Valmis mihin vaan

Keikkablogin hiljaisuutta ei tarvinne ihmetellä #vuosihiljaisuutta-teemapäivän jälkimainingeissa. Onneksi en joutunut - eivätkä seurailemani artistit varsinkaan joutuneet - viettämään ihan koko vuotta hiljaisuudessa, vaan välissä oli välähdys normaalimpaa kesää. Keikkamuusikon syksy oli jo taatusti ansaintamielessä ankea, mutta itse sain onnellisena pujotella muutaman suosikin satunnaiskeikoilla marraskuulle asti. Ilpon tunteikkaaseen Myllypuro-keikkaan se onni sitten päättyi. Kokoontumisrajoitukset peruivat ”kaiken”, eikä lähitulevaisuus juuri parempaa lupaile. Pelko siitä, ettei kohta ole musiikkimaailmaa mihin palata, pahenee päivä päivältä.

Sain kuitenkin keikattomuudesta yhden viikonlopun "loman". Kova yritys vastaavaan oli jo vuodenvaihteessa, kun olin reppu pakattuna puolimatkassa. Välietapista - visiitistä vanhemmilleni - tuli päätepiste, kun laivayhtiöstä soitettiin, että Viron kiristyvien rajoitusten takia Viking XPRS-risteilyn live-ohjelma oli kielletty. Onneksi sain tiedon - uudenvuodenyö yksin laivalla ilman keikkaa olisi ollut varsinainen ”huipennus” vuodelle 2020. Kotiuduttuani kuulin, että bändi oli siirretty Viking Gracelle, Turku-Tukholma-välille. En tiedä olisinko optimoinut itseäni sinne asti, vaikka käänne olisi ollut aiemmin tiedossa, mutta kun elämä antoi uuden mahdollisuuden, olin valmis.

Oli ihana päästä reissuun - yhtään mihinkään. Jo huolella kikkailtu tunnin junanvaihto Helsingissä tuntui seikkailulta! Retki oli toisinto syksyltä, paitsi siltä osin, ettei Kepa Salmirinne ollut vastassa Turun Logomolla. Hän ja toivo Zero Ninen toistoyrityksestä palata kesäksi lavoille oli vahvasti mielessä. Laivalla esiintyi nytkin Brand New Classics, ja vaikken meinannut muistaa koko asiaa, keikka oli sadas kokemani (BNC 100). Laskelmieni tarkkuuden ja järkevyyden kanssa on niin ja näin - olen esimerkiksi kirjannut kahden kierroksen ja kahdeksan setin (!) risteilyt samalla laivalla yhdeksi keikaksi. Vertailu vaikkapa saman kahdeksan vuoden jakson aikana ilman pienintäkään kyllästymiskriiseilyä koluttuun yli sataan Ilpon keikkaan on aikamoisen epäreilu. Ei ihme, että bilebändin ”samat vanhat” biisit ovat välillä leipäännyttäneet, kun tehokasta soittoaikaa on hyvinkin voinut kertyä tuplasti!

Brand New Classics (Juhana Jansson, Vili Itäpelto, Markus Hämäläinen,
Tuomas Laivaara, Antti Saksa) @ Viking Grace 13.2.2021

Tällä reissulla bändi soitti pari settiä yöllä ja pari päivällä paluumatkalla - ja jatkoi vielä uudelle kierrokselle ilman minua. Ohjelmisto oli tuttua, mutta keikattoman kauden keskellä arvostin joka sekuntia. Yksi uutuusbiisi oli kuitenkin melkoinen setin piristys, varsinkin kun kyseessä ei ollut muiden kuluttama cover-klassikko vaan The Blinding Lights. Minähän en seuraa kansainvälistä musiikkia juuri ollenkaan, mutta tunnistin sen The Voice of Finlandissa juuri kuulluksi ”viime vuoden ehkä suurimmaksi hitiksi”. Bändi, joka tarttuu noin komeasti noin tuoreeseen, todistaa minulle olevansa uusiutumiskykyinen ja edelleen kannustukseni arvoinen, kun nyt vaan saisi taas joskus soittaa. 

