En kadu mitään

Loppukaneettina edelliseen erilaiseen sairaalakeikkatarinaan lisättäköön, että sain jälkitarkastuksessa lähes terveen paperit ja täystyrmäyksen endorfiiniteorialleni. Hyvä niin. Jos kerran lääketiede vakuuttaa, etten pidentänyt tulehdukseni muhimisaikaa hillumalla live-musiikin aiheuttamassa mielihyvähumalassa, mitäpä minäkään sellaista sitten murehdin. Kun sairauden ilmenemisen ajoitus välittömästi koko kesän keikkaputken perään on lääketieteen mukaan sattumaa, minä voin kirjata sen kohtaloksi. Minun piti saada nauttia uskomattoman upea keikkakesäni juuri tällaisena, loppuun asti, ja "hajota" sopivasti vasta kun hallituksen koronarajoitussekoilu jälleen kerran tyhjensi lempiartistieni keikkakalenterit. 

Tänään eli jälkitarkastusta seuraavana päivänä palasin kunnolla elävien kirjoihin käymällä lempiliikuntatunnillani bodypumpissa, nostelemassa naurettavan pieniä painoja - jotka eivät itse asiassa eronneet paljon niistä mitä käytin harrastusta aloittaessani 13 vuotta sitten. Enhän tosiaan ole rakentanut super-voimiani pelkästään musiikilla ja keikkailulla vaan myös samoihin vuosiin ajoittuneella liikuntainnostuksella. Se on taatusti tukenut keikkailuakin - vähintään tekemällä reissurepun suhteessa kevyemmäksi kantaa. Meinasin kuolla nauruun kun lempiohjaajani raportoi syyslomastaan Lapissa - toisen jumppaajan kiiteltyä miten hienoa on, että hän on takaisin ohjaamassa. Olin siis ajoittanut välikuolemani optimaalisesti myös liikuntalukujärjestykseeni. Nyt olen jo siinä vaiheessa toipumista, että hyvästä pohjakunnosta on hyötyä - eikä haittaa, kuten sairaala-aikana nyt selvästi oli - ja voin myös palata hyvillä mielin muistelemaan kesän keikkoja. 

Heinäkuun puolen välin jälkeen oli yksi viikko, jota pidin lähes keikattomana tai ainakin keikkamatkattomana. Eihän edestakaista ilta-ajelua alle sadan kilometrin päähän oikeastaan matkaksi lasketa. Palasin Arja Korisevan ansiosta tutuksi tulleen Voikkaan Virtakiviareenan idylliseen maisemaan kuuntelemaan Irinaa. Olin joskus vuosia sitten ollut hänen yökerhokeikallaan lähinnä kärsimässä, kun showtime oli valtavan myöhäinen ja yleisön kunto kellonajan mukainen. Muistan erityisesti suoraan avoimien kenkieni taakse tipahtaneen täyden oluttuopin, jonka sirpaleita kuvittelin tunteneeni jalkapohjieni alla koko keikan ajan. 

Irina ansaitsi uuden tilaisuuden, varsinkin kun hänen Haluun olla yksin -kappaleensa on muodostunut eräänlaiseksi teemabiisiksi soolo-matkoillani - varsinkin Turun suuntaan. Viihdyin mutten lumoutunut. Valitettavasti paratiisiin luikerteli käärme humaltuneen seurueen muodossa. Kolmikko asettui eturivipenkkini eteen blokkaamaan sekä näkyvyyttä että kuuluvuutta pölisemällä. Turvamies puuttui asiaan vasta kun yksi heistä kiipesi lavalle poseeraamaan artistin eteen. Irinan laulu ja energia eivät siis vieläkään saaneet vaikuttaa minuun täydellä teholla, joten täytynee antaa artistille joskus vielä kolmaskin live-tilaisuus.

Irina @ Virtakiviareena Voikkaa 21.7.2021

Saman viikon sunnuntaina - kesän ainona keikkamatkattomana viikonloppuna - kävin Lappeenrannan satamatorilla kuuntelemassa Bilebändi Overdrivea, jossa laulaa ensimmäisestä Idols-kaudesta asti seurannassani ollut Sonja ystävineen. Cover-setti sisälsi paljon muidenkin keikoilta tuttua mutta myös paljon erilaisen virkistävää. Erityisesti Robinin Hula hula tämän bändin versiona ihastutti. Kuuntelin ilolla pitkähkön iltapäiväsetin mutta encoren kohdalla hyppäsin jo pyöräni päälle - oli kiire viettämään aikaa harvemmin pääkaupunkiseudulta lapsuuskotiinsa ennättävän jälkikasvun kanssa. 

