Mä voin skippaa taivaan

Tajusin edellisen raportin julkaistuani, että niin erityislaatuinen kun Zero Ninen festarikeikka olikin, en tainnut kertoa itse keikasta juuri mitään. Se on näille tarinoilleni ihan tyypillistä. En minä settilistoja tapaa kirjata vaan tunnelmia ja mietteitä keikkojen ympäriltä. Sama meno jatkui kun parin välityöpäivän jälkeen suuntasin mieheni kanssa Helsinkiin toukokuulta siirtyneeseen We Will Rock You -musikaaliin. Saara Aalto ja muut huikeat laulajat jäivät sivurooliin, kun samana päivänä tuli tieto tiukemmista koronarajoituksista. Lohkomisvaatimus jopa korkeakulttuuri-instituutioiden tiloihin tarvittavine bajamajoineen tuntui aivan absurdilta. Samoja rajoituksia oli voimassa alkukesästä, mutta tilanne oli eri. Silloin lohkomiseen siirryttiin täyssulusta eli juuri mikään ei muuttunut - hulluimpien rajoitusten piirissä ei edelleenkään tapahtumia järjestetty - mutta nyt lyötiin huterasti pystyyn pyristelevää alaa takaisin maahan. 

Musikaalista olisi pitänyt nauttia "kuin viimeistä päivää" kun ei ollut tietoa voisiko sitä edes jäähallin kokoisessa tilassa jatkaa. Ymmärtääkseni tuotanto sai sumplittua lisänäytöksiä ja niitä kirottuja karsinoita, ja Queenin suomennettu tuotanto sai soida esityskauden loppuun. Itselleni juuri suomentaminen oli ongelma. Vaikka yleensä suomenkielisestä enemmän pidänkin, käännökset tavallaan pilasivat koko jutun. Musiikki ei tuntunut siten kun sen olisi pitänyt - vierailla sanoilla se ei soinut sielussa. Eniten taisi hymyilyttää se, että törmäsin erääseen lempimuusikkooni areenan ulko-ovella, ja tauolla uudestaan, joten saimme pikavaihtaa ajatuksia musiikaalikokemuksesta.

Sydämeni laulut: Jussinmäen jukeboksi (Pasi Jääskeläinen, Ville Pynssi, Sami Kujala,
Charlotta Kivistö) feat. Ilpo Kaikkonen, Hyvinkään Torille 14.8.2021

Seuraavan viikonlopun pääkohde oli ihanan tuttu mutta johdatti minut myös kokemaan uutta. Oli päivänselvää, että osallistuisin, kun Hyvinkään Sydämeni laulut -konsepti pyörähtäisi edes kerran koronakesän lopulla, parhaalla vierailevalla solistilla, jota ajatella saatan: Ilpo Kaikkosella. Iltapäivän yhteislaulutilaisuudessa olisi ollut kätevä käväistä junalla. Ulkotapahtuman toteutuminen näytti kuitenkin epävakaan sään takia epävarmalta ja päädyin autoilemaan, osin varmistaakseni, etten olisi turhaan liikkeellä. Kotimatkan "varakeikalle" olin toki sitten päättänyt pysähtyä joka tapauksessa. Kaatosateisen ajelun jälkeen Hyvinkäällä kirkastui juuri kun pysäköin torin parkkialueelle. Valitsin viihtyisän Torille-terassin aurinkovarjopöydän, vaikka eturivi-ihmistä olisi houkutellut pari suojaamatonta lähempänä lavaa. Muuten pieni ripsiminen ei iltapäivän ihanuutta hillinnyt.

