Sun aika tulee vielä

Tänään aamuyöllä naputtelin edellisen tarinani loppupuolikasta, torkuin tunnin lisää, ja heräsin ajatukseen, että tämäkin on pakko hoitaa alta pois, jotta vihdoin rauhoittuisin. Ajatukseni ovat poikkeuksellisen kristallinkirkkaat ja kirjoitan "kuulakärkikynällä", en joka sanakäännettä loputtomasti hinkaten. Yleensä vatvon aina asioista kaikki puolet, mutta nyt mielipiteeni ovat selkeitä ja jämäköitä - eivät vaan välttämättä oikeita. Esimerkiksi eilen kauppareissulla vastasin miehen "missä tavataan?" kysymykseen mikrosekunnissa "tässä (Prisman aulassa)", mutta pari minuutta myöhemmin - haettuani apteekista miedompaa kipulääkettä - tajusin, että halusin tietenkin odottaa ulkona, missä voin hengittää raitista ilmaa ilman maskia.

Vedin siis hillitöntä keikkaputkeani kesäkuun alusta elokuun loppuun (puolet on vielä raportoimatta). Elokuun viimeisenä sunnuntaina palasin viimeiseltä keikalta ja maanantailta muistan ensimmäisen havainnon pienestä alavatsakivusta (jälkiviisaana oli ehkä jotain pientä tuntemusta ollut aiemmin, mutta kun en osannut reagoida tähän selvempäänkään...). Minulla on vahva teoria, että keikkaputken mielihyvähormonihumala piti tulehduksen ja kivut "pinnan alla", eikä lehahduksen ajoitus ollut sattumaa. 

Tippaakaan en silti kesääni kadu. Kyse oli ääriolosuhteista, ja syytän vähän hallitustakin. Ilman poskettoman epäreiluja kulttuurin koronarajoituksia en olisi "joutunut" keikkailemaan kuin viimeistä päivää - ensin ensimmäisillä ja sitten viimeisillä keikoilla pitkään aikaan. En ehkä - jos endorfiiniteoriani pätee - olisi kasvattanut sisäisen aikapommini tehoa ihan niin pitkään vaan sairastunut aiemmin, vähemmän vakavasti, mutta omaan piikkiini en nyt sitä voi laittaa, kun en kertakaikkiaan voinut tietää. Hallitushan tästä toki suurimmat viulutkin maksaa, sekä sairaalajakson että venähtävän sairasloman osalta (no, valitettavasti oikeasti me veronmaksajat). Kuten jo aiemmin kulttuurin koronakurimukseen liittyeni filosofoin, palkkani tulee suoraan Opetus- ja kulttuuriministeriöltä - onneksi sentään sieltä opetuspuolelta - ja tavallaan se sopii tähänkin. Koin olleeni viikon aikamoisen raskaissa ylitöissä, sairaalalla ja koko lääketieteellä - testipotilaana koukkaamassa jokaisen kuopan kautta, mitä "liian hyväkuntoisen" mutta vakavasti sairaan kohdalle voi osua.

Keskiviikkona kävin vielä tanssitunnilla ja ihmettelin miten se tuntui hieman oudon rankalta. Hälytyskellot soivat vasta torstai-iltana, kun havaitsin olevani kuumeessa. En tiedä olisinko uskonut vaikka olisin tuloksen nähnyt, mutta sekunnin google-haku olisi kertonut, että vatsakipu ja kuume yhdessä ovat merkki hakeutua hoitoon heti - ei ruveta selvittelemään seuraavana aamuna mihin sitä pääsisi. Työterveys passitti etälääkärin vastaanotolle, eli tavallaan korona taisi pelastaa minut vielä pahemmalta. Etälääkäri nauroi minut sentään pihalle eli passitti päivystykseen jo parin tunnin päästä eikä vaikkapa iltapäivällä lähivastaanoton kautta (korona-aikaanhan sairaita ei noin vaan hoideta, koska kaikki oireet sopivat virukseen). Itse olin idiootti, kun en hakeutunut suoraan päivystykseen, mutta työterveyden ajanvarauksessa olisi luullut olevan enemmän asiantuntemusta. 

