Kävi niin kävi näin

Takarivihuomioita

On tässä viime vuosina tullut käytyä keikalla jos toisellakin, ja olen määritellyt itseni vahvasti eturivi-ihmiseksi. Harvoissa jäähallikonserteissa on joutunut tyytymään siihen, että lavakaiteeseen on toistakin metriä, mutta baarikeikoilla ja konserttisaleissa on ollut mahdollisuus parkkeerata vähemmän hätäisten eteen. Pari yritelmää päästä tunnelmaan etäämmältä ovat vain vahvistaneet mielikuvaa. Juha Tapion lumo ei ulottunut konserttisalin piippuhyllylle yhtä vahvasti kuin kakkosriviin vain viikkoa aiemmin, ja kyse oli sentään upeasti tulkitsevasta lauluntekijästä, ei mistään ihku-idolista. Lauri Tähkän karisman yllättävän hitaan valumisen kohti salin takaosaa olin havainnoinut jo aiemmin.

Toisen eturivi-ihmisen kanssa keksittiin, että olisi tilaisuus mennä Antti Tuiskun salikonserttiin, mutta viime tipassa olisi vain takarivilippuja tarjolla. Päätimme olla menemättä - mutta yön yli nukuttuamme, konserttipäivän aamuna, olimme molemmat muuttaneet mielemme (minä toki olin varuiksi pakannut konserttivaatteet heti kielteisen päätöksen jälkeen). Ja hyvä niin. Saimmekin kokea jotain yllättävän hienoa, takarivistä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi.



Eturivissä on nimittäin yksi huono puoli: tunnelmaa kohottavia taputuksia ja kohahduksia lukuunottamatta on oikeastaan sama onko keikalla muita, ja missä tunnelmissa. Nyt saimme tasalattiaisen konserttisalin korotetulta takapenkiltä seurata aitiopaikalta sekä esitystä että haltioitunutta yleisöä. Näimme, miten Antti otti yleisönsä, rakasti ja arvosti sitä, ja miten yleisö vastaavasti rakasti ja kannatteli häntä ensitahdeista lähtien. Yleisön reaktionopeus hämmensi, kun olen tottunut vielä hieman pienempiin tähtiin, joita toki fanit kannustavat innolla alusta asti, mutta muu yleisö imeytyy tunnelmaan hitaammin - tosin nythän sali olikin täynnä kalliit liput ostaneita faneja, eikä satunnaisia oluenjuojia.

Lisäviehätyksensä konserttiin toi yleisön ikärakenne. Teiniedustus oli vahvaa, mutta lisäksi oli äitejä, tai muita aikuisia läheisine lapsineen - lukuisia pieniä, jotka eivät olleet edes syntyneet, kun Antti osallistui Idols-kisaan, ja yllättävän moni niistä poikia. Pieni kiharatukkainen tyttö oli kuitenkin se, johon katseeni ja hymyni useimmiten tarttui - pikkuneiti rokkasi täysillä mukana, kädet ilmaa viuhtoen. Ja Antti tuntui arvostavan kaikkia - myös meitä ilman rekvisiittalapsia paikalle uskaltautuneita aikuisia, sekä suloisen innokasta kehitysvammaisten nuorten ryhmää.

Antin lisäksi lavalla oli kolme tuttua kasvoa Koopin (nyt kai jo entisestä) taustabändistä, ja tunne siitä, etteivät ole huonompaan vaihtaneet, lämmitti mieltä. Jo aiemmin ihastelemani välispiikit yleisön tärkeydestä ja ihanuudesta toistuivat, ja vasta se seuraava, jota ei kuultu, olisi ehkä mennyt korniksi. Erityisen koskettava oli puhe henkilökohtaisesta “Mustavalkoinen”-kappaleesta - se miten Antti oli yleisön edessä avoimena, sydän paljaana.

Nostin hattua artistille lukuisista eri syistä: siitä, miten on tehnyt töitä, kehittynyt muusikkona, ja uskaltanut tehdä sitä omalla tavallaan - satsannut popparin uraan maassa, missä se sallitaan vain tytöille (eikä nyt yhtään hävetä edellisen juttuni Tuisku-kuitti, ei...). Kuraa on tunnetusti satanut niskaan, ja se, että ura oli välillä katkolla, tuo uuteen nousuun hohtoa.

Fanien uskollisuus on ansaittua, mutta se on ansaittava jatkuvasti uudelleen. Olen ymmärtänyt, ettei Anttikaan sitä alkuun täydellisesti osannut, mutta onhan hänellä ollut kahdeksan vuotta aikaa opetella. Laulu ja äänikin ovat tänä aikana kehittyneet niin hienoiksi, että voisivat aiheuttaa kylmiä väreitä - ellei yksi riivatun raspi olisi raastanut kuuloelimiäni  tunnottomaksi moiselle hellälle hivelylle. Syvempien väristysten puutteesta huolimatta suuntaan erittäin mielelläni katsastamaan vastaavan konsertin toistamiseen - enkä usko, että aikoja sitten varattu eturivipaikka elämystä pilaa.

Kommentit