Aurinko paistaa raunioon

Vuosi vaihtui kovin ankeissa merkeissä. Taas on kaikki peruttu, ja aina vaan niin, ettei musiikin ja tapahtumien tekijöillä ole minkäänlaista taloudellista turvaa. Syksyyn mahtui onneksi parempiakin hetkiä. Pitää tosin muistaa, että seurailin useampaa artistia, ja yksittäisellä ammattilaisella saattoi olla vain se keikka, pari kuussa - tai koko syksyssä! - ja loppuaika oli selviytymistaistelua. Ehkä on oltu ihan eri alan töissä - elääkseen on taatusti ollut pakko - ja samalla säädetty keikkasiirtoja ja -peruutuksia. On jännitetty koronapassin toteutumista, käyttöä ja sitten hyllyttämistä, juuri kun oli hetki uskottu sen tarjoavan helpotusta tilanteeseen. 

Syksyhän ei toki alkuun mitään luvannutkaan. Kaikki oli ilmassa, kun ulkosalta piti siirtyä sisätiloihin, enkä missannut mitään vaikka sairastin suuren osan syyskuuta. Lokakuuhun suuntasin fyysisesti palautuneena mutta henkisesti toipilaana. Kalenterissani oli pari toiveikasta merkintää, muttei tietoa tärkeimmästä. Vaikka olen yrittänyt kannustaa "omiani" tasapuolisesti, on tullut hetkiä, jolloin on ollut pakko myöntää yhden nousseen muiden edelle. Lienee ilmeistä, että Ilpo on jo vuosia ollut "ykköseni", jonka musiikkia ikävöin eniten, varsinkin kun olin erityisen paljon mielenhoivan tarpeessa.

Lokakuun ensimmäisenä maanantaina, kun some-kanavat laajasti kaatuivat, Facebook-uutisvirtaani jähmettyi tutun baarin mainos Ilpon keikasta tulevana lauantaina. Tarkemmat tapahtumatiedot eivät avautuneet, mutta enpä niitä tarvinnutkaan - retki Lahteen oli kiinnitetty jo samana iltana. Internet-palveluiden palauduttua törmäsin tietoon toisesta Ilpo-keikasta - myös Lahdessa, jo perjantaina! Yritin valehdella itselleni, että perjantain hienomman kuuloinen paikka olisi riittänyt, jos en olisi jo ehtinyt ostaa junalippuja lauantaille, mutta ajatuskuviossa oli ilmeinen virhe: yli sadan keikan kokemuksella Ilpon kuuleminen saa minut haluamaan seuraavalle keikalle vielä enemmän. Kahden erillisen retken välissä ehdin viettää päivän Helsingistä vierailleiden lasteni kanssa - nuoremman sain jopa Lahdesta kyytiini perjantain paluumatkalle.

Ilpo Kaikkonen @ Mukkulan kartano 8.10.2021

Mukkulan kartanon afterworkin avajaiset jäivät mieleen erityislaatuisina muutenkin kuin harvinaisen upeiden puitteiden takia. Toissakesänä olin käynyt pihapiirissä Ilpon ja Pasin Beach Club -keikalla, mutta nyt pääsin tutustumaan kartanon päärakennukseen. Keikka oli yllättävän aikainen - ja pitkä! Luulin kiirehtineeni neljältä alkaneeseen tilaisuuteen "turhaan" odottelemaan, mutta Ilpo aloittelikin melkein heti, ja jatkoi peräti neljän setin verran. Ohjelmisto oli pääosin tuttua, mutta juhlasaliin sopivia yllätyksiäkin koettiin. En ainakaan äkkiseltään muista kuulleeni Ilpolta aiemmin Romanssia ("Sua vain yli kaiken mä rakastan"). Musiikin lisäksi tarjolla oli pieniä herkkupaloja, kuten leipiä härkäpaputäytteellä, jonka oli valmistanut Suomalainen menestysresepti -kisassa menestynyt kartanon kokki, "Bean Better -Miki". Miki itsekin pölähti paikalle, mutten kehdannut änkeä juttusille. Olisin kuitenkin vain kohkannut aiemmin samaan kisaan Härtelöllä osallistuneesta tyttärestäni.

