Ensimmäinen kerta pitkään aikaan

Palasin siis keikkailun pariin rytinällä. Näinä päivinä jännitän sitä päädynkö keikalle vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna, jolloin yksikään kesä-heinä-elokuun viikko ei olisi jäänyt vaille live-musiikkia. Siihenhän tämä taitaa taas jäädäkin, kun koronarajoitukset ahdistavat kulttuurialaa yhä pahemmin ja epäreilummin nurkkaan, mutta ei siitä nyt enempää - saattaisin avautua aiheesta niin antaumuksella, että ihanat keikkakokemukset jäisivät jalkoihin.

Kesän merkittävin kiertue käynnistyi tutusti. Risteily Viking Gracella oli varattu aikoja sitten. BNC (103) esiintyisi siellä koko viikon, ja pitkästä aikaa mukaan lupautuneen vakioseuralaiseni kanssa poimimme lähtöpäiväksi keskiviikon, jolloin laiva palaisi torstai-iltana. En väitä, että onnistunut ajoitus olisi vaistoa vaatinut - vain arkijärkeä. Vaikka keikkatilanne oli synkältä vaikuttanutkin, en ollut luopunut toivosta, että kesäperjantaille saattaisi tulla muutakin menoa. En vaan osannut ennakoida, että tulisi jotain niin suurenmoista. 

Brand New Classics @ Viking Grace 8.7.2021

Pari settiä Gracen yökerhossa olivat hujauksessa ohi. Jotain puuttui ja osasin jopa nimetä mitä: komeat valot ja taustavideot, jotka juuri sillä lavalla ovat ihastuttaneet. Sinänsä arvostin laivayhtiön priorisointia kun oli karsittu lavatekniikasta eikä esiintyjistä. Keikkakuvausintoilijana tunnelmani korreloivat kuvien kanssa, ja muistot tästä jäivät hämyisiksi. Seuraavaksi valoa oli liikaakin, kun paluumatkan keikka oli jo alkuiltapäivästä aurinkokannella. Ulkosetit kuulostivat ajatuksena fantastisilta, mutta totuus oli selviytymistaistelua ja huolta siitä, miten bändi jaksaa paahdetta koko viikon. Ainut pikkuruinen varjopaikka oli portaiden alla bändin takana, muttei sielläkään kehdannut koko aikaa heilua "taustatanssijana". Keskimmäinen setti osui Ahvenanmaa-pysähdykseen, jolloin laivan varjo suojasi meitä ja saatoimme nauttia musiikista. Muuten oli liian kuuma ja pelko palamisesta suojattunakin, mutta eihän rakkaan äänen ja soittelun ääreltä poistuakaan voinut.

Palasimme iltajunalla Helsinkiin ja aamulla jatkoimme eri suuntiin - ystäväni kotiin ja minä pohjoiseen. Vuorossa oli jotain kauan odotettua mutta silti yllättäen eteen tupsahtanutta. Viime kesänä korona vei paluukeikat, mutta nyt Zero Nine katkaisisi taukonsa kotikentällään Oulun 45 Specialissa, jota osa bändin miehistöstä on ollut perustamassakin. Siis todellakin - Zero Nine! Kuusamolaislähtöistä heavy-legendaa olen fanittanut lähes koko elämäni, 15-vuotiaasta asti. Viimeisimmän, vuonna 2009 ilmestyneen albumin jälkeen fanitus on saanut veikeän lisämausteen, kun olen hitusen saanut tutustua muusikoihin, erityisesti solisti Kepaan. Olimme viimeksi törmänneet ja tarinoineet Turussa syksyllä, kun olin matkalla vastaavalle BNC-keikkaristeilylle. En tiedä olisinko "vain kolmen biisin takia" saanut lähdettyä, vaikka Kepa-kohtaaminen reissun sykähdyttävin anti olikin. Logomolla kuulin siis jatkoa Kepan suomenkieliselle luontobiisisarjalle, jonka alkupuoliskon olin nauttinut Finlandia-talolla pari vuotta aiemmin. Nyt kokisin koko bändin livenä ensimmäistä kertaa legendaarisen Ruka-reissuni kahden keikan ja seitsemän vuoden tauon jälkeen. 