Joskus keskipäivällä soiteltuani sain päivystysajan neljän jälkeen. Odotusaulassa oli useampi potilas ja kiitän nyt jälkikäteen yhtä äitiä, joka väsähti lapsineen odotukseen ja lupasi palata seuraavana päivänä (toivottavasti lapsen tauti ei yön aikana pahentunut). Pikkukipu - lähinnä pyöräillessä kivien ja kantojen yli tuntunut - oli päivystystä odotellessani, automatkalla sinne ja varsinkin siellä odotellessani pahentunut aikamoiseksi. Onneksi osasin lopulta näyttää sen polvistumalla tuolini eteen voihkimaan, sain petipaikan ja kipulääkettä suoneen.

Vatsakuvasta diagnoisoitiin suolen umpipussitulehdus ja minut passitettiin kirurgiselle osastolle, johon "vatsapotilaana" kuuluin. Perillä olin aamuyhdeltä, vasta aloitetussa antibioottitipassa. Leikkaukseen en osannut vielä kuvitella joutuvani. "Eiköhän tämä tästä lääkityksellä hoidu". Paasto mahdollista tähystystä varten alkoi kuitenkin heti. Sain luvan juoda puolille öin, mutta syödä en. Seuraavana aamuna paljon "oho"-silmiä avannut tulehdusarvo oli noussut edelleen, mutta sen piti kuulemma vielä kuulua asiaan. Sunnuntaina lasku oli taittunut vain aavistuksen ja minut passitettiin uuteen vatsakuvaan. Sen perusteella kyse olikin gynekologisesta tulehduksesta. Minut kärrättiin päivystävän gynekologin ultraan, joka vahvisti, että saattaisi ollakin ("ehkä munasarja" - oli lopulta molemmat johtimet). 

Täydennys: suolitulehdusdiagnoosin vallitessa olin siinä käsityksessä, että koko sairaus oli täysin "oma vika" - olihan korona-aikaan tullut käytyä hyvin ahkerasti turhan runsailla ja rasvaisilla ravintolalounailla. Se oli itsensä hemmottelua, syy ulkoilla etätyöpäivän lomassa, ja myös oma pieni tapa tukea koronan takia valtavasti kärsineitä ravintoloita. Lempiravintolan bataattiranskalaisten syöntiä on toki syytä karsia muista terveyssyistä, mutta tuskin ne munajohtimiani tulehduttivat.

Taas oli tiedossa juomisen lopetus yöllä mahdollista aamutähystystä varten ja join kuin hullu. Kuntonihan oli edelleen suhteellisen hyvä - kävelin muun muassa illalla kaikista tutkimus- ja lääkityskäänteistä vapauduttuani sairaalan ympäri, ulkona, mikä jälkikäteen ajatellen oli toki valtava virhe. Jossain vaiheessa viikonloppua muistan tuhaisseeni havainnolle, että painoni oli noussut kilon - mehu- ja liemipaastolla! Jälkikäteen ymmärsin, että kyse oli juomisesta, jonka seurannan tärkeyttä hoitajat eivät korostaneet. Kiukuttelin hoitajalle siitä, että kynä oli varastettu juomalistan luota, mutten älynnyt valistaa, että listalta puuttuvia vesilasillisia oli taatusti jo aika monta (lisäksihän minulla on tähän tilanteeseen aivan hirvittävän huonosti sopiva tapa hörppiä hanasta käsienpesun yhteydessä. Osaan kyllä hillitä sen tarvittaessa - en juo vaikkapa junan vessoissa - mutta nyt en tajunnut vältellä). 

On minussa sen verran insinööriä, että tajuan mikä päätös "kulisseissa" tapahtui: "rouvan paino noussut, vähennetäänpä nesteytystä". Kukaan ei kysynyt olinko juonut ylimääräistä kun minut punnittiin, mutta ylimääräinen juominen oli taatusti iso tekijä siinä, että jatkossa meni pieleen kaikki mikä mennä voi (paitsi itse operaatio, joka pelasti henkeni ja terveyteni - se tehtiin valtavan huolella, parhaiden mahdollisten tekijöiden toimesta, mutta senkin ymmärsin kunnolla vasta kotiuduttuani).