Hillitymmän kartanosoittelun jälkeen oli vuorossa vauhdikasta revittelyä Pikku Hanhessa, joka oli taatusti niin täynnä kun se siinä tilanteessa sai olla. Ravintolarajoitukset olivat samalla viikolla kiristyneet ja keikan toteutuminen ollut vaakalaudalla. Ymmärtääkseni Ilpo soitti sen lopulta lähinnä "rakkaudesta lajiin", tukeakseen tuttua keikkapaikkaa. Odottelupöytääni asettui kaukaa ulkomailta työmatkaillut mies ja paikallinen nainen, jotka taivastelivat omistautumistani keikkailuun - aivan kuin olisin matkustanut maailman ääristä enkä tunnin junamatkan päästä! Niin hauska kun heidän kanssa olikin höpötellä, keikan alkaessa oli pakko siirtyä lavan eteen. Tanssijoiden takaa en olisi nähnyt mitään, ja halusin itsekin tanssahdella, kun pitkästä aikaa voin.

Ilpo Kaikkonen @ Pikku Hanhi Lahti 9.10.2021

Kahden keikan unelmakombo oli minulle täydellinen paluu elävien kirjoihin. Riemu musiikista ja myötäylpeys nuoresta miehestä, joka sitä yleisölleen niin antaumuksella toimitti, oli massiivista. Silti viikonlopun paras hetki saattoi olla vasta kun kitara hiljeni. Ilpo pysähtyi juttusille, vaikka puoliso ystävineen odotti viereisessä pöydässä. Kuulumisten vaihto vahvisti, ettei ykkösartistini ollut edelleenkään luovuttamassa, niin kohtuuttomasti kun koronarajoitukset ovatkin häntä ja kollegoitaan kolhineet. Paljastus loppusyksyn keikkasuunnitelmista johti yli kuukauden hermoiluun niiden toteutumisesta, mutta innostuneen toiveikkaalla tavalla. Vaikka odotus olisi päättynyt pettymykseen, olisin ehdottomasti halunnut jakaa senkin suosikkini kanssa.

Seuraavana viikonloppuna oli vuorossa pidempään suunniteltu risteilykeikka. Sairauden jälkeisessä selkeysharhassa olin kuvitellut hieman rauhottelevani keikkatahtiani, ja varannut vain yhden kierroksen Grace-risteilyä Turun ja Tukholman välille. Laivaa odotellessamme omanlainen keikkahullun järkeni palautui ja totesin, että ensi kerralla hypättäisi kyllä laivaan samaan aikaan bändin kanssa. Olihan se nyt ankeaa istua terminaalissa tietäen, että Mika Käsityöläisineen viihdytti vain muutaman merimailin päässä! Olin valinnut kahdesta risteilystä jälkimmäisen koska halusin kokea myös perjantain tähtiartisti Vilma Alinan. Valinta aiheutti pientä stressiä, kun vajavaisten - jopa virheellisten - risteilyohjelmatietojen vuoksi ei ollut varmuutta jatkaisiko "meidän bändi" sittenkään toiselle kierrokselle, ja jos jatkaisi, pitäisikö meidän odottaa melkein vuorokausi paluumatkan iltapäiväkeikkaa.

Vilma Alina @ Viking Grace 15.10.2021

Kun ohjelma yösetteineen oli varmistunut, saatoimme ystäväni kanssa rauhottua nauttimaan alkuillasta, ja Vilma Alinan setistä enemmän kuin osasin ennakkoon haaveillakaan. Tuoretta True Crime -albumia olin kuunnellut ja ihastellut, mutta kappaleet tekivät vielä suuremman vaikutuksen livenä. "Just ku luulin, ettei täst voi palautuu, yllämme taivas avautuu", kaikui laivan yökerhossa ja tunsin palautuvani siitä ihmisrauniosta, joka olin kuukautta aiemmin ollut. Edellisviikonlopun Ilpo-keikat olivat jo tehneet pieniä ihmeitä, mutta tämä ensimmäinen vapaasti tanssittava bändikeikka pitkään aikaan voimaannutti lisää. Aurinko tosiaan paistoi raunioon.

Kai minä kameralla sohivana ja innolla mukana laulavana keski-ikäisenä erotuin korona-ajan väljähkön yleisön joukosta, kun sain reilusti katsekontaktia lavalta. Vastaavaa sykähdyttävää yhteyttä en muista kokeneeni kotkalaisessa yökerhossa joitakin vuosia sitten. Vilma Alinan herttainen välittömyys hurmasi myös seuraavana päivänä tax free -myymälässä kun viisikymppiset Leenat jonottivat yhteiskuvia teinityttöjen joukossa.

