Huuda ilosta

Yks ongelma enemmän

Niinhän siinä sitten kävi, että loppuvuodesta 2020 tuli keikaton. Tapahtuma-alaan kohtuuttoman kovina iskeneet koronarajoitukset veivät viimeisetkin toiveikkaat merkinnät kalenteristani - Diandran ja Laura Voutilaisen konsertit, sekä parit Suomi-pops, tops & flops -pikkujoulut lähibaareissa. Ainoa viime hetken houkutus oli Käsityöläisten risteilykeikka, mutta enpä lähtenyt seilaamaan Turusta Tukholmaan juuri kun lapseni olivat saapuneet pääkaupunkiseudulta joulun viettoon.

Aivan kuten keväälläkin, keikattoman kauden pelastus olivat Mikan lukuisat etä-livet. On Air Hyvinkään joulukalenterin unelmastarttina hän lauloi konsertillisen joululauluja Pasi Jääskeläisen ja Charlotta Kivistön säestämänä, ja sama trio huipensi kalenterin vielä jouluaattoaamuna.  Erityisesti Pasin näkeminen edes verkon välityksellä ilahdutti. Nykyään kovin harvakseltaan Ilpon rinnalla soittava lempikitaristini on musiikkimaailmani merkkihenkilöitä sekä omana itsenään että muiden "esittelijänä". Ilman Pasia tuskin tuntisin Mikaakaan ja se olisi käsittämättömän suuri menetys, varsinkin juuri nyt. 

Aatonaaton kalenteriluukkua, "Mikan ja Anssin joulua", odotin ehkä hieman liikaa, enkä suoraan liikuntatunnilta ruudun ääreen rynnänneenä ihan päässyt tunnelmaan. Siirtymä alun hartaudesta hilpeyteen, jota korosti puvuntakkien vaihtuminen LED-valoilla koristeltuihin jouluneuleisiin, oli yllätyksellisyydessään hykerryttävä, mutta sitä seurannut lapsekas joulupolkkaputki hitusen liikaa. Tyypillisesti rakastan Mikan estotonta sekoilua, mutta siinä hetkessä - kotisohvalle väsähtäneenä - olisin kaivannut rauhallisempaa läsnäoloa, jota tiedän hänestä myös löytyvän.

Pari muutakin Mikan liveä ilahdutti pitkää pimeää joulukuuta, mutta hänen arvokkain lahjansa seuraajilleen oli oma joulukalenteri. Päivittäisissä etä-liveissä kuultiin yksitellen kahden tuoreen albumin 24 kappaletta. Sinun-albumi on yhtä bonus-biisiä vaille kuunneltavissa. Minun-albumin materiaalia on ripoteltu EP-levyille Sata vuotta, Ainoo ja Levoton sydän, mutta Vaaleenpunasii-helmeä lukuunottamatta uusien raitojen digijulkaisu odottaa parempia keikka-aikoja. Nyt niillä, jotka tahtovat kuulla entisen poikabänditähden laulavan jopa punkkia, on "yks ongelma enemmän" - he joutuvat tilaamaan fyysisen levyn. Arvostan "oikean" levyn julkaisua, ja kerään tärkeimmät hyllyyni, mutta formaattina CD on ainakin minulle vanhentunut. Soitinta en enää omista, ja biisien saaminen kuunneltavaan muotoon vaati askartelua muuten jo pitkään käyttämättä olleella tietokoneella.

Muutaman minuutin live-hetket, joista ei jäänyt tallennetta, vaativat kuulijaltakin melkoista kellon ja Facebookin ilmoitusikonin kyttäämistä, mutta erityisen vaikuttavaa oli Mikan oma sitoutuminen. Hän veti joulunaluskiireissään biisejä vaikka mistä auton takakontista. Esitykset eivät olleet hiottuja vaan vastustamattoman aitoja harjoitusvetoja. Mika otti kuulijansa mukaan laulujensa sisäänajoon ainutlaatuisen sykähdyttävällä tavalla. Minulle live-musiikki on parhaimmillaan artistin ja kuulijoiden jaettuna kokemuksena, ja fanitus palkitsevimmillaan sitä, että artistin uran edistäminen tuntuu yhteiseltä tavoitteelta. Tapaan takertua tyyppeihin, joille yhdenkin biisin saaminen radiosoittoon on voitto, mutta eivät ykkösrivin artistienkaan kappaleet saati keikat ole mitään ilman kuuntelevaa yleisöä. En tiedä miten me aktiiviset kalenteriseuraajat Mikaa kannustimme - ehkä vain tarjoamalla hänelle motivaatiota ottaa biisien kitarasäestystä haltuun - mutta tärkeältä ja merkitykselliseltä jokaisen "kalenteriluukun" seuraaminen tuntui. 