Ilpo Kaikkonen @ Torille Hyvinkää 14.8.2021

Yhteislauluja säestänyt Jussinmäen jukeboksi on käytännössä Ilpon bändi - vakituisin aisapari Pasi Jääskeläinen kitarassa ja Sami Kujala bassossa. Vieraampi rumpali Ville Pynssi oli pikaselvityksen perusteella soittanut mm. Vesalan taustalla. Jukeboksin, Torille-terassin ja koko Hyvinkään kulttuurikentän voimahahmo Charlotta Kivistö säesti viulullaan, ja miten kaunista se olikaan! Yhteislaulutilaisuus kelpasi konsertista. Mikäli Ilpoa yhtään tunnen, hän oli harjoitellut tai ainakin tutustunut biiseihin eikä vain heittäytynyt lauluvihko kädessä tilanteeseen kuten kokeneempi hyvinkääläinen kollegansa aiempana kesänä. Viittaus Ikosen Mikaan on tarkoitettu hyvällä: rennompi, rohkeampi lähestyminen tuottaa erilaisen huikeita hetkiä. Yhteislaulut olivat tuttuja, mutta eivät läheskään kaikki Ilpon laulamana, ja sehän tällaisten "keikkojen" viehätys onkin: kuulla suosikkiartistilta muuta kuin vakiintunutta ohjelmistoa. Setin helmi taisi olla Maailma on kaunis, joka minulle on Elias Hämäläisen biisi, mutta nyt lumouduin Ilpon versiosta. Encorena soi Terveiset sinne taivaaseen, jolle minusta olisi hyvin voinut pedata paikkaa tuoreempien klassikoiden joukossa sisällyttämällä sen lauluvihkoon. 

Huikkasin pikakiitokset ja otin paluusuunnan kohti Koria Roll -festareita. Ajatus Zero Nine -festarien kivoimman "kylkiäisen" eli Uniklubin  uusinnasta oli kiehtonut, mutta tiukentuneet koronarajoitukset olivat aikaistaneet ohjelmaa niin, etten millään ehtisi edes encoreen. Bändi kalibroi kuitenkin kahden peräkkäisen festarikokemukseni vertailua: Joensuun RockFestin nuoriso-osasto oli nyt Korian nostalgiapläjäys. Se, että Uniklubin "ympäriltä" kuusikymppiset rokkarit olivat vaihtuneet alle kolmekymppisiin pop-tähtiin, vaikutti selvästi myös yleisön ikäjakaumaan ja festarien tunnelmaan. Omaan lähipiiriini on osunut enimmäkseen vastuullisia nuoria, mutta Korialla näin sitä mitä nuorisolta saattaisi kliseisemmin odottaa: alkoholinjuontia kaksin käsin, kirjaimellisesti tölkki kummassakin kädessä. Onneksi oli myös nimenomaan musiikista innostuvia, ja yritin asemoitua sellaisten sekaan. 

Behm @ Koria Roll 14.8.2021

Uniklubin missaamista lukuunottamatta aikatauluni oli optimaalinen: astuin festariportista sisään samalla hetkellä kun Behm lavalle. Myönnän kohdistaneeni häneen kohtuullisen tyypillisiä ennakkoluulojani: liian suosittu, liian nuori, kaunis ja tyylikäs, ja luultavasti vielä viileä esiintyjäkin. Behm yllätti positiivisesti välittömällä, jopa huumorinvälähdyksiä sisältäneellä läsnäolollaan, eikä hänen hittikappaleistaan voinut olla vaikuttumatta. Hieman hymyilytti miten paljon pontevammin festariyleisö lauloi Hei rakasta ja monia muita, muidenkin festariartistien kappaleita, kuin juuri kokemani tilaisuuden yhteislaulajat. Olihan festareilla toki paljon enemmän väkeäkin. Mainittakoon sekin, että Koria Roll päätyi myöhemmin Kymsoten korona-altistumislistalle, mutten osannut säikähtää: toisesta rokotteestani oli jo toista viikkoa enkä ollut ketään kaulaillut. Turvaväleistä ei toki ollut tietoakaan varsinkaan enää kun olin asemoinut itseni eturiviin. Settitauoilla siihen avautui tilaa, eikä yksinäisellä keikkailijalla parempaakaan tekemistä ollut kuin odotella seuraavaa esiintyjää.