Perillä paikallinen, paljon enemmän Zero Nine -keikkoja kolunnut ystäväni poimi minut junalta ja kyyditsi majapaikkaan. Huuhtelin matkahiet, pujahdin keikkamekkoon, ja sitten olimmekin jo tiskillä tilaamassa evästä keikkapaikan kattoterassille. Showtimeen oli vielä kolmisen tuntia, mutta aika kului ratevasti jutustellen ja yhä leveämmin hymyillen, kun tuttuja kasvoja alkoi ilmaantua terassille johtaviin portaisiin. Ei tarvinnut jännittää näkisinkö erityisesti Kepaa lavan ulkopuolella, kun hän kävi jo tervehtimässä. Tunti ennen keikkaa terassi suljettiin, ja meidän piti palata live-tilan läpi ulko-ovelle lippujen tarkistukseen. Minä asetuin vahtimaan portaikkoa, jotta olin valmis syöksymään lavan luo heti kun reitti taas avattiin. Yllätyksekseni muut hätäiset - myös tutut fanit - varailivat pöytäpaikkoja tilan takaosasta. Eturivi-ihmisyys ei olekaan vallitseva laji edes musiikista ilmeisen innostuneiden joukossa. Vierelläni hääräili vain videokuvaaja, jonka tunnistin hänen aiemmista töistään. Esa Kankaala valmisteli illan projektiaan: laadukasta tallennetta, jolta keikkatunnelmia voisi myöhemmin palautella.

Jo komean taustalakanan näkeminen sykähdytti, saati bändin astelu lavalle. Siinä kohtaa tunnelma oli tiivistynyt lavan edessä ja koko tilassa. Korona-aika on selvästi totuttanut väljyyteen kun oli vaikea kuvitella, että klubille olisi mahtunut toinen mokoma väkeä. Olikohan sisäänpyrkijöitä säälitty ja myyty enemmän lippuja kuin ennakkoon mainostettu puolet kapasiteetista? Oulun epidemiatilanne oli perustasolla eikä varsinaisia rajoituksia käsittääkseni ollut. Moni muukin oli odottanut keikkaa vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja bändikin ladannut jo tovin, kun ei viime kesänä päässyt laukaisemaan - tältäkin oli jo keikkoja peruuntunut. Kiitollisuuteni siitä, että tämä toteutui - edelleen jatkuvana korona-aikana - oli valtava.

Kepa Salmirinne / Zero Nine @ 45 Special Oulu 9.7.2021

Yritin väistellä katseellani suoraan edessäni ollutta settilistaa. Erityisesti illan yllättävin kappalevalinta olisi ollut mukava pitää yllätyksenä. Toisaalta tieto unelmaballadista oman hurahdukseni alkuajoilta hykerrytti jo ennakkoon. Eräs tuttu fani siellä salin takaosassa oli kuulemma hajonnut täysin ja itkenyt läpi loppukeikan, kun oli vihdoin kuullut itselleen tärkeimmän Intrigue-biisin livenä. Minulle vastaavan tunnereaktion olisi ehkä aiheuttanut Dream of me - tai sitten ei. Yllätin itseni pysymällä läpi keikan kasvot leveässä hymyssä. Muuten liikutuksen kyyneleet tulvahtelivat vasta jälkikäteen, mutta vihoviimeinen Banging on Drums kostutti silmäkulmani. Se oli sikäli erikoista, että biisi ei ole kuulunut suurimpiin suosikkeihini Zero Nine -tuotannosta - nössö balladityttönen kun olin ja aina vaan pehmompaa kuunnellut myöhempinä iskelmä- ja Idols-vuosinani. Mutta juuri siinä hetkessä bändin ehkä tunnetuin tykitys oli koko maailman paras biisi. 

