- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Kaksitoistavuotisen keikkahulluuteni pahimpiin hurahduksiin kuuluu tunnetusti Hämäläisen veljespari. X factorin voittaneen Eliaksen kirjaan jo musiikkimaailmastani kadonneeksi, mutta Markusta saan vielä seurailla - vain suuremmilta odotuksilta paremmin suojautuen. Bilebändiura vakuuttaa tasaisuudellaan, mutta kokemukseni sen parissa on silti ollut vuoristorata, joka alkukiidon jälkeen notkahteli kyllästymisen pelosta, musiikin riemusta, pettymyksistä ja rakkaudesta.
Alkuvuosien keikkatahti oli hurja - nyt riittää päivittää tilanne muutaman kuukauden välein ("Onko mitään uutta? Tuntuuko vielä missään?"). Nyt kohteena oli pitkästä aikaa Kouvolan tuttu yöelämä. Vaikka varoin odottamasta liikoja, yhtäkään keikkaa ei minusta kannata seurata sivusta, kädet puuskassa. Live-musiikki on vuorovaikutusta, johon pitää itsekin heittäytyä. BNC:n (92) ohjelmistosta osa on alkanut puuduttaa, mutta olen päättänyt, että mitä tylsempi biisi, sitä sinnikkäämmin tanssin mukana. Onneksi jo keikan alkupuolella soi Autiosaari, joka tuntuu vielä tuoreelta, vaikka BNC ja Käsityöläiset veivaavat sitä edessäni vuorotellen.
Hetken tunne siivitti osin teeskennellyn riemun aidoksi, ja uusi biisi ohjelmistossa piristi lisää. Hymähdin, kun selvitin sen nimen: Adventure of a lifetime - sitä tämä on totta vieköön ollut! Aivan kuten edellisellä Rymy-keikalla syyskussa, olin ylpeä myös itsestäni. Kuinka moni viittäkymmentä lähestyvä täti-ihminen heiluu hyvävoimaisena yökerhossa aamukolmeen? Kevään tiukimman työrypistyksen jälkeinen super-naisen viittani valahti jo seuraavan viikon vastoinkäymisissä, mutta sinä yönä olin vahva ja kiintymykseni soittajiin kestävä.
Seuraavaksi edessä oli jotain erikoisempaa. Ahkerasta keikkailustani huolimatta suuren yleisön tyyppikohteet ovat jääneet minulta koluamatta. Hartwall-areenalla olin tainnut käydä vain kerran, Suvi Teräsniskan juhlakonsertissa. Nyt olin tarttunut Tiktakin jäähyväiskonsertin lippuun. Ei se ihan hetkellinen mielenhäiriö ollut - edelliskesän Pride-konsertista asti olin ihastellut Petran sykähdyttää energiaa. Tajusin kuitenkin jo ennakkoon, että ilman Tiktak-fanitustaustaa olisin ulkopuolinen, ja niinkin pienet asiat kuin tyhjän vesipullon takavarikointi turvatarkastuksessa latistivat rennompiin keikkapuitteisiin tottuneen innostusta.
Eturivi-ihmisenä olin poiminut permantopaikan ja varasin turhan malttamattomana aseman superfanien takaa. Kun keikka alkoi, oli tietenkin jo jano ja vessahätä keskittymistä häiritsemässä. Ilta oli selvästi tunteikas sekä bändille että yleisölle, mutta minä odotin turhaan suurempaa tunnetta - sellaista, josta koin välähdyksen kun Petra kajautti Sankarittaren kesällä Kaivopuistossa. Nautin toki suurimmista hiteistä ja hymyilytti, kun Hyvinkään orkesterista ja Happoradion konsertista tutut viulistit ilmestyivät tällekin lavalle. Valtava konfettiräjähdys teki vaikutuksen, mutta sain taas pian muistutuksen siitä, että pienempi on suurempaa, kun itse on sydämellä mukana.
Vappupäivänä retkeilin Hyvinkäälle, Mikan ja Anssin duo-keikalle. Muusikoille vappu Medicin Man -baarissa oli jo 22-vuotinen perinne, minulle toinen kerta. Edellinen vappukeikka ja sen hullun ruuhkainen uusinta heinäkuussa olivat saaneet minut ajattelemaan, että voisin vältellä paikkaa jatkossa, mutta annoin mieleni vapaasti muuttua. Tarjosihan VR erityisen halpoja junalippuja ja edellisestä kohtaamisestani sekä Mikan että hänen kautta tutuksi tulleen kaimaystäväni kanssa tulisi pian kolme kuukautta! Helmikuun Myllypuro-keikka olikin tosin jättänyt tunteen, ettei minun kannattaisi - leipääntymisriskillä - ahnehtia tavallisia baarikeikkoja. Mikan uusia käänteitä odotellessa minun tulisi keskittyä salikonsertteihin ja muihin erityistilaisuuksiin.
