Melankolisii unelmii

Seuraava keikkajakso sijoittuu heinäkuun puoliväliin, mutta koukkaa varhaisen kevään kautta oppituntina ennakkomurehtimisen turhuudesta. Siinä vaiheessa kun kesän keikkojen toteutumisesta ei voinut tietää vielä yhtään mitään, kalenterissani oli kaksi kiinnitystä - täsmälleen samalle illalle. LankaFestin artistijulkistus oli ensimmäinen julkinen vahvistus sille, ettei Zero Ninen paluuinto tyssännyt ensimmäiseen koronakesään. Vaikka Zero Nine -keikan olisi vuosien odotuksen jälkeen pitänyt olla itsestäänselvä valinta, en voinut olla pohtimatta olisiko pitkä matka Puolangalle muuten niin vieraan genren festivaaliin tekemisen arvoinen, jos samaan aikaan olisi Ilpon "kesän ainut" keikka lempikohteessani Lahdessa. 

Ilpon keikkojahan tupsahteli sitten kivasti jo alkukesään, ja Zero Ninen sain kokea viikko sen jälkeen kun LankaFestin piti olla, mutta kun olin ajoissa aloittanut, ehdin murehtia päällekkäisyyttä pitkään ja antaumuksella. Kyseinen Ilpon keikkakin siirtyi parilla viikolla eteenpäin, ja juuri siihen iltaan osuivat sitten Mikan kauan kaivatut levyjulkkarit. Tuskaiseksi uuden tuplabuukkauksen teki se, että Ilpo esiintyisi ties miten pitkästä aikaa bändin kanssa. Tavanomaisen trubaduurikeikan olisin sentään voinut ohittaa kevyemmin. Tätä tilannetta en mitenkään voinut kääntää toisin päin, kun Mikan keikka oli ensimmäinen sitten lokakuun - en vaikka Ilpon "et siis ole tulossa?" edellisviikon Rauman keikasta kiitellessäni oli sen sävyinen, että läsnäoloni hänen erityiskeikallaan olisi ollut jopa toivottavaa.

Mika Ikonen (+Anssi Häkkinen, Niko Berg, Tuomo Kovalainen)
@ Kulttuuriterassi, Hyvinkää 16.7.2021

Onneksi sain Kulttuuriterassin levyjulkkareille ihanaa, innokasta seuraa. En ehtinyt haikailla muualle vaan nautin täysillä. Kuulimme ensin koko Minun-albumin, jota varsinaisesti oltiin juhlistamassa. CD-versio oli ollut kuuntelussa jo joulukuusta asti, ja nykypäivänä virallisemman tuntuinen digijulkaisu oli laskettu maailmalle toukokuussa. Voin vaan kuvitella miten turhauttava koronatauko on ollut esiintyjille ylipäätään, saati artistille, joka on julkaissut valtavasti - kaksi albumillista! - uutta materiaalia, jonka kanssa haluaisi päästä kiertämään. Toinen setti juhlisti koko Mikan soolouraa, aina sieltä minulle niin tärkeästä Kaikki on oolrait -biisistä lähtien. Ensimmäisen Kuu ja maa -albumin kappaleita ei todellakaan ole liikaa kuultu, kun sooloartistin keikat jäivät aikoinaan muutamaan ennen paluuta bilebänditouhuihin. 

Jälkikäteen tämä merkkikeikka tuntui jotenkin haihtuvan muistoista. Kuvistakin valtaosa meni roskiin tiukkojen siristelyilmeiden takia, ja mietin oliko Mika bändeineen itse nauttinut keikasta vai kärsinyt hellepäivän ilta-auringon häikäisystä. Luultavasti kuitenkin olivat - nauttineet siis. Minä en vaan ollut valmis vastaanottamaan muuta edellisviikon suurempien kuvioiden jälkeen. Mika on ollut äärimmäisen tärkeä, ja tuonut paljon iloa elämääni viimeiset 5-6 vuotta. Mutta 35 vuoden Zero Nine -fanituksen - ja seitsemän vuoden keikkaodotuksen - palkittua niin ruhtinaallisesti, ei edes Mika voinut palauttaa minua täysipainoisesti oman musiikkinsa äärelle.

Tässä välissä kirjoitteluani - välittömästi koko kesän jatkuneen keikkaputken perään - kiitoni katkaistiin isolla lekalla: reilun viikon sairaalajaksolla, missä kaikki muu paitsi elämäni ja toimintakykyni pelastanut operaatio tuntui menneen pieleen. Sairastumisjärkytyksen ja "kaiken muun" aiheuttama stressireaktio-unettomuus vaatii vielä kolmannen sairaslomaviikon, kun fyysisesti alkaisin olla lähes palautunut - kaksi viikkoa päivystykseen hakeutumisesta. Voi olla, että sairaalakokemuskin päätyy vielä erittäin erilaiseksi "keikkaraportiksi", mutta nyt haluan hoivata päätäni jatkamalla siitä mihin jäin.

Näin jälkikäteen ymmärrän, että Mikan levyjulkkareiden haikeahko jälkitunnelma johtui huolesta ja turhautumisesta, ettei hänen soolouransa ole vieläkään lähtenyt lentoon. Toinen ja kolmas albumi korona-aikana oli soolomateriaalin live-esittämisen kannalta tuhoon tuomittu projekti - kotimaassamme, jossa rajoituspolitiikalla potkitaan puolitoista vuotta maassa maannutta kulttuurialaa edelleen vaan päähän. Ei artisti-Mikalle ja hänen musiikilleen ole annettu mitään saumaa - bilebändille riitti sentään yksityistilaisuuksia kesäksi.