Muuten setissä oli yllättävän paljon materiaalia jo ajalta ennen kun minä Zero Ninesta innostuin. Bändihän on perustettu samana vuonna kun minä aloitin koulun. Zero Nine työsti jo kolmatta albumiaan kun minun ensimmäinen musiikki-innostukseni kohdistui euroviisumenestyjä Carola Häggkvistiin vuonna 1983. Minulle merkittävintä Zero Nine -musiikkia on kaikki neljännestä White Lines -albumista eteenpäin, enkä olisi valinnut tuoreemmiltakaan kaikkia samoja biisejä, mutta jokaikisen otin kiitollisena vastaan. Siinä hetkessä suurta oli se, että juuri tämä bändi soitti taas ja edelleen edessäni. Muutamaa pakollista hittiä lukuunottamatta oli aika lailla sama mitä soittivat, kunhan soittivat - toki omaansa. Ainoa kritiikkini oli se, ettei setissä ollut mukana uusinta IX-materiaalia vuodelta 2009. Jälkikäteen kävin aiheesta hämmentävän keskustelun bändin aktiivisessa Facebook-faniryhmässä, missä joku selitti nähneensä Thunder's Calling -biisin settilistakuvassakin. Ja niin oli tosiaan joku napannut kuvan listasta, joka paljasti, että tuota oli kaavailtu encoreksi. Minun edessäni olleesta lappusesta se puuttui, eikä se myöskään soinut - vielä silloin.

Niistä "tosi vanhoista" uudeksi suosikiksi nousi Headline-albumin Walk away, joka tuntui kovin sopivalta tilanteeseen: "Feels like the first time after a while". Säkeen jatko "feels like the last time, I don't know why" olisi ehkä itkettänyt, ellei olisi ollut toiveikaista kalenterimerkintää uusinnasta alle kuukauden päähän - ja lavalla niin ilmeistä innostusta. Tämä ei todellakaan tulisi jäämään tähän! Bändin soitto toimi ja yleisö oli vastaanottavaista. Verrattuna tavanomaisempiin keikkoihini, tänne oli tultu diggailemaan nimenomaan tätä bändiä ja tämän bändin musiikkia - ei tanssimaan "minkä tahansa" bilebändin lainabiisien tahdissa. Pubi- ja terassitrubaduureja saatetaan parhaimmillaan kuunnella hartaasti, mutta yleisö voi myös höpötellä keskenään ja jättää musiikin taustalle. Tässä musiikki oli kaikki kaikessa, ytimessä ja ympärillä. Nyrkit viuhtoivat kohti kattoa ja varsinkin yleisölaulatukseen painottuvassa Never Stop Runnin'-biisissä todellakin söimme Kepan kädestä. Leppoisa mökkiyrittäjä muuntautui niin intensiivisen karismaattiseksi rock-tähdeksi, että ilman pehmentäviä hymynvälähdyksiä se olisi ollut melkein pelottavaa.  

Riemu bändin jälleennäkemisestä ajoi kaiken edelle, eli tätä keikkaa eivät valokuvaamiseen epätoivoiset valot pystyneet pilaamaan. Ne hirvitykset töhöttivät minut myös läpimäräksi hiestä - kun ei täysi klubi helleputkessa muutenkaan viileä ollut. Keikan päätyttyä tuntui hyvältä idealta seurata ystävääni naapuriravintolan terassille hengittämään raitista ilmaa, mutta onneksi ymmärsin myös palata. Olisi ollut aikamoinen antikliimaksi jättää keikkaa odottaneen väkijoukon seasta iloisesti moikkailleet muusikot kiittämättä keikan jälkeen. Muutama sana kosketinsoitintaan lavalta kasanneen Iron kanssa johti sitten siihen, että hän nappasi jäävesituoppini ja ohjasi minut sen perässä jyrkkiä portaita lavalle ja sen taakse, pikkuruiseen takahuoneeseen.

En tapaa tuppautua kutsumatta, joten bäkkäri-piipahdukset ovat minulle satojenkin keikkojen jälkeen yhden käden sormilla laskettavissa olevia ihmeellisyyksiä - ei sillä, että niillä olisi mitään muusikoiden kanssa höpöttelyä ihmeellisempää tapahtunut. Nytkään en muista mistä siellä puhuttiin tai edes ketä kaikkia siellä oli, mutta muistan Kepan riemastuneen tervehdyksen kun ilmaannuin oviaukkoon. Muistan nauraneeni itselleni, kun polveni kipeytyi niissä jyrkissä portaissa - olihan siinä keski-ikäisen rock-elämää kerrakseen! Muistan sen, että poistuin pinkaisemalla bändin paitoja myyneen nuoren miehen perään. Paidan ostaminen oli varsinainen takahuoneasiani, mutta meinasi kaikessa häkellyksessä unohtua.