Tulehdusarvot eivät antaneet vaihtoehtoa. Leikattava oli, mutta heti aamusta se ei tapahtunut - ei vaikka ihanan topakka hoitaja oli taistellut minulle asian varmistaneen verikokeen erityisaikaiseen kiertoon (olisiko ollut peräti aamuviideltä). Maanantaina puolen päivän maissa vatsakirurgi kävi puhumassa minulle avanteesta - sellaisen saisin, jos suoli vaurioituisi eikä korjaus onnistuisi sataprosenttisesti - ja sitten mentiin kohti leikkaussalia. Lääkäri ei ollut osannut selittää minulle ymmärrettävästi sitä, että kyse olisi ollut komplikaation komplikaatiosta - hyvinkin mahdollisesta, muttei kuitenkaan suoraan suunnitellun toimenpiteen komplikaatiosta. Mitään riskiprosentteja en toki saanut, mutta karkeana esimerkkinä: jos kummankin komplikaation (suolivaurio gynekologisessa tähystyksessä, vaurion korjauksen epäonnistuminen) riski olisi ollut 10% luokkaa, lisätaso olisi tuonut minulle aika paljon mielenrauhaa (0.1 * 0.1 = 0.01 - prosentin riski paljon vähemmän pelottava kuin kymmenen prosentin).

Matemaattis-loogisena ihmisenä tapaan taklata muitakin pelkoja todennäköisyyksillä. Korona-aikaan mietin ilmaantuvuuslukuja: ilmaantuvuus sata tarkoittaa yhtä tartuntaa tuhannella, kahden viikon aikana. Kerroin sen promillen jollain hihasta heitetyllä pikkutodennäköisyydellä, että tauti jossain jumppatunnilla tai terassilla tarttuisi, vaikka se yksi tuhannesta olisi paikalla ja sattuisi juuri olemaan taudin tartuttavassa vaiheessa, toivottavasti oireettomana. Promillen murto-osariski kannatti minusta yleensä ottaa. Ymmärrän toki senkin, että jos viisi miljoonaa ihmistä ottaa promilleriskin, suuruusluokkaa viisi tuhatta sairastuu, eli epidemian kannalta kaikkien olisi pitänyt olla äärivarovaisia. Mutta sen yksittäisen itselleni tärkeän menon äärellä koin, etten ollut vaikkapa terassikeikalla, yksin omassa pöydässä istuessani, se suurin rikollinen epidemian levittämisessä - varsinkaan enää rokotettuna.

Vatsakirurgin jättämän väärinymmärryksen pahin seuraus oli se, että päähäni istutettiin ajatus eeppisestä taistelusta hänen ja gynekologin välillä - "kumman potilas tämä on, kumpi saa leikata?". Luulin, että se aiheutti viivettä hoitooni ja keuhkosin koko sairaalaviikon lääketieteen epätasa-arvosta eli naisten oireiden vaikeasta diagnosoinnista kun miehiä tutkitaan enemmän. Tässä tapauksessa virhediagnoosikin saattoi osaltaan olla onni, sillä gynekologiseen tulehdukseen ylikorkeat tulehdusarvoni olisivat olleet hieman vähemmän hälyttävät. Niiden laskua olisi ehkä odoteltu vielä pidempään ennen erittäin tarpeelliseksi osoittautunutta leikkausta (tämä siis ihan omaa päätelmääni - kukaan ei sentään kehdannut sanoa minulle, että onneksi tulkittiin kuvat ensin väärin. Ja olihan gynekologikin jo illalla vahvistanut, että aamulla tähystetään, jos ei arvot laske).