Sivujuonteena mainittakoon, että heti vappukeikan jälkeen onnistuin pyydystämään pitkään mysteerinä pysyneen, Mica-nimellä julkaistun kappaleen "Ilman sua". Promo-singlen kannessa lupaillaan albumia syksyksi 2005, mutta vuonna 2016 ilmestynyt soolo-debyytti sisälsi ihan muuta - toki omempaa ja parempaa. Pessimistinen puoleni pelkää, että sooloprojekti saattaa nytkin hautautua, mutta väännän ajatusta siihen suuntaan, että uutta kuullaan, vaikka sitä pitäisi odottaa 11 vuotta. Mikaa sattumoisin juuri 11 vuotta vanhemman ja kovasti muistuttavan Ressu Redfordin paluukin antaa toivoa, että kasari-solistin ysäri-kollegakin saa vielä tähtivuoronsa. En tiedä mikä Ressun "suuri kuvio" on, työstääkö albumia vai eteneekö modernisti single-julkaisuilla, mutta pari vahvaa biisiä on jo tuottanut komeita merkintöjä keikkalistalle.
Minulle on edelleen mysteeri miten "Medarin" vappukeikka kääntyi niin poikkeuksellisen suureksi riemuksi heti alusta asti. Ehkä muistin viime vuonna kasvojeni edessä ärsyttäneen vappupallon ja helpotuin, kun eturiviin asemoituneiden pallo olikin yhtäkkiä lavakoristeena duon takana (erinomaista tilannetajua esiintyjiltä, jos he sen sinne nappasivat). Ehkä Mika hätisti heti kyllästymispelkoni täräyttämällä tiskiin juuri tämän kevään kovimmat radiohitit, Palavaa vettä ja Ikuinen vappu. Varsinkaan JVG-materiaali ei lähtökohtaisesti ole ollenkaan minun juttu, mutta siitä tulee sellaista, kun Mika siihen tarttuu - jos ei muuten, niin todisteena uusiutumisesta, jota olen muiden bilebändisuosikkien kohdalla jäänyt kaipaamaan.
Riemuitsin Mikan rohkeudesta ja iloa pulppuavasta esiintymisestä, Anssin rennon taidokkaasta säestyksestä, ja molempien sydämellisistä rutistuksista keikan jälkeen. Koko Hartwall-areenan täyttänyt silppusade hävisi murto-osa sekunnissa tyhjentyneelle konfettitykille, jota Mika oli ennakkohehkuttanut pitkin iltapäivää. Huipennuksena kuultiin vielä Kaikki on oolrait - se minulle rakkain ja tärkein biisi, josta tämä kaikki lähti, ja josta edelleen ammennan lohtua ja voimaa. Tämän kokemuksen jälkeen minun on vaikea kuvitellakaan jättäväni Mikan ja Anssin seuraavia vappukeikkoja väliin - 20 menetettyä vuotta oli jo ihan tarpeeksi!
Vapun jälkeen en yllättäen veivannutkaan pelkkää Mika Ikosta vaan uppouduin hetkeksi Zero Nine -nostalgiaan. Legendaarisesta Ruka-vapusta tuplakeikkoineen tuli viisi vuotta täyteen, mikä sinänsä on haikeuden eikä juhlan aihe - bändin paluu vaikuttaa koko ajan epätodennäköisemmältä - mutta juhlistin sitä silti työpaikan bändipaitapäivässä. Heti perään oli tiedossa konsertti, josta intoiluni juonsi osittain juurensa Zero Ninen IX-kiertueelle, kohta kymmenen vuoden taakse. Onhan se tavallaan epäreilua esitellä jo ihan eri elämäntilanteeseen edennyt laulaja aina vaan "Zero Ninen lämppärinä", mutta "MoonMadness-Heidi" siinä missä "Idols-Sonjakin" tulee aina säilyttämään häivähdyksen alkuperäistä - minun maailmassani erinomaisen positiivista - leimaa. Näiden kahden lisäksi The Sound of Divas -kokoonpanoon kuuluu kaksi muuta lahjakasta laulajaa ja iso orkesteri.