Bilebändi Overdrive solisteinaan Hannele Haimila ja Sonja Kangastalo
@ Satamatori Lappeenranta 25.7.2021

Seuraavalle viikonlopulle oli ohjelmoitu Käsityöläisten keikka Hyvinkään Torille-terassilla. Vaikka sama retkue oli nähty pari viikkoa aiemmin Mikan soolotuotannon parissa, halusin ehdottomasti kokea myös bilebändimeiningin valtavan pitkän koronatauon jälkeen. Kamala sää kuitenkin perui keikan niin, että lopullinen vahvistus tuli vasta kun olin jo matkalla. Onneksi olin jo ennakkoon virittänyt varasuunnitelman. Pysäköin reissureppuni Lahteen, mihin olin kevään supertarjouksesta varaillut reiluhkon sarjan vara-hotelliöitä (lähinnä Ilpo-keikkoja toivoen, mutta Lahti ei nyt niillä tänä kesänä palkinnut - paitsi yhden yllätyskerran, johon palaan myöhemmin). Sieltä olisin voinut koukata Hyvinkäälle mutta yhtä hyvin Helsinkiin - yllättäen aktivoituneen Koop Arposen keikalle. 

Jälkikäteen tuntui, että Kässäri-peruuntuminenkin oli kohtaloa. Mikaan ja kumppaneihin olin sentään vasta törmännyt, mutta keikkailuhistoriaani valtavasti vaikuttaneeseen Koopiin en sitten kahden vuoden takaisen Salon keikan. Ihan niin kohtalonomaista komboa en sentään iltaani saanut kuin hetken ajattelin. Alkulämmittelyksi bongaamani Pete Parkkosen - Koopin Idols-perintöprinssin - keikka peruuntui sekin sateen vuoksi. "Kaikkien tärkeimpien" osuminen kohdalle olisi muuten voinut täydentyä vielä aikuisikäni ensimmäisellä Pete Seppälällä. Samoihin aikoihin - muttei ihan samaan reissuputkeen osuen - järjestetyn golf-tapahtuman kohdalla päädyin kuitenkin siihen, että odottaisin ennemmin Peteltä kunnollisempaa ravintolakeikkaa.

Paul Snaith & Koop Arponen @ Maltainen Riekko Helsinki 30.7.2021

Koop esiintyi tutussa pienessä Maltainen Riekko -pubissa. Olin ajoissa ja sain varattua parhaan pöydän vielä hyvin väljässä tilassa - joka kyllä täyttyi sitten keikan alkuun mennessä. Pöytäni sain kuitenkin pitää koronaturvallisesti itselläni ja viime tipassa paikalle ehtineellä ystävälläni, johon olin tutustunut aikoinaan Koopin Idols-semifinaalissa oopperatalolla. Kesti tovin ennen kun duo edes ilmestyi paikalle tavaroineen, mutta ilo välkähteli sydämessä jo odotellessa, kun Koopin oma tuotanto soi baarissa levyltä. En ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan, mutta kyllä siellä tietyt helmet, kuten You're The Reason ja I Don't Regret Anything, sykähdyttävät aina vaan. Koop tervehti ja halasi ilman koronavaromisia - enkä todellakaan vastustellut. Uusi duo-kaveri Paul Snaith osoittautui huikeaksi - sekä musiikillisesti että huumorin puolesta - ja setit olivat kerrassaan valloittavat. Koopin omaa musiikkia kuultiin vain yhden ihanan When I'm Old -biisin verran, mutta sekin tavallaan riitti - ei oltu sentään ihan pelkässä cover-maailmassa. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Leena Ikonen (@leenairene) jakama julkaisu

Seuraavaksi vuorossa oli taas jotain sen verran suurempaa - siis vielä menneiden vuosien Koop-hurahdustanikin suurempaa - että siitä on paras jatkaa toisella kertaa. Sairauden aiheuttaman muutosmyllerryksen selkiyttämä pääni tuotti tämänkin tekstin ennätyksellisen sujuvasti, mutta sitä suuremmalla syyllä säästelen mielelläni keikkamuistoja myöhemmäksikin.