Käsityöläiset (Mika Ikonen, Tuomo Kovalainen) @ Viking Grace 15.10.2021

Hetkisen huolehdin jaksaisinko innostua Kässäreiden covereista heti originaalituotantoaan ihanasti esittäneen artistin perään, mutta niin vaan oltiin onnellisina Mikan ja bändin energian äärellä jo vartin tauon jälkeen. Puoli yhden showtime oli myöhäisin ties miten pitkään aikaan, mutta väsymys ei uhannut kun sai seurata Mikan tutun eläväistä touhotusta suurella lavalla. Tanssilattiakin täyttyi - laiva taisikin olla ainoita paikkoja koko maassa, missä bändi sai soittaa ja yleisö juhlia vielä aamuyön puolella. Paluumatkan iltapäiväkeikalla oli leppoisampaa, ja lattialla enimmäkseen riemukkaasti juoksentelevia lapsukaisia. Ainakin kuvasatoni mukaan keikan kohokohta oli koko perheen keikoilta tuttu bravuuri, "Viisi pientä ankkaa", jossa varsinkin kitaristi Anssi Häkkinen heittäytyi isä-ankan roolinsa täysipainoisesti.

Käsityöläiset (Anssi "isä-ankka" Häkkinen) @ Viking Grace 16.10.2021

Seuraavan viikonlopun keikkakiintiön täytti Suvi Teräsniskan akustinen konsertti Kuusankosken Pato Klubilla. Eturivi-ihmistä otti hieman koville se, että yleisö oli laskettu sisään luvattua aiemmin ja parhaat paikat viety - mutta olisivathan samat innokkaat olleet ennen meitä jonossa ulko-ovellakin. Arvostan keikkapaikkaa, joka on onnistunut opettamaan kävijänsä tulemaan ajoissa ja nauttimaan odottelujuomansa paikan päällä. Ensi kerralla pitää vaan itse olla enemmän ajoissa. Hieman jäin kiinni harmitukseeni siitä, että tuskin saisin yhtään kunnon kuvaakaan, ja kesti pidempään uppoutua konserttitunnelmiin. Suvihan on ihana, ja saimme kuulla pari Vain elämää -helmeä, kuten Tappavan hiljaisen rivarinpätkän, aika lailla ensimmäisten joukossa. Akustinen kokoonpano toimi erinomaisesti istumakonsertissa, mutta jossain kohtaa taisin vilkuilla kelloa, mitä en tapaa tehdä, jos olen täysillä mukana. Huomasin kaipaavani settiin hieman enemmän vaihtelua - ehkä jotain menevämpää huikaisevan kauniin laulun lomaan. 

Suvi Teräsniska, Jouko Isokangas ja Vesa Karhula @ Pato Klubi Kuusankoski 22.10.2021

Seuraavankin viikonlopun keikka oli komeissa, live-musiikkia arvostavissa puitteissa, eli kotikaupungin Kulttuuritila Nuijamiehessä. Lappeenranta Guitar Festival toteutui viimein, edellisvuoden peruuntumisen jälkeen, ja vieraileva tähti oli sama, jota silloinkin luvattiin: Pete Parkkonen. "Peten keikalle" minä olin lähtökohtaisesti osallistumassa, ja vaikka arvostin toista solistia, Heikki Pöyhiää, konsertin alku meni Peten vuoroa odotellessa. Ennakkoon olin jupissut, että kuulisin Peteltä mielummin omaa tuotantoa kuin rock-klassikoita, mutta illan aikana sisäistin kokemuksen arvon: kuulimme jotain ainutlaatuista, paikallisista lahjakkuuksista koostuneen komean kokoonpanon säestämänä. Pete itsekin tuntui olevan innoissaan siitä, että sai laulaa erilaista settiä. Osa oli nostalgia-arvollaan säväyttävää tuttua, kuten Idols-bravuuri "You know my name" (live). Se täytyy tosin myöntää, että Peten "ei nyt" -hymähdys yleisöstä huudettuun Kohta sataa -toiveeseen, erehdytti minut odottamaan kappaletta encoreksi. Minusta hitti olisi ansainnut konserttiin sopivan sovituksen - ehkä tulevaisuuden rock-klassikoksi.