Kukaan - useampi lääkärikään - ei osannut tarttua väärinymmärrykseeni ja korjata, että virhediagnoosi tehtiin vain kerran. Olisin säästynyt (henkisesti) paljolta, jos olisin tajunnut, että toisen kuvan tulkinta jäi voimaan - puhuttiinhan minulle edelleen kuvien vaikeasta tulkinnasta. Kokenut huippugynekologi oli pyytänyt huippuvatsakirurgin avuksi, kun ei uskonut itse selviävänsä leikkauksen aloituksesta (toisaalta, en ole varma olisinko halunnut tätäkään tietää ennakkoon). Vatsani oli täynnä ties mitä kiinnikkeitä, eli  vatsakirurgi ei todellakaan käynyt vain kurkistamassa, että potilas kuuluu gynekologille. Leikkauksen suunnitellut gynekologi soitti ja selitti tämän kun havaitsi väärinymmärrykseni palautekirjeestä, jonka kotiuduttuani sairaalalle lähetin. Samalla selvisi sekin miten pahassa jamassa olin ollut - kokenut lääkäri oli nähnyt ehkä kerran elämässään vastaavaa. Ilmankos en selvinnyt ihan päiväkirurgisella "nippaisulla" mikä operaatio olisi ilman tulehdusta ollut.

Täydennys: olettaisin, että kyse ei sentään ollut pahimmasta tulehduksesta mitä lääkäri oli nähnyt, vaan pahimmasta sellaisesta, joka ei oireillut mitenkään tyypillisesti vuotona tms - hyväkuntoisella ja kuitenkin vasta muutaman päivän kipua kokeneella potilaalla. Menetinhän lopulta vain tähän ikään jo tehtävänsä tehneet tuubit - en koko "systeemiä" kohtuineen ja munasarjoineen, saati henkeäni.

Havahduin iltaseitsemän aikaan heräämöstä, sain kuulla (tai siis ymmärsin), että gynekologi oli "voittanut", ja helpotuin suuresti - kuolemaa en ihan osannut pelätä mutta avannetta kyllä. Soitin hoitajan puhelimella miehelleni ja jatkoin unia aamuyhteen. Minut oli siis jätetty koko yön yli kestävään tarkkailuun heräämöön, koska olin nestevajauksessa nukutuksen jälkeen. Ehdin seuraavina päivinä viritellä päässäni tutkimushanketta, millä selviteltäisi lihaksekkaiden lihavien nesteytystä InBody-mittauksella - kuluttaahan lihas kai tunnetusti enemmän kuin rasva - kunnes yhdistin, että eiköhän se "lihominen" ylimääräisillä vesilaseilla ollut kuitenkin isompi tekijä tässä. 

Se, että huippukirurgit hoitivat loppuelämäni kuntoon oli toki pääasia, mutta samalla pää meinasi räjähtää ristiriidasta huippulääketieteen ja pikkumokailun välillä. Miten paljon toipumistani viivytettiin jollain varastetulla kynällä (puolen minuutin saarna seurannan tärkeydestä olisi auttanut vaatimaan sen takaisin)? Tässä hötäkässä löysin muuten itsestäni myös vimmatun tutkijan, mikä pidemmän päälle ehkä vahvistaa ammatillista itsetuntoani. Vastahan ehdin 15 vuotta ajatella, että päädyin tutkijakoulutukseen ja tekniikan tohtoriksi saamattomuuttani, kun en jaksanut hakeutua yliopistolta muualle töihin. Lopullinen vaikutus saattaa siis olla hyvä, mutta tähän hetkeen katastrofaalinen. Yliaktiiviset aivot veivät ruumiilta unet ja palautumisvoimat.

Olin siis nukkunut kellon ympäri ja valvoin koko aamuyön heräämössä. Anelin lääkeruiskulla tarjoiltuja vesipisaroita sekä puhelintani osastolta. Muutaman naputellun viestin ja parin - ei kivuliaan mutta muuten tuskaisen - tunnin valvomisen jälkeen anelin vielä uutta toimitusta: silmälasini, jotta näkisin puhelimeni kunnolla, ja kuulokkeita, jotta voisin kuunnella siltä musiikkia. Ymmärsin pyytää samalla jopa iPadin, millä kirjoittelin muun muassa tilannepäivitystä työpaikalle. Saatoinpa katsoa jotain TV-sarjaakin (olisiko ollut pätkä Suomen selviytyjiä - sitä seuraavaa julkaisematonta jaksoa Ruutu-palvelusta?). 

