Uni on pop

Tajusin oikeastaan vasta eilen miten valtaisa ero on siinä meikäläisessä, joka raahusteli aamuyövalvomisten jälkeen viimeisillä voimilla ympäriinsä, ja tämän hetken versiossa, joka nukkuu täysiä öitä edes välillä. Edelleen tunnun heräilevän noin joka toinen aamu viiden-kuuden pintaan, mutta se nyt ei ole niin paha, kun normiherätys on 6.45. Puolentoista viikon valvomisputken loppupäässä, viime torstaina, olin bailatinotunnilla, enkä pysynyt ollenkaan kärryillä. Olihan siinä ollut kuukauden tauko sairastelun ja - johan tää on kai
tunnustettu aikaisemmin - poikien Idols-semifinaalien takia, ja tanssikuviotkin taisi olla vaikeimmasta päästä. Mutta silti olen aika varma siitä, että univajeesta hyytyneet aivot pistivät jalkoja solmuun vielä reilusti pahemmin kuin mitä ne muuten olisivat niissä koreografioissa menneet.

Eilen pelasin varman päälle menemällä helpommalle tunnille lämmittelemään, ja kuviot oli tosi helppoja. Normaalisti olisin varmaan kyllästynyt liikoihin toistoihin, mutta nyt olin ihan innoissani - oli ihanaa osata taas pitkästä aikaa. Toinenkin tunti, se haasteellisempi, tuntui ihan tanssimiselta. Koreografiat eivät olleet samoja kuin viime viikolla, vaan todennäköisesti selvästi helpompia, mikä teki kontrastin edelliskertaan vielä selvemmäksi. Levänneet aivot poimivat keskivaikeat askelkuviot ihan älyttömän paljon helpommin kuin univelkahaamun aivot niitä vaikeampia.

Tanssiopettaja on aivan loistava - taitava entinen kilpatanssija, ja vielä hauska rento tyyppikin lisäksi. Tällasen peruskehun jälkeen uskallan kommentoida hassua logiikkaa, jolla sain oikeastaan ainoan kerran itseni täysin solmuun tuolla tunnilla. Nykyään niin kovin trendikkäillä Les Mills-tunneillahan ohjaaja ei saa koskaan olla takapuoli kohti jumppaajia, vaan tekee kaikki liikkeet salin edessä peilikuvana. Aitoon latinalaistanssiin perustuvassa bailatinossa näin ei tietenkään tehdä, vaan vasen jalka on vasen jalka ohjaajallakin. Eilen ohjaaja kuitenkin pyörähti yhtäkkiä ympäri ja huusi, että tehkää peilikuvana. Ja sitten hän astui ronskisti
vasemmalla jalalla eteenpäin kun meidän piti mennä oikealla jalalla taaksepäin. Eikä vaikuttanut edes vahingolta, vaan taisi olla samaa tanssijoiden matematiikkaa, jolla joskus päädytään neljän 45 asteen
käännöksen jälkeen naama lähtösuuntaan.