Lappeenranta Guitar Festival: Pete Parkkonen ja Jarmo Nikku.
Taustalla Oscar El Husseini ja Juho Peltonen. Kulttuuritila Nuijamies 31.10.2021

Marraskuun alkuun järjestyi Helsingin matka, jonka yhteydessä vihdoin koimme jo elokuun lopussa sattumalta yhtä aikaa muuttaneiden lastemme uudet asunnot, mutta majoituimme kuitenkin hotelliin (edellisyö oli vietetty Hyvinkäällä "ihan turhaan" eli ilman keikkaviritelmiä - piti vaan saada vanheneva lahjakortti Sveitsiin käytettyä). Mieheni löysi onneksi omaa seuraa, koska minulla oli pitkä keikkailta tiedossa. Aloitin Tavastialta, jonka edessä jonotettiin jo ennen ovien avautumista. Jono eteni sujuvasti koronapassien tarkistukseen - minäkin pääsin ensimmäistä kertaa väläyttämään omaani. Vain hieman karsittuun kapasiteettiin loppuunmyydyn Tavastian yleisö kirjaimellisesti kohahti, kun Juha Tapio ilmestyi Ellinooran rinnalle hoitamaan oman osuutensa Hiljasii heeroksii -kappaleesta. 

Ellinoora ja yllätysvieras Juha Tapio @ Tavastia 6.11.2021

Ellinoora bändeineen oli odotetun fantastinen, mutta kun show eteni encoreen, huomasin jo haikailevani toisaalle, missä keikka alkoi samoilla hetkillä. Olin tarttunut Tavastia-tilaisuuteen huomattuani, että se osuisi samaan iltaan, jolloin BNC (105) soittaisi Rymy-Eetussa ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Keikan lähestyessä oli näyttänyt siltä, että ravintolarajoitukset pilaisivat yhdistelmän. Rymy-keikan arvailtiin soivan jo iltakuudelta, jolloin olisin ehtinyt kuulla vain vajaan setin ennen Tavastiaa. Vaikka fanitus-hierarkiassani BNC kuuluu tärkeimpiin "omiini" ja Ellinoora on ihana lisämauste, en harkinnut jättäväni Tavastian kaltaista merkkitapausta väliin "samojen vanhojen" cover-biisien takia. Rymy-Eetu oli kuitenkin - kiitos koronapassin - saanut hetkeksi palata normaaliin yökerhoaikatauluun, ja ehdin ensimmäisen Rymy-setin puoliväliin. 

Brand New Classics @ Rymy-Eetu 6.11.2021

Rymy-Eetussahan on ravattu tämän saman bändin takia jo yhdeksän vuotta. Keikkaseuralaiseni kommentoi osuvasti, että siellä on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Ei sitä menoa voi selittää - se pitää itse kokea pöydillätanssimisineen. Omikronista ei silloin vielä puhuttu emmekä pelänneet toisten rokotettujen joukossa, mutta olihan se nyt pitkän korona-ajan kontaktienvälttelyn jälkeen aikamoista tunkea kyynärpäätaktiikalla täpötäyden tanssilattian läpi. Alkuaikoina en noteerannut kaatuvia kaljoja tai särkyviä laseja kun vaan tapitin lumoutuneena lavalle. Keikkakuvauskin toi iloa jossain vaiheessa kun lavavalot olivat edes hieman vähemmän epätoivoiset. Markuksen laulu lienee edelleen yhtä upeaa, mutta kai sitä lopulta kaikkeen tottuu, jopa turtuu, ja maagisinkin lumous hälvenee. Tässä kohtaa on syytä olla kiitollinen siitä, että bändi on yhä olemassa, mutta jos soitto soi vielä kun koronasta joskus päästään, varaan oikeuden jupista uusiutumisen tarpeesta oikein urakalla. Pitkän illan päätteeksi totesin, että oli parempi poistua ennen viimeistä aamukolmeen kestävää settiä, jonka raskauden tapaa jo aistia lavaltakin.

Loppuvuoteen mahtui vielä merkittäviä keikkahetkiä, mutta jatkan niistä myöhemmin. Vaikuttaa pelottavasti siltä, että aikaa muisteluun riittää, kun live-musiikin esittäjät ja mahdollistajat lyötiin jälleen kerran kanveesiin joulun alla. Onneksi sinnikkäimmät jaksavat vielä yrittää, ja Suomen kulttuurialan raunioista viriää harvinaisen hykerryttävä uutuusmusiikin suma. Ensimmäiseksi tehosoittobiisiksi ehti Minä tahdon sinut, jonka Mika Ikonen tarjoili kuulijoilleen 50-vuotispäivänsä kunniaksi. Toivottavasti on jo tilaisuus juhlia ja konsertoida kun kappaleen ympärille kasautuva kokoelmalevy valmistuu.