- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Haluan edelleen kirjoitella keikkaraportteja, jos ei muuten, niin itselle muistoksi. Aika monta (kymmentä) hienoa hetkeä sen aiemman “hurahduksen” seurassa sekoittuvat jo pahasti toisiinsa. Valokuvista pitäisi kelailla, että missä sitä on oltu.
Aprilliperjantaina oli siis Elias Hämäläisen keikka Grand Casinon synttäreillä. Illan pääesiintyjä Fennia-salissa oli Mariska ja Pahat sudet, ja hieman harmiteltiin, ettei Elias jatkanut samalla upealla lavalla, vaan pelisalin nurkassa, mutta kai ajatus oli, että trubaduuri toimisi taustaviihteenä pelaajille. Porukkaa kerääntyi kuitenkin mukavasti seuraamaan nimenomaan Eliaksen esitystä.
Pitkän biisilistan olen pahasti unohtanut (saa mielellään kommentti-luetella!), mutta normaalit bravuurit kuultiin, ja paljon muuta - saimme nimittäin nauttia kaksi settiä! Jotta jutusta ei tulisi kilometrin mittainen, oikaisenkin suoraan jälkimmäiseen, joka toi Eliaksesta esiin taas uuden puolen - menevämpää materiaalia soittavan iloisemman esiintyjän. Toki syksyn bändikeikoilla riitti vauhtia, mutta trubaduurikeikat ovat olleet intensiivisiä mutta rauhallisia, melkein hartaita. Nyt kuultiin toki tuttuja riipaisevia balladeja, mutta myös reippaampaa revittelyä kuin mitä yhdestä kitarasta uskoisi irtoavan. Yleisökin innostui ihan uudella tavalla - tanssahteli, taputti tahtia ja lauloi mukana.
Huippuhetkiä olivat yllättävät biisivalinnat, kuten Sex on Fire ja Umbrella (“ei ehkä kovin miehekäs biisi, mutta for the ladies...”). Samoin ihastutti uusi tuttavuus, Matchbox twenty-bändin Unwell. Kaikki taisivat olla Eliaksen vanhaa katusoitto-ohjelmistoa. Sex on Fire-kappaleesta hän mainitsi, ettei ole soittanut sitä vuoteen, ja vuosihan siitä onkin, kun X factor-huuma pakotti katumuusikon keskeyttämään päivätyönsä. Setin loppupuolella kuultiin sama uusi kappale, jonka Elias ensiesitti tammikuun Lady Moon-keikalla (hieman hymyilytti taiteilijan suurpiirteinen aikakäsitys - hän oli mielestään kirjoittanut biisin vasta kuukausi sitten).
Tunnelma oli korkealla koko tuplasetin ajan, mutta viimeinen Save tonight räjäytti sen kattoon. Olen kritisoinut Eliasta siitä, että hän uppoutuu niin täysillä musiikkiinsa, silmät kiinni tunnelmoiden, että yleisö jää hieman ulkopuoliseksi. En tiedä innostuiko Elias yleisön rytmitaputuksista vai mitä oikein tapahtui, mutta yhtäkkiä, kun luulin soiton jo loppuvan, Elias heitti “kerran vielä” ja mehän laulettiin. Kuulostaapa tämä pieneltä näin kirjoitettuna, mutta jotain suurta hetkessä oli - koettiin jotain sanoinkuvaamatonta nimenomaan yhdessä artistin kanssa.
Joskus saa makeaa mahan täydeltä, ja seuraavana päivänä Elias esiintyi Sports Academyn lauantai-live-klubilla viiden aikaan. Todella kiva konsepti - kerrankin voi aloittaa illan keikalla, ja jatkaa illalliselle tai mihin vaan, ja aamuyöhön valvominen on vapaaehtoista.
Casino-illan loppuhuipennuksen jälkeen pubisetin alku tuntui ehkä aavistuksen vaisulta. Elias ilmestyi paikalle kitaristi Gary Keskisen kanssa ja rupesi vain soittamaan. Eipä hän kovin juhlavia aloituspuheita ole ennenkään harrastanut, mutta pieni lavalletulotervehdys olisi minusta paikallaan. Itseänikin huvitti, miten iso merkitys sillä oli, kun Elias muisti parin biisin jälkeen kehua, että kiva nähdä yökeikalta tuttuja kasvoja. Meidät oli huomioitu - saimme nauttia!