Ilta sai vielä sykähdyttävän päätöksen kun törmäsin aiemmin takahuoneesta poistuneeseen Kepaan ulko-ovella. Koronaa pelkäämätön halaus tuntui toki ihanalta, mutta melkeinpä vielä enemmän lämmitti ponteva, selvästi pilke silmäkulmassa esitetty paheksunta siitä, etten olisi tulossa Kuusamon keikalle viikkoa myöhemmin. Vaikka minulla olisi "veivilista", tuskin olisin osannut sille kirjata tällaista tavoitetta: kuulla elämänikäisen idolini kettuilevan minulle. Minun maailmassani se tuntui aidommalta kiitokselta kannustuksesta kuin mitkään kauniit sanat. Hymähdeltiin myös hänen tuleville kuusikymppisilleen, joita juhlistava haastattelu julkaistiin Helsingin sanomissa seuraavalla viikolla. Olen taivastellut sitä, miten itse olen saanut kasvaa Zero Nine -musiikin parissa 15-vuotiaasta viisikymppiseksi, mutta muusikot vasta ovatkin eläneet Zero Nine -elämää - täysi-ikäisyyden kynnykseltä tähän päivään, kuudella eri vuosikymmenellä!

Paluukyytini oli mennyt ennen kun maltoin siihen hypätä, mutta sekin osoittautui onneksi: vaellus idyllisten rantamakasiinien ohi viehättävään Pikisaari-majatalooni oli lähes euforinen. Yö oli kuuma ja unet jäivät vähiin kun jatkoin matkaa jo aamuvarhain - ensin rauhassa torikahveista nauttien, ja sitten tuskanhikisenä reissureppuni kanssa spurttaillen. Pienen eksymisen takia junaan ehtiminen meni täpärämmälle kuin minun hermoilleni olisi suotavaa. Tapaan varata aikaa pyöriä turistina keikkakaupungeissa, mutta nyt olin priorisoinut seuraavaa keikkaoptiota. Väitin itselleni, että jatko-osuus tosiaan olisi optio - voisin Tampereelle asti järkiintyä ja jatkaa vaikka samalla junalla kohti kotia. Mutta kun VR-sovellukseni ilmoitti, että oli aika vaihtaa junaa Porin suuntaan, minähän vaihdoin. Väsyneessä mielentilassani se oli helpompaakin kuin itse päättää mitä tekisin. 

Olin siis varannut paluulippuni Onnibus-osuuksineen Raumalle. Alunperin olin suunnitellut jatkavani Turku-risteilyltä Uuteenkaupunkiin ja Raumalle - Helsinki-yöpymisen kautta kylläkin, mutta ei nyt takerruta suunnitelmani hölmömpiin yksityiskohtiin. Oulu jyräsi Uudenkaupungin, mutta halusin pitää kiinni Raumasta. Kuulisin Ilpon viikonlopun keikoista edes toisen, harvinaisen komealta vaikuttavalla Merijakamolla. Ilpo itse osui ensimmäisenä vastaan terassikompleksin ulkoportailla. Pikakuulumiset vaihdettuamme minä menin tilaamaan ruokaa ja Ilpo saunomaan. Osasin aavistaa keikan viipyvän kun näin artistin nousevan merestä pari minuuttia ennen ilmoitettua showtimea, mutta mikä siinä oli odotellessa, lämpimässä kesäillassa. Järjestäjän puolesta oli haluttu tiivistää Ilpon osuus yhteen pitkään settiin, jonka jälkeen Brädi valtaisi lavan (tämän toisen "lahtelaisveljeksen" koin vain soundcheckissä - joku raja minunkin keikkajaksamisella). 