Laivalla oli hiljaista muttei niin aavemaista kun syksyllä. Keikallakin oli nyt enemmän yleisöä - ehkä siksi, että yökerhon viereinen pubi suljettiin sen alkaessa - muttei edelleenkään haasteita turvavälien ylläpitämisestä. Pari jutusteluhetkeä tuttujen muusikoiden kanssa olivat ainoat "lähikontaktini" koko reissulla, ja ehdottomasti pienen riskin arvoiset. Oli kerrassaan outoa elää vuorokausi lähes normaalia keikkareissuelämää kuukausien tauon jälkeen. Laivalla keikka alkoi vasta samaan aikaan kun maissa piti ravintoloiden sulkeutua. Tanssiakin sai, väljästi tilavalla tanssilattialla. Ei se vielä silloin ollut kiellettyä maissakaan, mutta tuskin oli julkista paikkaa, missä se olisi onnistunut live-musiikin tahtiin. 

**

Aloitin tämän kirjoituksen useampi viikko sitten ja jäin tähän kohtaan jumiin. Höpöttelyni yksittäisestä keikkakokemeuksesta alkoi tuntua täysin merkityksettömältä musiikkialan pahenevan ahdingon keskellä. Olen toki ollut alusta asti huolissani muusikoista, joiden työ on pientä kesäpyrähdystä lukuunottamatta ollut kiellettyä viime vuoden maaliskuusta, mutta karu totuus siitä, ettei minkäänlaista freelancer-maailmaan soveltuvaa korvausmallia ole vieläkään, musertaa mieltäni yhä raskaammin. Muusikot ovat pääosin yrittäjiä, mutta toisin kuin muille yrittäjille - vaikkapa ravintola- tai kuntosalialalla - heille ei ole maksettu korvausta elinkeinon estämisestä. Ovat nuo muutkin taatusti ahdingossa, mutta yhteiskunnan suunnalta on sentään tarjottu jonkinlaista kompensaatiota eikä vain päähän taputtelua. 

Jotkut sanovat, että yrittäjän tulee varautua riskeihin, mutta eihän tällaiseen pandemiaan ole kukaan voinut varautua! Sitä paitsi, moni muusikko ei ole yrittäjä yrittäjyyden ilosta vaan olosuhteiden pakosta. Klassisella puolella löytynee joitain pysyviä työsuhteita tyyliin kaupunginorkestereissa, mutta kuka muka palkkaisi täysipäiväisen bändimuusikon? Ainakin ilman omaa tähtiartistin statusta soittavan ”yrittäminen” lienee pääosin sitä, että yrittää aina saada seuraavan keikan tai kiertueen - ja mistä niitä nyt olisi löytynyt? Isommat tähtiartistit pärjäävät ehkä levymyynnillä ja radiosoittokorvauksilla, mutta rivimuusikolla tai vaikkapa lavateknikolla ei ole mitään - ei edes mahdollisuutta hakea työttömyyskorvausta. Ensin pitäisi kai ainakin todistaa, ettei harjoittele soittoa saati sävellä omaa musiikkia, koska sehän voidaan jo katsoa yritystoiminnaksi - vaikkei sillä tienaisi senttiäkään kuin ehkä hyvällä tuurilla pitkän ajan päästä. Monien pitäisi jopa ensin haalia keikkailulla rahat sen julkaisuun!