Erika Vikman @ Koria Roll 14.8.2021

Kolmen kovan naisartistin putkessa Erika Vikman kiinnosti eniten tuoreena erilaisena ilmiönä. Odotetusti hän aiheutti hieman ristiriitaisia tunteita erityisesti keikkakuvaajaminälleni. Sen verran olen kukkahattutäti, että vaivaannun vähäpukeisten esiintyjien kuvaamisesta, olivat sitten miehiä tai naisia, mutten osaa olla kuvaamattakaan, varsinkaan noin näyttävissä olosuhteissa. Melkein jopa harmitti se, miten poikkeuksellisen komeita kuvia sain erityisesti korsettiasuisesta Erikasta, jonka setin aikana ilta-auringon valo siilautui maagisen kauniisti lavarakennelmista. Miksen yllätys-onnistunut sillä paljon tärkeämmällä keikalla viikkoa aiemmin? Ilmeinen selitys olisi, että nuoret naiset lienevät jossain määrin kuvauksellisempia kuin tuplasti vanhemmat miehet, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että ero oli enemmän valo-olosuhteissa ja taidottoman automaattikuvaajan tuurissa kuin kuvattavissa. 

Pidin kovasti Erikan tuotannosta, josta loput julkaistiin albumilla viikkoa myöhemmin. Cicciolina avasi setin vakuuttavasti, ja Syntisten pöytä vasta yleisön villitsikin. Pyhä Erika ja Amorin siivet ihastuttivat enemmän toistokuunneltuna levyltä. Setin täytteenä soineet Kikka-lainat latistivat hieman omaa tunnelmaani. Hyvin ne Erikan tyyliin sopivat, mutta olen viime vuosina väkisin väsynyt lainailuun. Toki kuuntelen covereita edelleen,  kun itselleni tärkeät tyypit niitä tarjoilevat, mutta uusista cover-esiintyjistä en jaksa innostua. Kun vielä joku iso mies tunki hieman liian lähelle, ihan kiinni selkääni, päätin väistyä väljemmille vesille. Kuten ennakkoon pelkäsinkin, Erikan edessä sen juhlakansan meno oli minulle hieman liikaa.

Ellinoora (taustalla Samuli Sirviö) @ Koria Roll 14.8.2021

Seuraavasta Ellinooran setistä onnistuin nauttimaan, vaikka viereeni osui melkoinen häiriötekijä: kovaan ääneen vollottanut nainen. Ystävänsä häntä kovasti lepytteli, ja selitteli, että huutoitku oli odotetun keikan aiheuttamaa tunnemyrskyä. Minä jos kuka ymmärrän, että musiikki voi mennä tunteisiin, mutta niitä tunteita oli kyllä vahvistettu aimo annoksella alkoholia. Päättäväisesti kohdistin katseeni lavalle ja hoilasin kovempaa mukana. Ellinooran kolmas albumi oli tulossa syyskuussa, ja single-hittien lisäksi siltä tunnelmoitiin herttaista Gröna Lundia, jonka olin kuullut jo alkukesän Allas-keikalla. Kahden muun esiintyjän uutuusarvosta huolimatta Ellinoora huipensi illan. Hänen musiikkinsa ja esiintymisensä oli toistettunakin sykähdyttävintä.

Settiä odotellessani olin jutellut illan päättäneen Viikatteen fanin kanssa, jolla oli ihanan samaistuttavia ajatuksia keikkailusta, vaikka eri artisteihin kohdistuen. Hän oli yrittänyt houkutella minua jäämään. Mielelläni olisin muutaman Viikate-biisin kuunnellutkin, mutten jaksanut odotella tunnin taukoa. Poistuin heti huikean Leijonakuningas-encoren jälkeen, kiitollisena jälleen yhdestä tavallaan Ilpon takia koetusta elämyksestä - älysinhän innostua festareista vasta kun tiesin ajelevani niiden ohi. Ensi kesänä olen ehkä viisaampi, jos Koria Rolliin osuu yhtä kiinnostavia esiintyjiä. Aiemmilta Kymijoki Beer Festival -kesiltä tuttu tanssilavaympäristö on festarialueena erityisen viihtyisä, ja vain tunnin ajomatkan päässä.