Lady Moon-keikan jälkeen julistin apukitaristin turhaksi, mutta tällä kertaa Eliaksen ja Garyn yhteissoittoa oli ilo seurata. Ammattilaisten akustinen jammailusetti toimii näköjään tuosta vaan, treenaamatta. Keikan hauskimpia hetkiä olivatkin biisien välit, jolloin muusikot neuvottelivat naureskellen seuraavan sävellajin. Jossain kohtaa Elias jopa luetteli Garylle sointuja kesken soiton. Viihdyttävämpää ja myös vaikuttavampaa kuin treenattu täydellisyys!
Luulisi, että kun kaksi settiä tiivistetään yhteen, uutta materiaalia ei mahtuisi sekaan. Mutta Eliaksella ohjelmistoa riittää, ja Sports Academyssa hän yllätti muun muassa upealla Elvis-potpurilla. Suorastaan pakolliset Goo Goo Dolls-vedot Slide ja Iris olivat toki mukana, kuten myös vakiintuneet valinnat omalta levyltä (Mä tulen kaukaa, Kerro mulle, Mies vailla virkaa - tai se ehkä kuultiin vain Casinolla?). Setin loppu seurasi melko tarkkaan Casinon biisilistaa, tosin omaa uutta biisiä ei kuultu toistamiseen. Sex on Fire ja Umbrella muodostivat komean maalisuoran, mutta Save tonight ei lähtenyt ihan samalla tavalla lentoon. Alkuillasta jäyhä yleisö kuunteli keskittyneesti eikä pompauttanut iloa ja energiaa takaisin esiintyjien suuntaan. Encore-taputukset sentään järjestyivät - ja siitä seurasi tällekin illalle oma taikahetkensä.
Olin harmitellut sitä, ettei levyn rajuinta Hyvä tyttö-kappaletta enää kuulla, kun Eliaksen esiintymiset ovat “kutistuneet” trubaduuri- ja duokeikoiksi. Sopisiko se edes kitarakokoonpanolle, vai vaatiiko rytmiryhmän? Kappale erikoisine teksteineen (“jos oot hyvä tyttö, miksi käyttäydyt kuin rotta?”) yllätti, nauratti ja ihastutti levyllä, kun olin odottanut Eliakselta vakavahkoa balladivoittoista materiaalia. Juuri se koukutti minut levyyn, ja sitä myötä ääneen, jonka lumouksesta luulin jo X factorin jälkeisen viiveen aikana vapautuneeni. Kiitos sille minua rohkeammalle, joka huusi salaisen encore-toiveeni ääneen!
Elias ei ollut esittänyt Hyvää tyttöä akustisesti kertaakaan, eikä kitaristi ollut sitä edes kuullut, mutta lupasivat rohkeasti yrittää. Hetken säveltapailun jälkeen lähtivät soittamaan - ammattimaisen rennolla rutiinilla, ja biisi todellakin toimi. Nauroin mielessäni, että eikö tässä oltukaan vielä riittävän koukussa, kun Eliaksen pitää joka kerta vetää vielä uusi ässä hihastaan.
Oma iltani jatkui vielä ystävän syntymäpäiväillallisella, ja milläpä muullakaan kuin Koop Arposen yökeikalla. Twilight zone-tunnari soi päässäni kun mietin näitä Elias-Koop-yhdistelmiä ja satumaista tuuriani - alunperinhän luulin, että keikat olisivat samaan aikaan ja olisi pakko valita (jouduin jo Casinokeikan takia luopumaan enemmästä kuin etukäteen tiesinkään, muttei siitä sen enempää. Asiat menivät täydellisesti niin kuin niiden piti mennä ja olin siellä missä minun piti olla). Ilta oli upea ja seura ihanaa, mutta Elias-vihamielistä, joten en nyt jatka siitä samaan tarinaan. Oli riittävän raastavaa repäistä itseni kertaalleen tunnelmasta toiseen, joten nyt haluan leijua muistoissa - huomista odotellessa.