Heräämön hoitaja oli aiemmin ehdottanut musiikkia, mutten innostunut satunnaisesta levystä heräämön varastosta, heräämön soittimella. Arja Korisevaa olisi löytynyt hätävaraksi, mutta halusin veivata tuoreempia "omiani" - enimmäkseen Ilpon Laivaan on lastattua toistosilmukalla. Pyöräyttelin myös Hanna Pakarisen uutta, kauan odotettua, toisen todella tärkeän artistin Kristiina Wheelerin kanssa kirjoitettua Sun aika tulee vielä -kappaletta, josta olin intoillut perjantaina päivystysreissuun asti. Sen teema selviämisestä tuntuu nyt aika omakohtaiselta. Lisäsin akustisen version alle samana iltana heti sen nähtyäni - voi luoja, miten se liikutti tällaisena versiona, tässä hetkessä! Innostuin aivan valtavasti ajatuksesta, että nämä ihanat naiset ryhtyisivät keikkailemaan yhdessä.

Täydennys: minulle selitettiin, ja ymmärränkin, että heräämössä koko yön pitäminen oli resurssiasia - yksinäisellä osaston yöhoitajalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta valvoa ja autella. Mutta jos heräämönkään resurssit eivät olisi riittäneet jaloilleen auttamiseen, säästö on kuin hölmöläisen peitto. Kuusi ylimääräistä tuntia makuulla tiesi varmaan enemmän kuin toista mokomaa lisäaikaa osastolla toipumiseen, kun ehdin valua sen ajan vielä syvemmälle monttuun. Toivon, että kyseessä oli vain lipsahdus - ei ehkä tajuttu miten pirteä olin - eikä kenellekään toiselle käy enää ikinä samoin, ainakaan samassa sairaalassa. Ehkä tarvittaisi vain lappu valvomon seinään ("tarjoa valvovalle mahdollisuutta ylösnousemiseen jos vaan mitenkään mahdollista"). Kotiudutaanhan pienen tähystysleikkauksen jälkeen - mikä minunkin vatsan ulkopuolelta katsottuna oli - tyypillisesti suoraan heräämöstä, omin jaloin!

Kun vihdoin aamulla pääsin "omalle" osastolle - synnytyksistäni tutulle gynekologiselle - olin tietysti aivan rättiväsynyt. Vähitellen sisäistin, miten valtava hidaste toipumiselleni oli ollut se kuuden tunnin makuulla valvominen. Siinä välissähän minun olisi pitänyt päästä jalkeille ja saada juominen käyntiin! Kun tästäkin riittävästi keuhkosin, eräs hoitaja sanoi, että olisin varmaan voinut päästä jalkeilleni heräämössäkin, jos olisin itse ymmärtänyt pyytää. Siis itse ymmärtänyt pyytää! Ensikertalaisena leikkauksessa, ties missä mittareissa ja piuhoissa, säärissäni hierovan tuolin jalkaosaa muistuttavat pumppusukat, jotka puristelivat koipiani tasaiseen tahtiin (verisuonitukoksia estäen, mutta ei sitä kukaan toki siellä vielä selittänyt). 

Tämä käänne oli jälleen yksi lisäsyy siihen, että jouduin myös verenpaineen tehotarkkailuun. Hoitajat mittasivat, kauhistelivat, ja pyysivät minua mittaamaan itse myöhemmin "rauhassa". Arvatkaa rauhoituinko? Panikoin, että mihin minut kohta kärrätään, poksahtaako minulta suoni päästä heti, kohta vai vasta seuraavana yönä. Vaikka sekä lääkärit että hoitajat vuorotellen selittivät, että kyse oli vain siitä, että minun tulisi ryhtyä verenpaineseurantaan ja myöhemmin, nimenomaan vasta kotiseurannan jälkeen, selvitellä mahdollista verenpainelääkitystä, en saanut karistettua suorastaan raivostunutta asennettani sairaalassa tehtyyn mittaamiseen (hoitajien mittaus toki ok, mutta painostus omatoimiseen mittaukseen ei). Tiuskin suoraan ja ehdotin palautekirjeessäni, että voisivatko jatkossa antaa potilaan toipua ensin akuutista taudista ja puhua loppuelämästä vasta kotiutuessa tai vielä mielummin jälkitarkastuksessa (kotonakin olisi ollut ihana nukkua ilman ylimääräisiä stressikierroksia). 