Olin lyönyt Kulttuuritila Nuijamiehessä järjestettävän suurkonsertin kalenteriini "aikojen alussa", ja onneksi ostanut liputkin ennen kuin se myytiin loppuun. Hätäilyni paikan päälle oli tosin hieman turhaa - muut aikaiset asettuivat pehmeämmille elokuvateatteripenkeille ja saimme ystäväni kanssa vallata eturivin irtotuoleja ihan rauhassa. Nyt ei ollut areenan olosuhdehaasteita häiritsemässä - "puuteroimassa" sopi käydä viime hetkellä ja keskittyä sitten konserttiin drinkkilasi kourassa. Silti suhtauduin konserttiin varauksella - eihän suurten kansainvälisten naislaulajien kappaleiden pitäisi olla lainkaan minun tyyliä. Mainoskeikka kauppakeskuksessa viikkoa aiemmin oli ollut hieman liikaa "arethafranklinia" minun makuuni, niin arvostettava laulaja kun kyseessä onkin.
Mutta jotain maagista tapahtui, kun diivanelikko asteli lavalle. Bändi soitti isosti ja diivat lauloivat yhtä suurella sydämellä kuin taidollakin. Suurta tunnetta ja kylmiä väreitä oli tarjolla pitkin iltaa. Erityisesti Heidi veti muutaman aivan tajuttoman soolon - myös seuralaiseni ilman mitään positiivisia ennakkoassosiaatioita hehkutti juuri häntä. Jos joku pettymys pitää kaivaa, vieraileva tähti Saara Östman jäi kovin pieneen rooliin kappaleella, joka ei tuonut esille hänen äänensä herkkää kauneutta. Viiden diivan rivistö loi kuitenkin vaikuttavan encore-osion, jossa koko yleisö eli vahvasti mukana. Kaikenkaikkiaan olin suunnattoman onnellinen, että sain kokea moisen spektaakkelin kotikaupungissani ja nauttia siitä niin suuresti. En siis ilmeisesti olekaan vain kitarasäestyksellä esiintyvien mieslaulajien perään.
Alkuvuosien keikkatahti oli hurja - nyt riittää päivittää tilanne muutaman kuukauden välein ("Onko mitään uutta? Tuntuuko vielä missään?"). Nyt kohteena oli pitkästä aikaa Kouvolan tuttu yöelämä. Vaikka varoin odottamasta liikoja, yhtäkään keikkaa ei minusta kannata seurata sivusta, kädet puuskassa. Live-musiikki on vuorovaikutusta, johon pitää itsekin heittäytyä. BNC:n (92) ohjelmistosta osa on alkanut puuduttaa, mutta olen päättänyt, että mitä tylsempi biisi, sitä sinnikkäämmin tanssin mukana. Onneksi jo keikan alkupuolella soi Autiosaari, joka tuntuu vielä tuoreelta, vaikka BNC ja Käsityöläiset veivaavat sitä edessäni vuorotellen.
 |
| Brand New Classics (Juhana Jansson, Vili Itäpelto, Markus Hämäläinen) @ Mulligan's 13.4.2019 |
Hetken tunne siivitti osin teeskennellyn riemun aidoksi, ja uusi biisi ohjelmistossa piristi lisää. Hymähdin, kun selvitin sen nimen: Adventure of a lifetime - sitä tämä on totta vieköön ollut! Aivan kuten edellisellä Rymy-keikalla syyskussa, olin ylpeä myös itsestäni. Kuinka moni viittäkymmentä lähestyvä täti-ihminen heiluu hyvävoimaisena yökerhossa aamukolmeen? Kevään tiukimman työrypistyksen jälkeinen super-naisen viittani valahti jo seuraavan viikon vastoinkäymisissä, mutta sinä yönä olin vahva ja kiintymykseni soittajiin kestävä.
