Koti on missä sydän on

Hengästyttää ajatus kuvailla kaikki syyskuun keikat, mutta täytyyhän minun, kun blogi kerran on keikkapäiväkirjaksi vääntynyt. Aloitetaan Iitiän lähilavalta, minne halusin Hurmaa kuuntelemaan, vaikkei pitkä ilta tanssijoiden seassa houkutellutkaan. Helpotuin, kun bändillä olikin pieni "fanimuuri", ja sain soluttautua luontevasti lavan eteen. Uutuusbiisi Sulle lupaan oli liikuttava, ja muuten bändi loi iloista tunnelmaa. Jarnon ääni soi tutun samettisena ja Aleksin häkellyttävän heleänä. Erityisesti arvostin ohjelmiston aktiivista päivittämistä - versio Tuure Kilpeläisen tuoreesta Autiosaari-hitistä oli kerrassaan mainio. Tavanomaisempaa tanssimusiikkia oli vaan minulle liikaa, ja väsyin viimeistään perinteisen tylsään instrumentaalilopetukseen.

Aurora @ Myyrmanni Vantaa 10.9.2016

Seuraavaan viikonloppuun otin alkuvauhdit Prinsessa Armaadan terassilta, missä esiintyi ensimmäisen Idols-kauden toinen lappeenrantalaisista menestyjistä, Sonja Nurmela - ei tosin enää sillä sukunimellä. Ensimmäinen akustinen setti kärsi äänentoistovaikeuksista, ja tunsin suurta empatiaa niitä tuskailevia muusikoita kohtaan, mutta toinen oli aidosti nautittava.

Illalta oli peruuntunut Auroran keikkaristeily M/S Finlandian jouduttua telakalle, mutta sain tilalle päiväkeikan, reissulle, jota olin edelleen tekemässä, vain vähän lyhennettynä. DJ:n säestämä setti Myyrmannissa toimi yllättävän hyvin, ja sykähdyttävintä oli todeta vielä julkaisematon "Satama" kertakuulemalla koskettavaksi.

Vantaa-koukkaus kannatti, mutta pääkohde oli Helsingin ytimessä, Flute of Shamen keikalla. Edellisinä vuosina ehdin kyllästyä "aina samoihin" kappaleisiin, enkä ollut bändiä liiemmin kaipaillut joulun alta jatkuneen tauon aikana. Nytkin intoilin enemmän kauempaa matkustaneen ystävän tapaamisesta, mutta upea oli itse keikkakin, kun bändi soitti lämpimänä syysiltana Molly Malone's -ravintolan tunnelmallisella sisäpihaterassilla.

Flute of Shame (James Lascelles, Koop Arponen & Dane Stefaniuk) @ Molly Malones Helsinki 10.9.2016

Olin onnellinen, että olin mukana - pitihän minun olla! - mutta loppua kohden ajatukseni alkoivat harhailla. Hurmos on haihtunut, ja iänikuisen itsestäänselvä Born to be Wild -encore suorastaan ärsytti. Bändi saa minun puolesta pitääkin taukoa kunnes löytää inspiraation uuden musiikin tekemiseen, tai edes uusien cover-kappaleiden sisäänajoon. Toki ajatus siitä, että joulukuulle luvattu uusinta saman baarin sisätiloissa saattaa oikeasti olla bändin viimeinen, on haikea. Onhan Koop yksi elämäni suurista artisteista.

Seuraava perjantai tarjosi lisää Auroraa. En voinut kuvitellakaan jättäväni väliin suursuosikkini kahden keikan iltaa Lahteen vasta-avatulla Katu-klubilla. Illan aikataulu aiheutti vaan melkoista ennakkopohdintaa. Rautatieaseman vieressä sijaitsevalle klubille olisin mielelläni suunnannut junalla, ja olisin kai juuri ehtinytkin viimeiseen paluujunaan, jos keikka olisi alkanut ennakkoon ilmoitettuun aikaan. Onneksi en halunnut riskeerata Se soi -huipennusta, sillä kolmen vartin viivästyksen takia olisin missannut melkein koko setin. Autoillen ehdin liikuttua vaikuttavasta encoresta (haave sen taltioimisesta toteutui jo viikkoa myöhemmin), ja olin silti puolilta öin kotona.

Aurora @ Katu-klubi Lahti 16.9.2016

Alkuillan ikärajattomalla keikalla oli vähänlaisesti yleisöä, mutta sitäkin herttaisempaa - juuri lavan reunaan ulottuvia nassikoita, jotka nauttivat suosikkinsa esiintymisestä suloisen ujosti. Runsaampi aikuisyleisö eläytyi riehakkaammin - uskalsi jopa laulaa mukana - mutta minä saatoin olla ainoa yli-innokas, joka kuuntelin molemmat setit. Pakko mainita sekin, että Pasin korvasi vieras tuuraaja, mutta keskityin päätähteen niin, etten kavainnut jo Ilpon keikoilla hurmannutta kitaristia kuin hetkellisesti. En tiedä olisinko ilman Pasin vinkkiä koskaan tykästynyt Auroraan, mutta nyt hän kuuluu tärkeimpiin artisteihini omilla ansioillaan.

