Kävi niin kävi näin

Sata kesää, tuhat yötä

Jatkan edellisen jutun surumielis-onnellisella teemalla. Radiokanavat vaikuttavat jättäneen Muukalaisen yksin kentän laidalle, ja siksi positiivinen pöhinä sosiaalisessa mediassa melkein hämmentää. FB-fanit ja twitter-seuraajat lisääntyvät vauhdilla, eli jollain mystisellä tavalla, ilman radion avustusta, ihmiset ovat tuolle erilaisuuden juhlistamiselle altistuneet. Tai ehkä osasyynä onkin juuri FB ja twitter, eli artistin sydämellinen, fanit huomioonottava toiminta siellä (somekomentaja tykkää).

Mutta ei nyt enempää "Viileristä", vaan blogissani vakituisempaa roolia näyttelevästä Eliaksesta. Olen ottanut hänen fanituksesta pientä taukoa. Tai no, kuusi keikkaa vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana ei ehkä ihan tauolta vaikuta, mutta henkistä etäisyyttä kuitenkin, intoilemalla puolitarkoituksella ties mistä muista (se, että yksi niistä on artistin veljen bändi ei ehkä hirveästi auta asiaa, mutta minkäs teet). Tauon tavoitteena on kerätä kärsivällisyyttä uuden levyn odotukseen, joka syksyllä pääsi pikkiriikkisen ylikuumentumaan. Nyt ollaan "go with the flow"-rentona - joko oikeasti tai sellaista esittäen. "Fake it till you make it", tai kunnes odotus vihdoin palkitsee.

Sen tietää, ettei tyhjää odoteta, koska keikoilla materiaalia on saatu ihastella lähes tuplalevyllinen - ajalta ennen X factoria, ja uusia, joskus jopa edellispäivänä sävellettyjä. Youtube on pullistellut Eliaksen cover-vetoja, mutta äskettäin artisti antoi siunauksensa myös levyttämättömien biisien lipsautteluun. Ja siitä päästää nyt siihen, mistä tämä juttu surumielisyytensä ammentaa.

Karsastan "ketään ei kiinnosta mun jutut" -ruikutusta sosiaalisessa mediassa. Kiinnostaa ketä kiinnostaa, eikä ihme, jos ei kiinnosta, kun kuulun monia ärsyttäviin "päiväkirjapostaajiin" (vessareissuja en sentään selosta, mutta musamatkoja sitäkin enemmän). Mutta tuon edellisen viileri-valituksen jatkoksi on myönnettävä, että sydäntä kylmäsi, kun tämä video keräsi Facebook-kavereiltani tasan yhden peukun:

 
Lahjoitin ystävilleni kauan vaalitun aarteen, eikä kukaan ottanut vastaan, ei syleillyt, ei ihastellut, saati että olisi jakanut ihanuutta eteenpäin. Siellä se nyt lymyää "tuubissa", kuin kultahippu joenpohjallisessa mutaa. Löytääköhän kukaan muitakaan "hippuja", kuten jo vuosia levytystä odottanut Grow as We Go tai tuoreempi Hundred Summers.
 
Aasinsilta rakentuu sadasta kesästä tuhanteen yöhön, eli seuraavaan intoilun aiheeseen, jonka kanssa tiedän jääväni yksin. Keikkajutuissani vilahdelleen O'Jess-bilebändin solisti, Tuomas Turunen, julkaisee esikoisalbuminsa lähiviikkoina. Kenelle minä sitä hehkutan, kun vain kourallinen ystäviä tietää edes kenestä on kysymys? (tästä nostalgiapätkästä voi vilkaista miltä näyttää ja kuulostaa, ja tästä vielä nostalgisemmasta päätellä, miten torniolainen on tämän eteläntytön elämään eksynyt).
 
Ilman TV-kisajulkisuutta etenevän artistitulokkaan musiikin saaminen radioon olisi niin älyttömän iloinen yllätys, etten oikein osaa siitä edes murehtia. Mutta mitä jos tärkeän ihmisen musiikki ei kolahda minuunkaan? Taisin hätäpäissäni luvata kirjoittaa levystä arvostelunkin, omaa blogia julkisemman, jos vaan Chaos Tube kelpuuttaa. Paineet saattavat olla vielä kovemmat kuin silloin, kun kirjottelin Zero Nine -keikkaraporttia kuultuani solisti-Salmirinteen suusta Hömpänkaatopaikan nimen. Samoja "mitä jos en tykkääkään"-ajatuksia pallottelin juuri sen bändin IX-levyn kohdalla. Mitä jos tiivis Idols-hurahduskauteni olisi särkenyt suhteeni ikisuosikkiin?
 
Turhia huolehdin silloin, kuin myös nyt. Tiedänhän jo yhden Tuomaksen levylle tulevan kappaleen, tuhannesta yöstä kertovan, joka on ollut minulle voima- ellei peräti uhmabiisi. Se sai minut tunnistamaan ja tunnustamaan suomi-rock-sieluni vuosia jatkuneessa britti-Arposen ja jenkki-Hämäläisten pyörityksessä. "1000 vrk"-demo (jonka onneksi tulin varastaneeksi myspacesta talteen) kuulostaa edelleen niin komealta, että voin olla aika varma, että koko levy uppoaa. Onko se oikeasti hyvä, tai tuntuuko vain siltä? En voi tietää. Tämä on sitä fanituksen psykologiaa, jonka tutkielmaksi blogini on vähitellen ajautunut. Kun tyyppi on tuttu ja tärkeä, sen musiikille on sydän avoinna. Toivon toki, että joku muukin kuulee ja ihastuu, mutta näin alkuun säntään uusimpaan musiikkiseikkailuuni ihan itsekseni - ja kirjoitan varmaan ällövaaleanpunaisimman levyarvostelun ikinä.

Kommentit