Seuraavaksi edessä oli jotain erikoisempaa. Ahkerasta keikkailustani huolimatta suuren yleisön tyyppikohteet ovat jääneet minulta koluamatta. Hartwall-areenalla olin tainnut käydä vain kerran, Suvi Teräsniskan juhlakonsertissa. Nyt olin tarttunut Tiktakin jäähyväiskonsertin lippuun. Ei se ihan hetkellinen mielenhäiriö ollut - edelliskesän Pride-konsertista asti olin ihastellut Petran sykähdyttää energiaa. Tajusin kuitenkin jo ennakkoon, että ilman Tiktak-fanitustaustaa olisin ulkopuolinen, ja niinkin pienet asiat kuin tyhjän vesipullon takavarikointi turvatarkastuksessa latistivat rennompiin keikkapuitteisiin tottuneen innostusta.
 |
| Tiktak @ Hartwall Areena 18.4.2019 |
Eturivi-ihmisenä olin poiminut permantopaikan ja varasin turhan malttamattomana aseman superfanien takaa. Kun keikka alkoi, oli tietenkin jo jano ja vessahätä keskittymistä häiritsemässä. Ilta oli selvästi tunteikas sekä bändille että yleisölle, mutta minä odotin turhaan suurempaa tunnetta - sellaista, josta koin välähdyksen kun Petra kajautti Sankarittaren kesällä Kaivopuistossa. Nautin toki suurimmista hiteistä ja hymyilytti, kun Hyvinkään orkesterista ja Happoradion konsertista tutut viulistit ilmestyivät tällekin lavalle. Valtava konfettiräjähdys teki vaikutuksen, mutta sain taas pian muistutuksen siitä, että pienempi on suurempaa, kun itse on sydämellä mukana.
Vappupäivänä retkeilin Hyvinkäälle, Mikan ja Anssin duo-keikalle. Muusikoille vappu Medicin Man -baarissa oli jo 22-vuotinen perinne, minulle toinen kerta. Edellinen vappukeikka ja sen hullun ruuhkainen uusinta heinäkuussa olivat saaneet minut ajattelemaan, että voisin vältellä paikkaa jatkossa, mutta annoin mieleni vapaasti muuttua. Tarjosihan VR erityisen halpoja junalippuja ja edellisestä kohtaamisestani sekä Mikan että hänen kautta tutuksi tulleen kaimaystäväni kanssa tulisi pian kolme kuukautta! Helmikuun Myllypuro-keikka olikin tosin jättänyt tunteen, ettei minun kannattaisi - leipääntymisriskillä - ahnehtia tavallisia baarikeikkoja. Mikan uusia käänteitä odotellessa minun tulisi keskittyä salikonsertteihin ja muihin erityistilaisuuksiin.
 |
| Mika Ikonen @ Medicin Man Hyvinkää 1.5.2019 |
Sivujuonteena mainittakoon, että heti vappukeikan jälkeen onnistuin pyydystämään pitkään mysteerinä pysyneen, Mica-nimellä julkaistun kappaleen "Ilman sua". Promo-singlen kannessa lupaillaan albumia syksyksi 2005, mutta vuonna 2016 ilmestynyt soolo-debyytti sisälsi ihan muuta - toki omempaa ja parempaa. Pessimistinen puoleni pelkää, että sooloprojekti saattaa nytkin hautautua, mutta väännän ajatusta siihen suuntaan, että uutta kuullaan, vaikka sitä pitäisi odottaa 11 vuotta. Mikaa sattumoisin juuri 11 vuotta vanhemman ja kovasti muistuttavan Ressu Redfordin paluukin antaa toivoa, että kasari-solistin ysäri-kollegakin saa vielä tähtivuoronsa. En tiedä mikä Ressun "suuri kuvio" on, työstääkö albumia vai eteneekö modernisti single-julkaisuilla, mutta pari vahvaa biisiä on jo tuottanut komeita merkintöjä keikkalistalle.
Minulle on edelleen mysteeri miten "Medarin" vappukeikka kääntyi niin poikkeuksellisen suureksi riemuksi heti alusta asti. Ehkä muistin viime vuonna kasvojeni edessä ärsyttäneen vappupallon ja helpotuin, kun eturiviin asemoituneiden pallo olikin yhtäkkiä lavakoristeena duon takana (erinomaista tilannetajua esiintyjiltä, jos he sen sinne nappasivat). Ehkä Mika hätisti heti kyllästymispelkoni täräyttämällä tiskiin juuri tämän kevään kovimmat radiohitit, Palavaa vettä ja Ikuinen vappu. Varsinkaan JVG-materiaali ei lähtökohtaisesti ole ollenkaan minun juttu, mutta siitä tulee sellaista, kun Mika siihen tarttuu - jos ei muuten, niin todisteena uusiutumisesta, jota olen muiden bilebändisuosikkien kohdalla jäänyt kaipaamaan.
