajalla vahvistettuna, veivasivat pelkkiä lainahittejä - tuollaisella bilekeikalla se oli odotettua ja asiaankuuluvaa. Mika lauloi, heilui, tanssi ja huudatti yleisöä vastustamattomalla energiallaan. Muistan vielä miten oudolta ja "liialliselta" se tuntui, kun koin hänet ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Miten väärässä olinkaan - juuri noin yleisö pitää ottaa! Lavalla Mika on tähtirooliaan itseironisella huumorilla pehmentävä sähikäinen, ja vielä ihanan ennustamattoman erilainen: mennessä vimmainen viihdyttäjä, paluumatkalla leppoisampi, kuin yleisön turnausväsymystä myötäillen.

Tuskin tarvitsee mainita mihin näitä väkisin vertaan kun arvostan erityisesti "Kässäreiden" jatkuvaa uusiutumista. Toki tietyt bravuurit toistuvat, mutta settilistalle pulpahtelee tuoreita hittejä tämän tästä. Ensimmäisen illan "riehumisen" seassa Reino Nordinin Antaudun yllätti lumoavana tunnelmavälipalana: "sun hymystä mä voimaannun" on niin totta, ja kun keikan päälle saa Mikan tiukan halauksen, kaikki on todellakin oolrait. Haloo Helsingin "Beibi, räjäytä mut tässä" kirjaimellisesti räjäytti tunnelman toisena iltana. Bailandoa piti ehdottomasti saada pätkä talteen biisistä innostuvalle ystävälle, jonka houkutteleminen keikkaseuraksi tulevaisuudessakin on lupaavasti työn alla. 

Kymmeniä keikkoja en toki ole tältä bändiltä vielä kokenut, mutta kaksi peräkkäistä ennustelivat vaihtelevaa menoa jatkossakin. Meno- ja paluumatkan seteissä oli melkeinpä enemmän eroja kuin päällekkäisyyttä. Kokeneempikaan keikkailija tuskin pystyy biisin päättyessä arvaamaan mikä tulee seuraavaksi, eikä keikan loppuhuipennus ole vuodesta toiseen sama potpuri. Kyllähän "ne toisetkin" tekevät valtavan hyvää työtä, mutta rutiinilla, joka väsytti ainakin liikaa keikkoja käyneet fanit, jos ei vielä muusikoita itseään. Näiden tavalla jaksaa jatkaa iloisesti kolmannellekin vuosikymmenelle.

Yksittäisten keikkojen vaihtelevuutta merkittävämpi ilonaihe on se, että keikoissa ja puitteissa on niin paljon muutakin kuin vakiintuneita yökerhoja. Vietin monta vuotta haaveillen, että suurimmat suosikkini edes vierailisivat jossain salikonsertissa - ilolla huomasin hurahtaneeni artistiin, joka jopa järjestää niitä itse! Se, että taas kerran ajauduin artistin perässä bilebändin matkaan, tuntui hetkisen kohtalon ivalta, mutta luotto siihen, että Mika tarjoaa vielä omaakin uutta, on vahva. Odotteluaikaa piristää hänen läpimurtobändinsä XL5:n minipaluu Nenäpäivä-showssa tulevana perjantaina - enempiä en siltä nyt odota, mutta jos joskus pamahtaisi kokonaisempia paluukeikkoja, olisin ensimmäisten joukossa paikalla.

Kaikki ei laivallakaan ollut riemua ja täydellisyyttä. Ensimmäistä iltaa häiritsi turhankin innokas yleisö, erityisesti nainen, joka roikkui lavakaiteessa, käsi toistuvasti solistin paidan alla. Luit oikein - paidan alla! Akka kähmi Mikaa oikein kaksin käsin. Häirinnän kohde ei vaikuttanut edes häkeltyvän, eikä perääntynyt, vaikka eteenpäin suuntautuvan askeleen karsiminen vauhdikkaasta lavaliikehdinnästä olisi riittänyt turvaväliksi. Ehkä hän halusi näyttää, ettei häntä moisella säikäytetä. Mika veti illan hymyillen loppuun, vaihtaen vaan settitauolla muodottomaksi venytetyn T-paitansa toiseen. 

Seuraavana iltana yllätin itsenikin pysäyttämällä saman, kynnet ojossa Mikaa lähestyneen naisen. Ystävällisen tiukka sanominen riitti pitämään hänet sivummalla. Yritin olla hieman ylpeä, mutta enemmän häpesin edellisillan avuttomuuttani. En tiedä kumpi on karumpi ajatus: se, että tärkeä ihminen kärsi edessäni enkä tehnyt mitään, vai se, että hän olisi jo niin tottunut moiseen kohteluun, ettei oikeasti välittänyt. 

Filosofoin tilannetta jotenkin niin, että olen kai turhankin vahvasti julistanut Mikan mielessäni konkariksi, joka pärjää - niin mielelläni kun tukea tarjoaisinkin. Olen liian usein antanut fanitukseni heilahtaa huolehtimisen suuntaan, ihan kuin tarinoissani seikkailleiden "poikastenkaan" menestys olisi ollut tekemisistäni saati turhasta murehtimisestani kiinni - hyvä jos paria autoin hitusen matkan varrella. Ajatus siitä, että nyt vaan nautin, on teoriassa kaunis, mutta suurimmat tunteet musiikin parissa syntyvät silloin, kun olen sydänjuuriani myöten mukana - vaikka suossa, jos suosikkini siellä tarpoisi.

Suvi Teräsniska @ Kuusankoskitalo 2.11.2018:
Sinä olet kaunis -konserttisalikiertue

Muistutuksen siitä, miten erilainen elämys "oman tyypin" esiintyminen on verrattuna muihin sain heti seuraavalla viikolla. Istuin lukemattomia keikkoja kanssani kokeneen ystäväni vieressä Kuusankoskitalon eturivissä, täsmälleen samalla paikalla, jolla minun piti edellisenä viikonloppuna seurata Laura Voutilaista (ajatus hukkaan heitetystä lipusta hillitsi risteilysuunnitelmaani vain hetkisen). Suvi Teräsniska lauloi lumoavasti huikeita kappaleitaan, taidokkaan bändin säestämänä. Valo-show oli komea - vaikkakin keikkakuvaajalle tuskallisen haastava - ja artisti hehkui odotuksen onnea ehkä tavallistakin kauniimpana. Kaiken upeuden keskellä vilkaisimme toisiimme ja totesimme melkein yhteen ääneen: "ei tule tunnetta". Liikutuin parista välispiikkitarinasta, mutten oikeastaan ainoastakaan biisistä, en edes konsertin päättäneestä  Täydellisestä elämästä. Arvostin kokemusta, mutta oman elämäni täydelliset musiikkihetket ovat jotain ihan muuta.