Iloitsen toki uusista ideoista, mitä musiikkialalla on korona-aikana virinnyt. Erilaiset etäkeikat ovat kiva lisä, mutteivät millään korvaa aitoja - eivät tunnelmaltaan kuulijoille eivätkä varsinkaan muusikoille elinkeinomielessä. Kiertueilla yleisö vaihtuu paikkakunnittain, kun taas stream-keikka tavoittaa kaikki kiinnostuneet kerralla ja se on sitten siinä. Yksityistilaisuuksilla voi ehkä hieman paikkailla, ja sillä puolella on ilahduttanut Gixon-sovellus, joka tekee live-musiikin tilaamisen - ja kai tarjoamisenkin - yhtä helpoksi kuin ravintolaruoan ”wolttaamisen”. Palvelu välitti ensin vain oikeita live-keikkoja pääkaupunkiseudulla, mutta kun mukaan tuli online-puoli Mika Ikosen duo-keikkamainoksilla, halusin heti olla mukana. Minä ja jokunen saman zoom-yhteyden ääreen haalittu ystäväni olimmekin kuulemma Mikan ja Anssi Häkkisen ensimmäinen Gixon-yleisö. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Mika Ikonen (@mikaikonenofficial) jakama julkaisu

Gixon on jostain syystä määritellyt online-keikat minimaalisiksi - viiden minuutin tai vartin seteiksi - joten hetki kun duo ilahdutti olohuoneessani tuntui olevan ohi ennen kuin alkoikaan. Oli se kuitenkin täydellisesti rahani arvoinen. Itse asiassa se, että sain maksaa keikasta, oli iso osa ilosta. Kerrankin oli tilaisuus työllistää pari itselle tärkeää muusikkoa yhdeksi illaksi eikä vain murehtia heidän työttömyyttään. Niin mielelläni kun vielä pari vastaavaa kustantaisinkin, hirvittää sekin ajatus, että musiikkialan työt keskittyisivät entistä enemmän firma- ja kotibileisiin. Minä tarvitsen julkisia keikkoja ihan itselleni, oman mielenterveyteni takia, ja esiintyjät ansaitsevat yleisöjä, jotka ovat itse valinneet tulla kuulolle - eivät vain osuneet juhliin, missä esiintyjä on työnantajan tai vaikkapa syntymäpäiviään viettävän ystävän valitsema. 

Otsikon kirjoitukseni sai jo aloittaessani - vuoden ensimmäisestä tehokuunteluun napatusta biisistä. Mikan Valmis oli itselleni tuttu jo loppuvuoden CD-julkaisulta, mutta sen sai ”oikeaan” soittoon Spotify-listoille vuoden alkupäivinä. Alkuun assosioin sen siihen, että olin ”valmis mihin vaan” päästäkseni keikoille. Kohta alan olla valmis vaikka mihin barrikadeille, jotta musiikki- ja kulttuuriala saisi ansaitsemaansa kohtelua. Ensin pitäisi järjestyä rahallista kompensaatiota vuoden työkiellosta, oli täyskielto ollut terveysturvallisuuden kannalta välttämätön tai ei (itse uskon, että pienempiä, huolellisesti turvallisiksi suunniteltuja tapahtumia olisi voinut järjestää lähes koko ajan. Jos ravintoloissa on voinut istua pöydissä syömässä ja juomassa, yhtä lailla siellä olisi pitänyt voida istua kuuntelemassa live-musiikkia. Konserttisaleissa, teattereissa ja vastaavissa tiloissa turvavälit olisivat olleet vielä varmemmin kontrolloitavissa). Lisäksi pitäisi vähän äkkiä luoda toiveikkaat puitteet palautella live-musiikkia ja muuta esittävää kulttuuria. Isojen toimijoiden tapahtumatakuun lisäksi kaipailen kannustusta pienemmillekin - vaikkapa terassikeikkoihin korvamerkittyä lisätukea kesäravintoloille. Korostan, että sen pitäisi olla lisätukea. Ravintolayrittäjä, joka ei pysty maksamaan työntekijöidensä palkkoja, tuskin ilahtuisi tuesta, joka pitäisi kierrättää suoraan terassitrubaduurille. Mutta jos ravintolatoiminta jo jotenkuten pyörii, ”live-tuki” piristäisi kahta kärsinyttä alaa samaan hintaan.