Flute of Shame (Duke McDonald, Koop Arponen, Dane Stefaniuk)
@ Kanavan kunkku Vääksy 20.8.2021

Seuraavana viikonloppuna keikkaa riitti joka illalle. Perjantaina autoilin Lahden kautta Vääksyyn harmitellen sitä, että kiinnostavat turistikohteet - Ranskalainen kyläkauppa ja Kanavan panimo - sulkeutuivat turhan monta tuntia ennen keikkaa. Olin jo kokenyt Koopin keikan heinäkuussa, mutta Kanavan Kunkussa esiintyisi hänen Flute of Shame -bändinsä ensimmäisellä julkisella keikalla kuuden vuoden tauon jälkeen. Tavallaan oli ihanaa ja nostalgista - löysin mainiota faniseuraakin - mutta loppua kohti aloin väsähtää. Puitteet olivat periaatteessa idylliset, mutta ilta viileni ja pimeni juuri ennen keikan alkua. Yritin epätoivoisesti räpsiä edes jonkun kelvollisen kuvan jouluvaloketjujen valaisemalta pihalavalta. Voices of the Past oli ihana kuulla, mutta yksi Koopin biisi ei riittänyt kompensoimaan sitä, että iso osa bändin lainamateriaalista tuntui pitkän tauonkin jälkeen kuluneelta - ja samalla vieraalta. Olen näiden välivuosien aikana niin vahvasti vaihtanut ja juurtunut suomalaiseen.

Suomi-pops, tops & flops (Tuomas Turunen, Juhan Goodman, Jari Hakuli)
@ Pikku Pete Lappeenranta 21.8.2021 

Seuraavina päivinä kuulinkin taas pääosin suomalaista, alkaen vanhasta kunnon Suomi-pops, tops & flopsista kotikaupungin pubissa. Useiden minisettien tauoillakin yksinäistä keikkailijaa ihanasti viihdyttävän trion kokemisesta olikin peräti vuosi aikaa. Viimeisin keikkamerkintä oli pyyhitty kalenteristani viime pikkujoulukaudella, juuri kun "kaikki" peruuntui puoleksi vuodeksi. Ilta oli tuttu yhdistelmä Tuomaksen komeaa laulua ja Juhanin hulvatonta välispiikki-komediaa - totutusti hän kaatoi rumpusettinsäkin keikan päätteeksi.

Sunnuntaina palasin Hyvinkään Torille-terassille - tällä kertaa ihanassa seurassa, ja vihdoin syystä, jota oli koko kesä odotettu. Mikan levyjulkkarit oli koettu, muttei bilebändi-Mikaa Käsityöläisten riveissä vielä kertaakaan pidemmän koronatauon jälkeen. Nyt bändi esiintyi jo kertaalleen kaatosateen vuoksi siirretyllä keikalla Mikan, Anssin ja Nikon triona. Charlotta ilmestyi lavalle ensin kai vain yhtä biisiä varten, mutta jäikin sulostuttamaan koko loppusettiä viulunsoitollaan. 

Käsityöläiset trio (Anssi Häkkinen, Mika Ikonen, Niko Berg) feat. Charlotta Kivistö
@ Torille Hyvinkään kesänlopettajaiset 22.8.2021

"Päiväni murmelina" -teemaa jatkoin palaamalla Hyvinkäälle vielä kolmantena viikonloppuna putkeen. Nyt Mika ja Anssi esiintyivät duona viereisellä Kulttuuriterassilla ja pakkasivat sitten mersunsa kohti seuraavaa keikkaa niin vauhdilla, että jäivät heipat sanomatta kesän vihoviimeisen keikan jälkeen. En tiedä oliko itse keikkakin hätäinen vai minä vielä liikaa edellisillan tunnelmissa, kun en oikein saa enää tuosta aurinkoisesta alkuillasta otetta.

Anssi Häkkinen & Mika Ikonen @ Kulttuuriterassi Hyvinkää 28.8.2021

Merkittävämpi muistijälki jäi edellisillan Lahti-pysähdyksestä. Muutaman missatun Kulttuuriterassi- ja Arla-keikan jälkeen olin päättänyt satsata Pasin soololaulun kuulemiseen edes kerran kesässä. Lahden Arla-terassilla hänen ja Samin sekä Esa Parikan - Ilpon Hei elämä! -levyllä ja -kiertueella vaikuttaneen rumpalin - trio esiintyi "No problem" -nimellä. Se viittaa käsittääkseni siihen, ettei bändille ole ongelma toteuttaa yllättävämpiäkin toiveita, mikä tekee ohjelmistosta virkistävän vaihtelevaa. 