Viimeistään verenpaine-episodi varmisti unettomuuskierteen, joka siis jatkuu vielä useampi päivä kotiutumisen jälkeen. Verenpaine oli ensimmäisessä kotimittauksessa jo vähän vähemmän korkea, mutta uusi mittari piti palauttaa kauppaan, kun mitattavalla oli yli kahden viikon bodypump-tauonkin jälkeen liikaa hauista. Ja taas hermostuin: eivätkö verenpainemittaukset tyypillisesti ole ylipainoisten asia? En minä sentään siinä sairaalloisimmassa lihavuuskategoriassa ole, enkä mies.

Jos diagnoosiongelmat, heräämövalvomiset sun muut olivatkin - toivottavasti - ääri-ilmiöitä, kompastuin toki vielä leikkauksen jälkeiseen klassikkoon. Oletan, että on aika perusvirhe syödä liikaa kun vihdoin saa. Minä olin syönyt viimeksi pienen annoksen pinaattikeittoa perjantaina, joten kun tiistaina tarjoiltiin lautaselliset velliä ja sosekeittoa, ja sattui juuri sillä hetkellä maistumaan, söin molemmat. Intohimoisena hävikinvastustajana - yhden hävikkikasseja työnsä puolesta ideoivan elintarviketieteilijän kasvattaneena - en voi millään ymmärtää, että juuri leikkauksesta palanneelle tarjoillaan vaihtoehdot "valtaosa hukkaan" tai "tuskaa". Varmistinhan sillä syömisellä ainakin seuraavan vuorokauden hirveyden, kun monta päivää levännyt ja lamaantunut suoleni sai ihan liikaa käsiteltävää kerrallaan. Tästäkin mainitsin palautteessani, mutten älynnyt ehdottaa pikkuruisia "ensilautasia", eli ihan omia astioita leikkaustoipilaille. 

Viikon mittaan elämä alkoi muuten voittaa, mutta uni ei palannut. Nukuin tyyliin iltayhdeksästä aamuyhden antibioottitippaan, ja senkin parina yönä rauhoittavan lääkkeen avulla. Päiväunet olivat odotetusti mahdottomia, kun koko ajan tapahtui jotain: ruokailuja, lääkityksiä, mittauksia, verikokeita ja siivousta, sekä miehen päivittäiset vierailut (tytärkin kävi kerran, mikä liikutti erityisesti kun hän oli syntynyt samalla käytävällä). Sain de ja vu:n, etten nukkunut synnytysten jälkeenkään kuin vasta kotona, missä sitten tuskin edes havahduin kun mieheni nosteli vauvaa rinnalleni. Esikoisella oli vielä oma sänky alkuun, mutta imetykseen nukahtelevan äidin kainaloon hän jäi. Nuorempi oli jo suoraan perhepedissä ja söi milloin söi. Lapsemme on opetettu itsenäisiksi aika varhain!

Sitten tuli vielä yksi yllätyskäänne, kun tulehdusarvoni eivät laskeneet odotetusti, jouduin vielä yhteen vatsakuvaan, ja mielessäni varautumaan uuteen leikkaukseen. "Kai se nyt sentään olisi jo helpompi", yritin ajatella, ja kävin pihalla katselemassa syysaurinkoa. Tämä tapahtui muistaakseni perjantaina ja lauantaina pääsin kotisairaanhoitoon, 8 tunnin välein tapahtuvilla tiputuksella - aiempaa vahvemmalla antibiootilla (vahvinta ei käytetä suoraan, ettei kehittyisi lisää antibioottiresistenttejä bakteereita).

