Turhat pelot

Pohdin aiemmin että uskaltaako Zero Ninen seuraavalle keikalle mennäkään, ettei iske itku ja tuska siitä, että se saattaa olla jäähyväiskeikka hurmoksellisen paluun jälkeen*. No, lähdin silti - pää ja sydän eivät onneksi antaneet muuta vaihtoehtoa. Ei kyyneleen kyyneltä, ei hitustakaan Tampereen keikan nostalgiahurmoksesta. Ei pieneen päähän niin paljon tunteita mahdu kerrallaan, ja Helsingin Virgin Oilissa sen täytti totaalinen tämän päivän rock'n'roll -riemu.

Keikan tunnelma oli jotain niin uskomatonta, että jäin miettimään, että olikohan Tampereella sittenkin hieman vaisua (niinpä niin - kaikki on suhteellista: Zero Ninen vaisumpikin keikka johtaa hurmokseen, ja 23 vuoden fanituksen jälkeen voi vielä yllättyä siitä miten loistava bändi onkaan ;). Klubilla ison osan ajasta silmät kiinni fiilistellyt Kepa villiintyi nyt estottomaksi rock-eläimeksi huutavan ja palvovan yleisön edessä - huudatti, hurmasi, ja rääkkäsi rock-jumalaista ääntään kuin ei olisi mitään muuta koskaan tehnytkään.

Yleisöhän sen eron teki. Hesassa yleisöä oli selvästi enemmän, ja se oli innokkaammin mukana - eturivipaikkaakin piti ruveta varmistelemaan ajoissa heti muutaman vielä vikkelämmän perässä. Hymyilytti se eturivin suhteellisen selkeä jako minun ikäluokan täteihin ja bändin toimintaikää reilusti nuorempiin poikiin. Kunniakkaan historian omaavalla bändillä on siis halutessaan vielä komea tulevaisuuskin, kun fanikunta koostuu paitsi 80-luvulla hurahtaneista myös 80- ja jopa 90-luvulla syntyneistä. Poikien villisti viuhtovat nyrkit olisivat jossain tilanteessa saattaneet ärsyttää innokasta keikkakuvaajaa, mutta nyt ne vain ilahduttivat ja täydensivät kuvienkin tunnelmaa.

Timo Käsmä, Kepa Salmirinne ja Mara Mäntyniemi (Zero Nine) Helsingin Virgin Oilissa 23.10.2009

Kaikenkaikkiaan keikka tuntui pohjoisen veteraani- tai pikemminkin pioneeribändin voitokkaalta paluulta etelän isoille lavoille. Bändillä tuntui olevan ihan törkeän hauskaa, ja ilo tarttui yleisöön. Keikan loppupuolella Kepa tuuletti - siis ihan oikeasti tuuletti! - kuin maailmanmestaruustason urheilusuorituksen jälkeen.

Riemukkaan hardrock-juhlan jälkitunnelmissa iski taas uusi huoli: tuntuisiko kulttuuriviikonloppuni jatko-osuus, kauan odotettu Koopin bändikeikka Kouvolassa, vaisulta Zero Ninen jälkeen? Tuohan rajumpi musiikkityylikin tiettyä intensiivisyyttä keikkakokemukseen verrattuna Arposen bändin letkeämpään materiaaliin. Turha pelko sekin oli. Ihme kaveri tuo Koop kun pystyy jo kaksvitosen karismallaan haastamaan lähes tuplasti elämää nähneen Kepan. Jos pitäisi sanoa kumpi keikka oli parempi niin sehän olisi kuin kahdesta lapsesta rakkaimman valitseminen... Tai no, ehkä juuri tämän viikonlopun osalta "esikoinen" - se 22 vuotta pidempään elämässäni ollut - veti ihan pikkiriikkisen pidemmän korren, osittain keikan harvinaislaatuisuudella ja osittain kitaristin itseironisen häpeilemättömällä lavaflirtillä. Koop pärjäsi Kepalle, mutta - ennakkopahoittelut typerästä sanaleikistä - nuoruuden Into hävisi ainakin toistaiseksi kokeneelle Käsmä-sedälle.

Into Koponen ja Koop Arponen Kouvolan Marilynissä 24.10.2009

* footnote: jäähyväiskeikkafiilikset puhalsi pois osittain se, että juuri ennen keikkaa löytyi tieto Zero Ninen uudesta valloituksesta: Alice Cooperin lämppäys Oulussa. Turhan kaukana minulle, mutta pääasia, että keikkaa ON - sedät ei pääse unohtamaan miten kivaa soittaminen on. Toinen syy täydelliseen jäähyväisfiilisten puuttumiseen oli se, että bändi oli niin järisyttävän loistava, ettei keikkoja VOI olla tulematta lisää.