No Problem (Pasi Jääskeläinen, Sami Kujala, taustalla Esa Parikka)
@ Sataman Arla Lahti 27.8.2021

Olin tapani mukaan ajoissa paikalla, ja sain seurata bändin soundcheckiä lähes autiolla terassilla - väkeä ilmestyi paikalle vasta keikan alkaessa. Muutama uskaltautui tanssimaan, mutta itse istuin kiltisti pöydässäni. Erehdyin nimittäin luulemaan, että tanssikielto olisi ollut taas voimassa, mutta eihän sellaista ollut ulkotiloissa, eikä silloin rauhallisemman epidemiatilanteen Lahdessa muutenkaan. Toisen setin aikana havaitsin Ilpon kasvot äänimiehen vierestä, nyökkäsin tervehdyksen ja palautin fokukseni lavalle. Olin tullut kuuntelemaan nimenomaan Pasia ja bändiä, mutta kieltämättä oli käynyt mielessä, että Ilpo saattaisi vierailla keikalla. Bändihän oli sama, jonka kanssa hän oli esiintynyt samalla lavalla sinä iltana kun olin itse Mikan levyjulkkareilla. Toisella settitauolla lavalle tuotiin toinen mikrofoni ja uskalsin innostua ajatuksesta, että kuulisin Ilpon laulua vielä kerran ennen taukoa. Keikan jälkeen kuulin, että Ilpo oli aikonut tulla vain kuuntelemaan kavereiden keikkaa, mutta Pasi oli pyytänyt lavalle - perustellen sillä, että minä olin yleisössä. Kierossa mielessäni kuvittelin viestiin "sinä tämän hullun meidän perään houkuttelit" -sävyä, mutta olin kyllä aidosti otettu, ja kiitollinen sekä "painostajalle" että vapaailtanaan laulamaan suostuneelle. 

No Problem feat. Ilpo Kaikkonen @ Sataman Arla Lahti 27.8.2021

Ainahan minä Ilpon äänestä nautin, mutta tähän hämärtyvään, viileään iltaan tiivistyi ylimääräistä tunnelatausta. Koronatilanne uhkaili taas pidemmällä keikkatauolla, enkä tiennyt miten ihanasti se syksymmällä katkeaisi. Kuulin tuttujen covereiden joukossa Kryptoniitinkin, kuin sydämeen talletettavaksi. Kiitos sille rohkeammalle kuulijalle, joka sitä toivoi! Mutta oli siinä muutakin. Tunsin kokevani jotain erityislaatuista. Tuntui siltä, että pipopää lavalla oli nyt enemmän itse Ilpo Juhani suoraan sienimetsästä kuin artisti, jolta olen saanut nauttia toista sataa keikkaa. Hitusen hukassa ilman kitaraansa hän tukeutui Pasiin, ja lauloi ehkä enemmän muusikkoystävilleen kuin yleisölle, mutta ainakin tämä yleisönedustaja rakasti joka hetkeä. Keikka vaan päättyi hieman äkillisesti, kun alkoi sataa, ja bändi kiirehti pelastamaan soittokamojaan suojattomalta lavalta.

Pasi Jääskeläinen ja Ilpo Kaikkonen

Aioin heittää pikakiitokset ja poistua, mutta toinen nainen yleisöstä oli blokannut muusikot lavan viereiseen nurkkaan, ja kehui heitä niin vuolaasti, etteivät he itse juuri puheenvuoroa saaneet. Minä nyökyttelin vieressä - olin kovin samaa mieltä, mutta ujompi ilmaisemaan arvostustani. Toisaalta se, että aina vaan ilmestyn keikoille, taitaa kertoa enemmän kuin ne tuhannet sanat, jotka veivät miehiltä tilaisuuden napata keikanjälkeiset juomat ennen valomerkkiä. En itsekään meinannut saada katsettani irti kovin tärkeiksi tulleiden tyyppien kasvoista ja ilmeistä, jotka tasapainottelivat mielihyvää ja nolostumista. Lopulta halasin - luvan kanssa - koko bändin ja liukenin yöhön, sydän täynnä kiitollisuutta ja rakkauttakin. Pari kyyneltäkin saatoin tirauttaa kun ei ollut mitään tietoa seuraavasta kohtaamisesta. 

