Mun viimeinen

Vain elämää

Syksyn TV-ilmiö Vain elämää muistutti minua taas siitä, etten todellakaan ole aina oikeassa. Ohjelmasta olin alusta asti innoissani - olihan ensimmäinen jakso mitä parhain demonstraatio ikisuosikkini Jari Sillanpään itseironisesta charmista. Kaikkien artistien nimikkopäivät eivät olleet ihan yhtä hauskoja, mutta ohjelman pääsisältö, muiden versiot päivän artistin biiseistä, toimivat takuuvarmasti. Erin ihastutti joka kerta, Cheek tarjosi "jotain ihan muuta", joka yllättäen toimi, Jonne Aaron liikutti, ja Neumann vähintäänkin hämmensi. Mutta kaiken tuon jälkeen tuhahdin tulevalle kokoelmalevylle tyyliin "tuskinpa toimivat ohjelman ulkopuolella".

Tausta-ajatukseni oli jotenkin sinne päin, että nimenomaan ohjelman tunnelma teki kappaleista niin tunteikkaita. Artistien yhteinen riemu välittyi TV-ruudun läpi, ja liikutus - kun Jari tai muut olivat "jarina", katsojanakin olin. Ajattelin, että se oli se ohjelman "juttu", joka ujutti tulkinnat suoraan sydämeen. Toki olikin, mutta unohdin sen, että kun upeat artistit tekevät versioita hienoista biiseistä, ne todennäköisesti ovat ihan oikeasti hyviä, eivätkä vain tunnu siltä hetkellisesti.

Levy ilmestyi muutama päivä sitten, ja revittiin kuulemma käsistä. Itse en omaani ainakaan vielä ostanut - jotenkin tökkii ajatus, että levyllä on vain puolet biisestä. Spotifyssa on kaikki, joten miksen kuuntelisi sieltä? Mutta joka tapauksessa kuuntelen, ihan fiiliksissä. Sain eilen pienen hihityskohtauksen tanssahdellessani silityslaudan äärellä Sillanpään esittämän Cheekin Liekeissä-kappaleen tahdissa ("tääl on bileet, kaikki sileeks"). Biisi osui hetkeen, mutta onhan siinä muutenkin jotain kuolematonta, kun Sillanpää - Katri-Helenasta puhumattakaan - tulkitsee suomi-räppiä. Ja vastaavasti Cheek Puhelinlangat laulaa-tyylin legendaiskelmää.

Jotain maagisen positiivista ohjelmassa on ollut. Itse en esimerkiksi jostain kumman syystä tykkää Kaija Koosta. Toki olen Kuka keksi rakkauden-biisiä fiilistellyt nuorena, mutta nämä uuden ajan hitit Vapaa ja Kaunis, rietas, onnellinen ovat saaneet kanavasurffaussormen heilahtamaan. Mutta Erinin ja "Jarskan" tulkinnoilla Kaijan nykyhitit muuttuivat helmiksi - ja Kaija itse miellyttävämmäksi esittäessään muiden artistien ihanuuksia.

Täydentävä syy sille, etten heti tarttunut levyyn kaupassa oli se, että ajattelin, etten ainakaan kaikkia kappaleita haluaisi kuunnella. Toki ne kaikki Erinit ja useimmat Sillanpäät toimisivat, mutta jaksaisiko esim. Cheekin ensikuuntelulla hauskoja vetoja kuunnella useampia kertoja? Neumannin hieman oudot tulkinnat pitäisi ainakin hypätä yli... Mutta muutaman spotify-kierroksen jälkeen nekin tuntuvat jotenkin asettuneen sinne sekaan, vähintään siedettävinä. Yleinen hyvän mielen tunnelma on jotenkin valunut koko kokoelman ylle - ja myös artistien keskinäinen arvostus tuntuu tarttuneen. Ei tee enää yhtään mieli irvailla esim. ylidramaattiselle Bum bum bumille, vaan päällimmäiseksi Nipa-ajatukseksi jää se, miten ansaittu Dingo-aarteiden luojan paikka ohjelmassa oli.

Ohjelmassa kuluneetkin biisit heräävät uudelleen henkiin, ja sellainenkin artisti, josta ei ennakkoon uskoisi pitävänsä, rupeaa edes hetkellisesti kiinnostamaan. Ihanan formaatin lempeät kameravalot toisivat varmaan vähän törpömmästäkin tyypistä parhaat puolet esiin. Silti toki toivon, että seuraavalla kaudella olisi edes joku Jartsan tai Erinin veroinen suosikkiartisti mukana. Tärkeimpien "tyyppieni" valikoitumisesta ohjelmaan en uskalla edes haaveilla - vielä. Täytyy siis monestakin syystä toivoa sarjalle pitkää ikää ja tuottoisia kausia.

Kommentit