Ilpo Kaikkonen @ Merijakamo Rauma 10.7.2021

Ilpon musiikin hyvää tekevästä vaikutuksesta minun on ehkä tähän maratonraporttiin turha toistella. Väsymykseni oli massiivista mutta niin oli onnellisuutenikin. Leijuminen on liian energinen sana - ennemmin valuin ja sulin terassipenkkiini musiikista, kesäillan kauneudesta ja kiitollisuudesta. Olen ehkä noin sata kertaa maininnut siitä, miten Idols-tuomarien Kepa-assosiaatio raapaisi sieluuni reiän, mistä Ilpon musiikki tihkui ja myöhemmin vyöryi sisään. Hieman harvemmin lienen filosofoinut siitä, miten kiitollisuus kimpoaa molempiin suuntiin. Se, että Ilpon nähdessäni ajatus "esikuvasta" on vähintään välähtänyt mielessäni, on pöyhäytellyt Zero Nine -fanitustani - estäen sitä laskeutumasta liian syvälle muistoihin. Ilpon lisäksi muutama muukin on opettanut, että keikoille kannattaa matkustaa. Vielä IX-kiertueen aikoihin keikkamatka Ouluun tuntui mahdottomalta - nyt olisi tuntunut mahdottomalta jättää se tekemättä.

Ilpo Kaikkonen ja esiintymisvuoroaan odotteleva Brädi @ Merijakamo Rauma 

Sain illan päätteeksi vielä lisäannoksen euforiaa, kun vaelsin keikkapaikalta pitkin merenrantaa auringon laskiessa. Tuntui kuin olisin ollut kaukana ulkomailla. En kuitenkaan jaksanut istahtaa Poroholman rantabaarin palmujen alle drinkille vaan laahustin hotellilleni. Yö oli kamala. Yritin torkkua kastellun kylpypyyhkeen alla kuunnellen pikkuruista tuuletinta, joka yritti liikautella trooppisen yön ilmaa pikkuruisen tuuletusräppänän läpi. Keikkamatkoille tyypillisessä mielentilassa tuskainen yö oli kuitenkin unohdettu jo aamiaisella, ja liikuin hyvävoimaisena kohti bussia Helsinkiin ja sieltä junalla koti-Lappeenrantaan. Matka ei tuntunut edes erityisen pitkältä - olenhan keikkamatkavuosina oppinut nauttimaan oleilusta liikennevälineissä koettua fiilistellen, keikkakuvia ja somea selaillen.

Tapaan käyttää termiä keikkakrapula, mutta seuraavaan alkuviikkoon iski aidompi stressi pienestä koronasäikähdyksestä. Olihan tosiaan istuttu tuntitolkulla täysissä junissa ja sitten oli vielä se ruuhkainen rock-klubi... Elämäni toinen negatiivinen testitulos toi valtaisan helpotuksen ties mistä, mutta ihan ensimmäisenä Kepan halaamisesta. Se, että olisin - vaikka miten tietämättäni - altistanut hänet ja toki muutkin bändiläiset siellä ahtaassa takahuoneessa, olisi musertanut minut. Ilposta muistelin sentään pysyneeni turvavälin päässä, tai ainakin kohtasimme ulkosalla.

Arja Koriseva ja Minna Lintukangas @ Virtakivi Voikkaa 14.7.2021

Vain pari tuntia testikaranteenista vapautumisesta olin matkalla keikalle, jonka mielessäni olin jo menettänyt. Voikkaan Virtakivi-areenan lumoavissa puitteissa sain kuulla Arja Korisevan laulua konserttisarjan emännän, Minna Lintukankaan, säestämänä. Tuttujen kappaleiden lomassa sykähdyttivät erityisesti uudet, joita Arja on ensimmäistä kertaa itse ollut mukana kirjoittamassa, Vain elämää -kollegoidensa kannustamana. Varsinkin "Tee se tänään" -kappaleen julkaisua odotan kovasti. 

Kiitollisuus taitaa olla tämän tarinan teema, ja kotimatkalla Koriseva-konsertista se tiivistyi tähän muotoon: olihan se nyt aikamoisen ihmeellistä kokea viikon sisään bändi, jota olen fanittanut 35 vuotta, tangokuningatar, jota olen seuraillut kohta 32 vuotta, sekä artisti ja bilebändi, joilta molemmilta olen nauttinut toista sataa keikkaa viimeisen yhdeksän vuoden aikana. Ja silti elämällä ja jopa tällä kesällä olisi vielä valtavasti tarjottavaa, mutta siitä jatkan myöhemmin. Tässä kohtaa tuntuu nimittäin tarpeelliselta vähän säästelläkin keikkakokemusten muistelua. Onpahan ainakin seuraavien keikkakäänteiden raportointi sijaistoimintona, jos ei syksymmällä keikoille pääse.