Aprilliperjantaina oli siis Elias Hämäläisen keikka Grand Casinon synttäreillä. Illan pääesiintyjä Fennia-salissa oli Mariska ja Pahat sudet, ja hieman harmiteltiin, ettei Elias jatkanut samalla upealla lavalla, vaan pelisalin nurkassa, mutta kai ajatus oli, että trubaduuri toimisi taustaviihteenä pelaajille. Porukkaa kerääntyi kuitenkin mukavasti seuraamaan nimenomaan Eliaksen esitystä.
Pitkän biisilistan olen pahasti unohtanut (saa mielellään kommentti-luetella!), mutta normaalit bravuurit kuultiin, ja paljon muuta - saimme nimittäin nauttia kaksi settiä! Jotta jutusta ei tulisi kilometrin mittainen, oikaisenkin suoraan jälkimmäiseen, joka toi Eliaksesta esiin taas uuden puolen - menevämpää materiaalia soittavan iloisemman esiintyjän. Toki syksyn bändikeikoilla riitti vauhtia, mutta trubaduurikeikat ovat olleet intensiivisiä mutta rauhallisia, melkein hartaita. Nyt kuultiin toki tuttuja riipaisevia balladeja, mutta myös reippaampaa revittelyä kuin mitä yhdestä kitarasta uskoisi irtoavan. Yleisökin innostui ihan uudella tavalla - tanssahteli, taputti tahtia ja lauloi mukana.
Huippuhetkiä olivat yllättävät biisivalinnat, kuten Sex on Fire ja Umbrella (“ei ehkä kovin miehekäs biisi, mutta for the ladies...”). Samoin ihastutti uusi tuttavuus, Matchbox twenty-bändin Unwell. Kaikki taisivat olla Eliaksen vanhaa katusoitto-ohjelmistoa. Sex on Fire-kappaleesta hän mainitsi, ettei ole soittanut sitä vuoteen, ja vuosihan siitä onkin, kun X factor-huuma pakotti katumuusikon keskeyttämään päivätyönsä. Setin loppupuolella kuultiin sama uusi kappale, jonka Elias ensiesitti tammikuun Lady Moon-keikalla (hieman hymyilytti taiteilijan suurpiirteinen aikakäsitys - hän oli mielestään kirjoittanut biisin vasta kuukausi sitten).
Tunnelma oli korkealla koko tuplasetin ajan, mutta viimeinen Save tonight räjäytti sen kattoon. Olen kritisoinut Eliasta siitä, että hän uppoutuu niin täysillä musiikkiinsa, silmät kiinni tunnelmoiden, että yleisö jää hieman ulkopuoliseksi. En tiedä innostuiko Elias yleisön rytmitaputuksista vai mitä oikein tapahtui, mutta yhtäkkiä, kun luulin soiton jo loppuvan, Elias heitti “kerran vielä” ja mehän laulettiin. Kuulostaapa tämä pieneltä näin kirjoitettuna, mutta jotain suurta hetkessä oli - koettiin jotain sanoinkuvaamatonta nimenomaan yhdessä artistin kanssa.
Joskus saa makeaa mahan täydeltä, ja seuraavana päivänä Elias esiintyi Sports Academyn lauantai-live-klubilla viiden aikaan. Todella kiva konsepti - kerrankin voi aloittaa illan keikalla, ja jatkaa illalliselle tai mihin vaan, ja aamuyöhön valvominen on vapaaehtoista.
Casino-illan loppuhuipennuksen jälkeen pubisetin alku tuntui ehkä aavistuksen vaisulta. Elias ilmestyi paikalle kitaristi Gary Keskisen kanssa ja rupesi vain soittamaan. Eipä hän kovin juhlavia aloituspuheita ole ennenkään harrastanut, mutta pieni lavalletulotervehdys olisi minusta paikallaan. Itseänikin huvitti, miten iso merkitys sillä oli, kun Elias muisti parin biisin jälkeen kehua, että kiva nähdä yökeikalta tuttuja kasvoja. Meidät oli huomioitu - saimme nauttia!