Miten fantastinen tyyppi Mika olisi vaikkapa Vain elämää -ohjelmaan, jos nyt vaan jostain taikalaatikosta ponnahtaisi pari radiohittiä? Eläväinen energia valaisisi koko Satulinnan ja joku räjäyttäisi pankin Kauniilla pedolla (olisin niin toivonut Peto on irti -miksausta, mutta tuskin edes Antti Tuiskua kutsutaan kovin pian kolmatta kertaa). Joku uupumuksen läpikäynyt artisti lohduttautuisi Kaikki on oolraitilla, ja aikuistuvien lasten vanhempi Bulevardin puulla. Huipennuksena joku levoton sielu tilittäisi olevansa Se joka ei löydä kotiin. Konsepti olisi valmis, kun vaan artisti nousisi kunnolla pinnalle. Ehkäpä Tähdet, tähdet -kisa sopisi alkulämmittelyksi? Mika on muuten tehnyt oman upean Hullu-biisinkin jo ennen edellistä voittajaa, Konsta Hietasta.

Markus Salo @ Keidas Linnanmäki 17.7.2021

Julkkarikeikan jälkeisenä aamuna en jatkanut Hyvinkäältä Kuusamo-lennolle, vaikka kieltämättä olin senkin kortin kurkistanut Oulu-spektaakkelin jälkihuuruissa. Jatkoin kiltisti Helsinkiin, missä illan pääkohdetta odotellessani koukkasin Linnanmäen Keitaalle - iltaan, jota mainostettiin kuvalla parin vuoden takaiselta Aurora-keikalta. Tämä mutka oli osa sitä mikä saa keikkailuni vaikuttamaan hullummalta kuin onkaan. Pari odottelujuomaa millä tahansa muulla terassilla olisi varmaan ollut "normaalimpaa". Markus Salo, The Voice of Finland -voittaja vuodelta 2019, veti oikein tunnelmallisen trubaduurikeikan, mutta jaksoin innostua oikeastaan vain hänen ainoasta omastaan, Kaunis kasvaa pimeään -laulusta. Cover-trubaduurikiintiöni on ilmeisesti aika täynnä. 

Ideaali & JayWho? + Jussi Kuoma @ Keidas Linnanmäki 17.7.2021

Paljon piristävämpi pläjäys oli rap-duo Ideaali & JayWho? Veljekset esiintyivät iloisella energialla - ensimmäisellä keikallaan ties miten pitkään aikaan - ja huomasin lämpeneväni heidän biiseilleen yhä enemmän. Tuttuja hittejä ilmeisesti riittää, kun tunnistin kaikki ja osasin yhtä kaivatakin: Ei pystytty parempaan oli tiiviissä kuuntelussa ensimmäisen koronakevään kävelylenkeillä. Lentokentästähän kaikki lähti - sekä illan setti että kiinnostukseni tähän hieman erilaisen genren edustajaan. Ilpolle lennähtävät siis kiitokset tästäkin virkistävästä kokemuksesta (DJ-säestäjäkin osoittautui muuten Jussi Kuomaksi, jonka biisissä Ilpo on myös ollut mukana). Muutamaa viikkoa myöhemmin otin ilolla kuunteluun Suomifilmi-EP:n, josta oli ennakkoon julkaistu vain Melankolisii unelmii - aikamoisen oivaltava kuvaus maastamme, sen kansasta ja asenteesta.

Brand New Classics (Vili Itäpelto, Markus Hämäläinen, Tuomas Laivaara)
@ Kauppatorin Laituri Helsinki 17.7.2021

Ilta päättyi satumaisen kauniin auringonlaskun alle Kauppatorin laiturille, Helsingin ydinkeskustaan. Taustalla siinsi Allas Sea Pool, jolla oli juuri esiintynyt Ressu Redford. Omassa päässäni Ressu on Mika Ikosen kaksoisolento - myös poikabänditähdestä sooloartistiksi kasvanut - kymmenen vuoden etumatkalla (iän ja poikabändihistorian puolesta - soolouran menestys on toki edennyt pidemmälle jo aiemmin). Mielelläni olisin hänetkin kokenut, mutta Linnanmäki voitti paremmin ajoituksen takia. Ressun jälkeen olisin missannut osan BNC:n ensimmäisestä setistä - ihan kuin saman bändin noin 104. keikalla tarvitsisi jokainen biisi kuulla. Tuttuakin tutummat lainat soivat lavalla, joka oli sijoitettu hassun etäälle terassista, ja tanssit asfalttikentällä siinä välissä käynnistyivät vasta viimeisten biisien aikana. Alkukesän Ahvenanmaa-risteilyllä jaksoin vielä aidosti innostua - nyt havainnoin hieman liikaa sitä, miten suuri osa setistä on minulle nykyään jo "turhaa täytettä". Suhteeni tähän bändiin alkaa kyllä nyt väkisin laimentua, jos ei uudistumista tapahdu. Se on sääli, sillä Markuksen ääni olisi edelleen se rakkaista rakkain, nykypäivän sarjassa (eräs Salmirinne 35 vuoden juurtumisajalla painii toki omassaan).