Ajaudun nyt väistämättä vertailuun, mitä en millään haluaisi tehdä. Lienee jo selvää, että musiikkimaailmassani on tällä hetkellä kaksi tärkeintä, ja yhden piipahtelut olohuoneessani päivittäin - parhaina kahdesti - korostivat toisen some-hiljaisuutta. Osasin toki jo varautua siihen, ettei Ilposta juuri kuuluisi ennen kun hän taas saisi palata keikkalavoille. Se, että nyt kuuluikin korona-ajan köyhyyttä kartoittaneen haastattelun verran, ei huoltani varsinaisesti vähentänyt. 

Keikkailevien muusikoiden toimeentulohan on tehty käytännössä mahdottomaksi jo maaliskuusta asti, eikä se, että Ilpo sai tehdä pienen pyrähdyksen kesäterassien trubaduurina korvannut menetettyä kevättä saati loppusyksyä pikkujoulukausineen. Tuskailen koko alan puolesta, mutta huoli henkilöityy selkeimmin Ilpoon. Se, että haastattelu vahvisti tulevan albumin työstöön kaavailtujen varojen menevän elämiseen, kirvoitti silmiini myös itsekkäämmät kyyneleet. Uusia sielunmusiikkiannoksia odotellessani kärsivällisyyteni on lähes loputon, mutten kestä, jos korona uhkaa viedä ne minulta lopullisesti.

Tiedän, että lepyn ja sulan sillä sekunnilla kun taas kuulen Ilpon laulavan livenä, mutta näin etänä puhisen turhautumistani siihen, miten hän tuntuu taas itse sabotoivan tulevia mahdollisuuksiaan. Koko ammattikunta on nyt samassa kuopassa, ja kun sieltä aletaan nousta, olen varma, että ensimmäisiä kutsuja keikoille saavat ne, jotka ovat edes hieman huhuilleet sieltä pohjalta, ja siten ilmaisseet olevansa edelleen iskussa. Suora avun pyytäminenkin olisi tässä tilanteessa sangen suotavaa, mutten osaa kuvitella Ilpoa vetämässä vaikkapa etä-liveä vapaaehtoisella Mobile Pay -maksulla. Mika on niitä jokusen toteuttanut ja minusta ne ovat win-win-win-tilanteita - faneille ilahduttavaa kuultavaa ja mahdollisuus tukea suosikkiaan, ja artistille toivottavasti edes hitunen rahoitusta uran edistämiseen kaiken korona-epäreiluuden keskellä.

Edit: Edeltävä avautuminen tuntui kaipaavan pientä pehmennystä. Laulaja-lauluntekijän on tietenkin ensisijaisesti pidettävä huolta itsestään - omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan - ja jos se vaatii omaa rauhaa sienimetsissä niin sitten vaatii. Yhdenmiehenorkesterin kaikki ammattitaito ja toimintakyky on aika kirjaimellisesti omissa hyppysissä, mikä on tässä kohtaa hopeareunus - koronakausi ei vie tiloja alta eikä työntekijöitä kortistoon kuten vaikkapa monilta ravintoloitsijoilta. Toivottavasti Ilpon kantakeikkapaikoilla ei käy niin, vaan tutulle erinomaiseksi havaitulle esiintyjälle voidaan tarjota töitä taas lähitulevaisuudessa. Uusien ovien avaamisen uskon vaativan aktiivisempaa koputtelua, mutta ehkä siihenkin on paremmin voimia sitten kun elämä palaa keikkarintamalle.

Määrätietoinen itsenäisyys on lähtökohtaisesti kunnioitettavaa, mutta myös melkoinen hidaste alalla, jolla kovin monen oven voi avata vain joku muu. Edes peruskeikoille ei noin vaan mennä, vaan jonkun pitää buukata ja toisten tulla kuuntelemaan - tai ainakin jäädä viihtymään, jotta ravintola saa esiintymispalkkion katettua. Isommat tilaisuudet, kuten TV-esiintymiset, kutsuvat tyypillisimmin niitä, joilla on vahvat yhteistyöverkostot, mutta joihinkin faneilla olisi jopa mahdollisuus myötävaikuttaa. SuomiLove-ohjelma on saanut minut raapimaan päätäni jo vuosia, mutta minulla ei vaan ole siihen sopivaa ystävää ja tarinaa. Lienee turha odottaa formaattia, jossa itsekkäät yksinäiset fanit saisivat toivoa artistin esitystä itselleen ja samalla suurelle TV-yleisölle, joten joudun tyytymään pikkuruisempiin tapoihin tyrkkiä suosikkieni musiikkia eteenpäin.