Hoitaja kävi yöllä kotona ja päivällä käytiin terveysasemalla - taksilla, kun tytär oli autoillut vaarinsa mökille puolukkaan (puolukat osoittautuivat kullanarvoisiksi, kun helpottivat antibiootin aiheuttamaa hirveää kielituntumaa). Mieheni joutui ajelemaan mukana kun olin kuin nukkuneen rukous - makasin tiputuksen ajan silmät kiinni, kotisohvalla silmät kiinni, sängyssä päivin ja öin silmät kiinni, mutta en vaan nukahtanut. Sairaalalääkärin määräämä nukahduslääke tarjosi parin kolmen tunnin pätkiä ja "itse" sain nukuttua ehkä toisen mokoman vuorokaudessa, pätkissä. Joku erehtyi arvailemaan, että olisinkohan ylikierroksilla ja ehdottamaan melatoniinia, ja taas triggeröidyin lisäkierroksille. Maanantaina sain kanyylin irti ja kotiuduin oikeasti, mutta niitä oikein hyviä yöunia odotan vielä nyt perjantaina. Paikkailen päikkäreillä ja selviän jotenkin päivästä seuraavaan, aina vähän paremmassa kunnossa.

Suurin syy ylikierroksillehan oli se, että rupesin mielessäni - ja sitten viralliseksi muistutukseksi edenneessä palautekirjeessäni - laittamaan koko sairaalan prosesseja kuntoon. Tein sitä vastaavalla pakkomielteisyydellä kuin näitä musiikkihullutuksiani, mutta aihe oli ihan eri skaalassa kuin "artistien pitäisi hoitaa tiedotustaan aktiivisemmin" -vaahtoamiseni. Mietintämyllyni saattaa pitää minut joskus pari tuntia hereillä jotain keikkaraporttia kirjoittamassa, muttei todellakaan aja tällaiseen maanisuuteen. Ja kun pohjalla oli vielä melkoinen fyysinenkin koettelemus, en hirveästi ihmettele, ettei nukuta. 

Siksi halusin siis myös tämän tarinan nyt ulos systeemistäni, ja heti päivän alkupuolella. Iltapäivän ja illan rauhoittelen, käyn kävelyllä, ehkä siivoilen vähän, syön hyvin mutta varovasti ja katson aivan huikeaa, vähintään parin ystävän jo aikoja sitten suosittelemaa Netflix-sarjaa Atypical. Nyt olen kertonut "koko maailmalle" mitä sudenkuoppia sairaalamatkassa voi olla, ja voin ajatella ehkä auttaneeni edes yhtä välttämään jonkun niistä - parhaassa tapauksessa jonkun muun "liian super-naisen" käymästä läpi kaikkia. Vaikkei kukaan lukisi, olen ainakin oksentanut aiheen ulos itsestäni, vähän niinkuin joskus jonkun typerän mutta omassa päässäni hetkellisesti välttämättömältä tuntuvan neuvon jollekin suosikkiartistille. 

Tästäkin pääsen läpi, entistä vahvempana, ja ajatukset ehkä jatkossakin selkeämpinä - hieman rauhallisempina, luultavasti työroolianikin hieman vähemmän kuormittavaksi muokaten, mutten missään tapauksessa musiikkihullutuksistani luopuen. Tämä oli se äärimmäinen poikkeus, missä super-naiseudesta oli haittaa, mutta muuten haluan säilyttää sen - ja musiikilla ja keikkailullahan olen sen pääosin rakentanut.

Kietoakseni tämän lopuksi vielä selvemmin musiikkiin, kehaisenpa vielä viime yönä julkaistua Auroran Puhu mulle -kappaletta. Tätä kirjoittaessani en ole sitä muistanut veivata, mutta aamuöisen valvomisen aikana se kouraisi syvältä - ja lohdutti sitten. Miten tärkeää on voida ja saada puhua - toki myös kuunnella - ja sitä en olen oikein ennen osannut, en työelämässä, parisuhteessa enkä muillakaan elämän alueilla. Minä prosessoin tehokkaammin tekstimuodossa, ja tämäkin siis aivan ilmeinen esimerkki siitä. Jospa tämän jälkeen puhuisin enemmän, ja ymmärtäisin myös itse paremmin mistä minun puhua pitäisi. Ja nukkuisin.