Lady Moon-keikan jälkeen julistin apukitaristin turhaksi, mutta tällä kertaa Eliaksen ja Garyn yhteissoittoa oli ilo seurata. Ammattilaisten akustinen jammailusetti toimii näköjään tuosta vaan, treenaamatta. Keikan hauskimpia hetkiä olivatkin biisien välit, jolloin muusikot neuvottelivat naureskellen seuraavan sävellajin. Jossain kohtaa Elias jopa luetteli Garylle sointuja kesken soiton. Viihdyttävämpää ja myös vaikuttavampaa kuin treenattu täydellisyys!
Luulisi, että kun kaksi settiä tiivistetään yhteen, uutta materiaalia ei mahtuisi sekaan. Mutta Eliaksella ohjelmistoa riittää, ja Sports Academyssa hän yllätti muun muassa upealla Elvis-potpurilla. Suorastaan pakolliset Goo Goo Dolls-vedot Slide ja Iris olivat toki mukana, kuten myös vakiintuneet valinnat omalta levyltä (Mä tulen kaukaa, Kerro mulle, Mies vailla virkaa - tai se ehkä kuultiin vain Casinolla?). Setin loppu seurasi melko tarkkaan Casinon biisilistaa, tosin omaa uutta biisiä ei kuultu toistamiseen. Sex on Fire ja Umbrella muodostivat komean maalisuoran, mutta Save tonight ei lähtenyt ihan samalla tavalla lentoon. Alkuillasta jäyhä yleisö kuunteli keskittyneesti eikä pompauttanut iloa ja energiaa takaisin esiintyjien suuntaan. Encore-taputukset sentään järjestyivät - ja siitä seurasi tällekin illalle oma taikahetkensä.
Olin harmitellut sitä, ettei levyn rajuinta Hyvä tyttö-kappaletta enää kuulla, kun Eliaksen esiintymiset ovat “kutistuneet” trubaduuri- ja duokeikoiksi. Sopisiko se edes kitarakokoonpanolle, vai vaatiiko rytmiryhmän? Kappale erikoisine teksteineen (“jos oot hyvä tyttö, miksi käyttäydyt kuin rotta?”) yllätti, nauratti ja ihastutti levyllä, kun olin odottanut Eliakselta vakavahkoa balladivoittoista materiaalia. Juuri se koukutti minut levyyn, ja sitä myötä ääneen, jonka lumouksesta luulin jo X factorin jälkeisen viiveen aikana vapautuneeni. Kiitos sille minua rohkeammalle, joka huusi salaisen encore-toiveeni ääneen!
Elias ei ollut esittänyt Hyvää tyttöä akustisesti kertaakaan, eikä kitaristi ollut sitä edes kuullut, mutta lupasivat rohkeasti yrittää. Hetken säveltapailun jälkeen lähtivät soittamaan - ammattimaisen rennolla rutiinilla, ja biisi todellakin toimi. Nauroin mielessäni, että eikö tässä oltukaan vielä riittävän koukussa, kun Eliaksen pitää joka kerta vetää vielä uusi ässä hihastaan.
Oma iltani jatkui vielä ystävän syntymäpäiväillallisella, ja milläpä muullakaan kuin Koop Arposen yökeikalla. Twilight zone-tunnari soi päässäni kun mietin näitä Elias-Koop-yhdistelmiä ja satumaista tuuriani - alunperinhän luulin, että keikat olisivat samaan aikaan ja olisi pakko valita (jouduin jo Casinokeikan takia luopumaan enemmästä kuin etukäteen tiesinkään, muttei siitä sen enempää. Asiat menivät täydellisesti niin kuin niiden piti mennä ja olin siellä missä minun piti olla). Ilta oli upea ja seura ihanaa, mutta Elias-vihamielistä, joten en nyt jatka siitä samaan tarinaan. Oli riittävän raastavaa repäistä itseni kertaalleen tunnelmasta toiseen, joten nyt haluan leijua muistoissa - huomista odotellessa.
Kommentit
Lähetä kommentti