Jäähyväistunnelmista aikajana saavuttaa sen, mistä olen jo kirjoittanut, eli tasan viikko Lahti-illasta (ja viisi päivää Hyvinkäältä paluusta) olin etenemässä päivystyksen kautta sairaalaan. Edelleen taivastelen romahdukseni ajoitusta koko kesän keikkaputken perään. Sen verran paha tulehdus vatsastani siivottiin leikkauksella ja vahvoilla antibiooteilla, että on ilmeistä, että olin tämän keikkajakson painanut menemään aikapommina - enkä sitten sairastamiseni aikana joutunut jättämään väliin ainuttakaan houkutusta (yhden BNC-risteilyn missasin, mutten ollut sille liiemmin aikonutkaan). En todellakaan ole kiitollinen siitä, että tärkeät muusikot ja ihmiset joutuivat aloittamaan syksyn täydessä epävarmuudessa, ilman yhtään työtilaisuutta, mutta aikamoiselta keikkakohtaloni ilmentymältä tauon ajoitus tuntuu. 

Palauduin keikkakuntoon vähitellen, mutta yllättävän nopeasti. Ensimmäinen live-kokemus oli viikko sairaalasta kotiuduttuani, omalla kotisohvalla, tai enimmäkseen lattialla, varovasti venytellen, kun ihanan Vilma Alinan stream-keikka soi Tampereen G livelabilta. Toisessa tilanteessa olisin saattanut haluta olla live-yleisössä - paikkaankin haluaisin kovasti tutustua - mutta siinä hetkessä oli erittäin "hyvä näin". 

Toisen toipumisviikon päätteeksi olin jo Kulttuuritila Nuijamiehessä Osmo Ikosen Yhden miehen armeija -albumia esittelevällä bändikeikalla. Valmistauduin kuuntelemalla tuoreen levyn, mutta jotkut singlejulkaisut, kuten Mä voin skippaa taivaan, olivat ihastuttaneet aiemminkin. 

Osmo Ikonen @ Kulttuuritila Nuijamies Lappeenranta 25.9.2021

Vieruskaveri valitteli tanssikieltoa, mutta itse upposin mielelläni pehmeään punaiseen penkkiin. Henkisesti se tuntui vielä paremmalta, vaikka fyysisesti olisin jo voinut heilua musiikin tahdissa. Nautin Osmon musiikista ja onhan hän huikea laulaja, mutta samalla filosofoin musiikkimaailman outoa epätasaisuutta. Olavi Uusivirta oli edellisiltana myynyt saman salin kahdesti täyteen, ja nyt yleisöä oli niin väljästi, että eturivissäkin oli varaa vaihtaa paikkaa erilaisten kuvien toivossa. Miksi yhden keikalle on niin valtava kysyntä ja toisen yleisö jää vajaaksi? Tässä tapauksessa saattoi toki käydä niin, että yksi supertähti kulutti kaupungin keikkaintoisten live-kiintiön, eikä toistamiseen jaksettu lähteä, mutta silti. Miksi Osmoa arvostetaan ties miten monen TV-bändin monilahjakkuutena muttei vastaavasti oman musiikin tekijänä? Samahan se on "minun" artisti-Ikoseni eli Mikan kanssa - bilebändillä on valtavasti vientiä, mutta sooloura ei ole vielä oikein "lähtenyt".

Tässä kohtaa on aika vetää henkeä ennen kuin syöksyn selostamaan lokakuun keikkoja, joiden myötä palasin kunnolla elävien kirjoihin. Skippasin siis taivaan ainakin toistaiseksi, ja pysyn parhaiden maallisten musiikkiriemujen parissa - kietoakseni edes jonkinlaisen punaisen kumilangan vaikeasti valittuun otsikkoon. Tarvitsisin vakioartisteiltani uusia biisinimiä! Toipilasajan selkeysharhassani kuvittelin rauhoittelevani hieman keikkatahtia, ja niin toki olosuhteiden pakosta teinkin, mutta vain hetkeksi. Kyllä se elämäntapa ja intohimo sieltä taas palaili, ja kiitos vihdoin käyttöön saadun koronapassin, en nyt osaa liikaa pelätä uutta pidempää pakkotaukoakaan.