Mun ensimmäinen

Tapaus Puu

Hömppäpsykologisen musiikkitutkielmani seuraava seuranta-keissi on Anna Puu. Idols 2008-kisassa en innostunut Puustjärvestä tippaakaan. Laulu vaikutti liian kimeältä, mutta ääntä enemmän minua ärsytti kisan yleinen ilmapiiri - se, että Annaa ja Parkkosen Peteä hehkutettiin, ja minun suosikkiani yritettiin painaa taustalle. Koopin voitto oli lopulta niin ylivoimainen, ettei siitä voinut tuotantoa ja mediaa kiitellä - se oli varmasti itse ansaittu, eikä äänestäjien protestiliike kisaajien epätasa-arvoista kohtelua vastaan.

Koopin finaalivastuksena, elävänä oopperan ja jäähallin lavalla, Anna oli jo muuntunut hieman miellyttävämmäksi. Onhan vaikeampi olla tyly ja epäreilu oikeaa ihmistä kuin TV-hahmoa kohtaan. Eihän tuotannon törttöily ollut Annan vika, kuten ei sekään, että hänen esikoislevynsä menestyi paljon paremmin kuin Koopin ja myös Peten levyt. Annasta tuli tähti, ja "minun" Koopista taas yksi kauas kisakakkosen taakse jäänyt voittaja - se ei vaan voinut olla vaikuttamatta negatiivisesti asenteeseeni Annaa kohtaan.


Puun musiikista en oppinut pitämään. Ensisinkku C'est La Vie:ssä laulu vaikutti kimityksen sijaan määkimiseltä. Ainoa miellyttävä näyte Annan laulusta löytyi - yllätys yllätys - Koopin levyltä. Superpositiiviset tunteeni Koopia kohtaan heijastuivat myös hänen ystäväänsä ja Love is Cool -duettokumppaniinsa.

Mutta aivopesu tai siedätyshoito musiikilla toimii. Annan kappaleita soitettiin radiossa sen verran, että niihin oli pakko tottua, muttei niin paljon liikaa, että niihin olisi kyllästynyt (vrt. Vartiainen). Eihän jostain Kauniista päivästä voi olla pidemmän päälle pitämättä! Varsinainen käänne tuli kuitenkin vasta Annan kolmannen levyn myötä. "Kalpea ruudun valo" on nörttiperheessä kovin usein "kummankin kasvoilla", ja oli pakko pysähtyä miettimään voiko Kolme pientä sanaa koskea meitä. Musiikillisesti Säännöt rakkaudelle lumosi vielä voimallisemmin, ja juuri nyt herkistyn Hyvä hetki-kappaleelle ("kaikki on hyvin"). Uudet positiiviset mielikuvat kiertyvät koko tyypin ja äänen ympärille, ja huomaan yhtäkkiä pitäväni ensimmäisenkin levyn "kimityksestä" ja "määkimisestä".

Silti olen hieman yllättynyt siitä, että minulla on eturivilippu huomiseen Anna Puu-konserttiin. Ei kai parin koskettavan kappaleen perusteella pitäisi lähteä yli puolen tunnin matkan päähän, maksamaan 30 euroa entisen inhokin esiintymisestä? Perustelen tätä yleisellä Idols-harrastuneisuudellani - toki formaatin harvat todelliset menestyjät ovat kiinnostavia. Olen utelias arvioimaan mikä heissä voisi olla niin ylivoimaisen valloittavaa - siis verrattuna omiin kisasuosikkeihini, joille tyypillisesti ei ole syydetty platinalevyjä. Lisäksi olen löytänyt itsestäni halun tukea paikallista konserttitarjontaa. En todellakaan ollut Imatralle menossa, mutta kun huomasin vahingossa, että sali on varattu vasta puolilleen, löysin itseni lippupisteestä tilaamasta pari Tuiskua ja Puun. Tuttu takuu-ihastuttava Tuisku on vasta puolen vuoden päästä, mutta huomista Puuta huomaan odottavani onnellisen avoimin mielin.

Kommentit