Jos en muuta voi, niin ainakin luukuttaa itse biisejä ahkerasti. Haluaisin toki kuulla niitä joka tapauksessa, mutta suoratoistomaailma luo kuunteluun oman twistinsä - jopa niin, että tekee mieli säästellä Mikan uusimpia raitoja ajalle, jolloin soittokierrokset lasketaan. Tuhatkin kuuntelua on toki vain puoli promillea kultalevyrajasta, mutta tahdon uskoa pienten purojen merkitykseen tässä kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen torjunnassakin. Ilpon Terveiset sinne taivaaseen on muuten saavuttamassa tuon kahden miljoonan kuuntelun rajan lähiviikkoina, vaikka oma osuuteni siitä on vielä paljon pienempi - kuuntelinhan pääosan jo ennen Spotify-aikaa. Sitä en kyllä tiedä miten entisen levy-yhtiön biisistä ansaittu kultalevy yhden miehen yhtiön artistille järjestyisi, varsinkaan, jos hän itse ei pidä asiasta meteliä.

Vuosi 2020 paketissa eli kooste Spotify-kuunteluistani


Päätän analyysini musiikkivuodesta Spotifyn näkemykseen vuoden kuunnelluimmista kappaleistani. Eiköhän se melko paikkansapitävä ole, kun tosiaan kuuntelen lähes kaiken Spotifyn kautta. Yllättävin nimi koostekuvassa lienee modernia Suomi-metallia tarjoava Smackbound, mutta siinä, miten päädyin sitä kuuntelemaan ei ole mitään yllättävää. Tapaan takertua kivoihin muusikoihin ja BNC:n Vili Itäpelto koskettimissa ja biisileireillä on ilmeisen erinomainen motivaatio seurailla bändin käänteitä. Selvästi myös tykästyin tuotantoon - ainakin se sopi kevään karanteeniajan aamukävelyjen metsämaisemiin. Myös Pete Parkkosen Voimaa ja valoa oli arvossaan samoissa puitteissa.

Vuoden tärkeintä yksittäistä biisiä, Tuhatta tarinaa, en tainnut saada ujutettua edes yksittäiselle radiokierrokselle, ja sikäli ymmärrän Ilpon turhautumisen siihen, että isot kaupalliset kanavat tuntuvat tarttuvan vain isojen levy-yhtiöiden tarjontaan (tilanne vaikuttaa kieltämättä huonontuneen ajoista kun intopinkeänä naputin Muistan sen lauantain ja Savuna ilmaan -ehdokkaita Iskelmän äänestyksissä). Onneksi on myös pienempiä paikallisradioita, ja sillä rintamalla ilahdutti eniten se, että Mikan ja Auroran Ainoo-single pyörähti tietääkseni ensimmäisen kerran minun ehdotuksena, Ilpon Idols-kollega Ali Elkharamin isännöimässä juhannustoivekonsertissa. Edes kahden suursuosikkini unelmakombo ei synnyttänyt haaveiltua, Mikan soolouraa nostattavaa hittiä, mutta kannan silti pientä ylpeyttä siitä, että saatoin avata kappaleelle pikkiriikkisen ovenraon - biisit.info-sivuston mukaan se soi Radio Voimalla ja saman konsernin muilla kanavilla satunnaisesti edelleen. Muutenkin Mikan tuotanto on toivoa herättävä esimerkki siitä, että pienyrittäjänkin musiikki voi päätyä radioaalloille - vuoden ensimmäinen Sä tiedät jopa Ylen kanavalle. Hyvä niin, kun Mika kerran tuli rysäyttäneeksi ulos parikymmentä biisiä saman kurjan keikkavuoden aikana. En ollut mitenkään varma olisiko massajulkaisu ollut paras idea ilman koronaakaan, mutta yhtäkään tätä erikoisen ankeaa vuotta piristänyttä sävelmää en kyllä poiskaan antaisi.

Kommentit