 |
| Anssi Häkkinen, Mika Ikonen ja konfettitykkiä valmisteleva Pepe Manninen |
Riemuitsin Mikan rohkeudesta ja iloa pulppuavasta esiintymisestä, Anssin rennon taidokkaasta säestyksestä, ja molempien sydämellisistä rutistuksista keikan jälkeen. Koko Hartwall-areenan täyttänyt silppusade hävisi murto-osa sekunnissa tyhjentyneelle konfettitykille, jota Mika oli ennakkohehkuttanut pitkin iltapäivää. Huipennuksena kuultiin vielä Kaikki on oolrait - se minulle rakkain ja tärkein biisi, josta tämä kaikki lähti, ja josta edelleen ammennan lohtua ja voimaa. Tämän kokemuksen jälkeen minun on vaikea kuvitellakaan jättäväni Mikan ja Anssin seuraavia vappukeikkoja väliin - 20 menetettyä vuotta oli jo ihan tarpeeksi!
Vapun jälkeen en yllättäen veivannutkaan pelkkää Mika Ikosta vaan uppouduin hetkeksi Zero Nine -nostalgiaan. Legendaarisesta Ruka-vapusta tuplakeikkoineen tuli viisi vuotta täyteen, mikä sinänsä on haikeuden eikä juhlan aihe - bändin paluu vaikuttaa koko ajan epätodennäköisemmältä - mutta juhlistin sitä silti työpaikan bändipaitapäivässä. Heti perään oli tiedossa konsertti, josta intoiluni juonsi osittain juurensa Zero Ninen IX-kiertueelle, kohta kymmenen vuoden taakse. Onhan se tavallaan epäreilua esitellä jo ihan eri elämäntilanteeseen edennyt laulaja aina vaan "Zero Ninen lämppärinä", mutta "MoonMadness-Heidi" siinä missä "Idols-Sonjakin" tulee aina säilyttämään häivähdyksen alkuperäistä - minun maailmassani erinomaisen positiivista - leimaa. Näiden kahden lisäksi The Sound of Divas -kokoonpanoon kuuluu kaksi muuta lahjakasta laulajaa ja iso orkesteri.
 |
| The Sound of Divas -promokeikka @ IsoKristiina Lappeenranta 27.4.2019: Heidi Bergbacka, Hannele Haimila, Elisa Pellinen, Sonja Kangastalo ja vieraileva tähti Saara Östman |
Olin lyönyt Kulttuuritila Nuijamiehessä järjestettävän suurkonsertin kalenteriini "aikojen alussa", ja onneksi ostanut liputkin ennen kuin se myytiin loppuun. Hätäilyni paikan päälle oli tosin hieman turhaa - muut aikaiset asettuivat pehmeämmille elokuvateatteripenkeille ja saimme ystäväni kanssa vallata eturivin irtotuoleja ihan rauhassa. Nyt ei ollut areenan olosuhdehaasteita häiritsemässä - "puuteroimassa" sopi käydä viime hetkellä ja keskittyä sitten konserttiin drinkkilasi kourassa. Silti suhtauduin konserttiin varauksella - eihän suurten kansainvälisten naislaulajien kappaleiden pitäisi olla lainkaan minun tyyliä. Mainoskeikka kauppakeskuksessa viikkoa aiemmin oli ollut hieman liikaa "arethafranklinia" minun makuuni, niin arvostettava laulaja kun kyseessä onkin.
 |
| The Sound of Divas @ Kulttuuritila Nuijamies Lappeenranta 4.5.2019 |
Mutta jotain maagista tapahtui, kun diivanelikko asteli lavalle. Bändi soitti isosti ja diivat lauloivat yhtä suurella sydämellä kuin taidollakin. Suurta tunnetta ja kylmiä väreitä oli tarjolla pitkin iltaa. Erityisesti Heidi veti muutaman aivan tajuttoman soolon - myös seuralaiseni ilman mitään positiivisia ennakkoassosiaatioita hehkutti juuri häntä. Jos joku pettymys pitää kaivaa, vieraileva tähti Saara Östman jäi kovin pieneen rooliin kappaleella, joka ei tuonut esille hänen äänensä herkkää kauneutta. Viiden diivan rivistö loi kuitenkin vaikuttavan encore-osion, jossa koko yleisö eli vahvasti mukana. Kaikenkaikkiaan olin suunnattoman onnellinen, että sain kokea moisen spektaakkelin kotikaupungissani ja nauttia siitä niin suuresti. En siis ilmeisesti olekaan vain kitarasäestyksellä esiintyvien mieslaulajien perään.
Kommentit
Lähetä kommentti