Seuraava superviikonloppu säätyi yhden ajatuksen ympärille: rakas BNC-solisti oli nähtävä pukuun sonnustautuneena komistuksena isolla show-lavalla. Markus oli valittu Viihdepalatsin Tina Turner tribuuttiin, Tinaa esittävän Cookie Watkinsin Toyboyksi. Tiedossa oli, että rooli oli pienehkö, ja jottei koko reissu olisi muutaman biisin varassa, varasin show-liput illalle, jolloin Tampereella oli muutakin houkuttelevaa. En sitten vaan raaskinut olla optimoimatta reitille Mika Ikosen levynjulkaisukeikkaa, joka sattui olemaan edellisenä iltana Helsingissä (olisin varmaan lopulta päätynyt sinne muutenkin).

Kaveri vinkkasi torstain alkuillan Ellinoora-keikasta Belgen synttäreillä viime tipassa, ja ehdin vain päivän verran murehtia sitä, miten raastavaa olisi poistua sieltä kesken - olihan levyjulkkarit priorisoitava. Illan aikataulu oli kuitenkin uskomattoman onnekas. Ellinoora aloitti ehkä viisi minuuttia ilmoitetun kello yhdeksän jälkeen, ja esitti vastustamattomalla intensiivisyydellään tasan ne seitsemän kappaletta, mitkä pystyin isolla tussilla raapustetusta settilistasta lukemaan (harvoin sitä niin ilahtuu keikan lyhyydestä). Sain laulaa sydämeni kyllyydestä Leijonakuninkaan, jonka jälkeen syöksähdettiin parin korttelin päähän On the Rocksiin, missä keikka alkoi ehkä minuutin yli ilmoitetun kello kymmenen.

Mika Ikonen @ On the Rocks Helsinki 22.9.2016

Aloitushetkessä oli epätodellista kohtalonomaisuutta: rock-baarin kaiuttimista oli juuri kajahtanut Zero Ninen Banging on Drums. Elämäni bändi tuntui viestittävän, että nyt on ihan ok ihastua solistiin, jonka XL5-debyytti ja suurmenestys jäi minulta samana vuonna ilmestyneen Freakshown takia lähes noteeraamatta. Biisin keskeyttäneen intron jälkeen bändinsä eteen pompannut Mika puhkui intoa, kuten pitkäaikaisen levyhaaveen toteuduttua kuuluukin. Sellaisen riemun seuraaminen ja jakaminen on hienoimpia asioita, mitä keikoilla voi kokea.

Arki-illan keikka ei kerännyt paikkaa täyteen, mutta tiivistunnelmaiseksi - erityisesti kun Mika itse laskeutui järjestelemään meidät eturiviläiset henkilökohtaisilla halausotteilla lähemmäksi lavaa (ujompiin esiintyjiin tottuneena olin tempauksesta melkoisen vaikuttunut). Nuori mies pyörätuolissa veivasi tanssilattialla villimmin kuin kukaan meistä tervejalkaisista, ja parin naisen kasvot tunnistin Santa Fén elokuiselta duo-keikalta, onnesta loistavina. Taisin itse olla outo ulkopuolinen, ilman taustaa XL5- tai Käsityöläiset-fanina, saati illan isännän ystävänä tai sukulaisena (yhteinen sukunimi aiheutti kylläkin myöhemmin hieman masentavan mutta onneksi enemmän huvittavan episodin. Onhan 1990-luvun poikapoppari vetreässä kunnossa, mutta nelivitosen naisen itsetunnolle olisi armollisempaa, jos veikattaisi vaikka serkuksi eikä alle vuotta nuoremman tädiksi). Minä olin mukana nimenomaan uuden musiikin takia - siksi, että Kaikki on oolrait kotiutui sydämeeni, tuoden perässään levyllisen lauluja.

Hömppäfilosofin pitää vielä kerrata mistä ensisinkun löysin: Lahden Teerenpelistä, missä Mika lauloi sen Ilpon ja bändin säestämänä (hyvinkääläisellä kitaristilla saattoi muuten hyvinkin olla sormensa pelissä hyvinkääläisen vieraan valinnassa, joten saan ehkä kiittää Pasia tästäkin). Mahtoiko ilta inspiroida myös Mikaa? Viime marraskuussa Ilpon levytysprosessi lienee ollut niin hyvässä vaiheessa, että hän on voinut hehkuttaa sitä takahuoneessa. Ja kai Ilpo sinäkin iltana lauloi "kuuleeko kuu, täällä kutsuu maa" (Kryptoniitti). Voiko olla täysin sattumaa, että Mika alkoi muutamaa kuukautta myöhemmin mainostaa levyä, jonka nimiraidalla lauletaan: "kuuleeko maa, täällä sua kutsuu kuu" (Kuu ja maa)?

Hymyilyttävästä assosiaatiosta huolimatta en ihastunut kappaleeseen ensikuuntelulla. Tekstissä on pientä kömpelyyttä (kauniimmin koettuna särmää), joka vaati hieman hioutumista korvaani sopivaksi. Ensisinkku ja tuore Anna mun halata olivat ehkä hieman liiankin hyviä, kun albumin uusista kappaleista vain Niinku Nykäsen Matti yllätti positiivisesti (hillitön riemastuskohtaus sen kohdalla sitoutti minua tehokkaasti koko levyyn, suurempaa fanitusta ennustelevan déjà vu:n kera). Myös Luodut toisillemme valloitti sen verran välittömästi, että hyväksyn täydellisesti sen valinnan seuraavaksi sinkuksi. Hullu (live) hurmasi vähitellen, ja muut perässä, mutta selittämättömästä syystä Mun koti on missä sydän on tökki useamman kuuntelun ajan. Silti halusin ottaa sen haltuun. Koen, että fanitus on vähän vastaava tahtolaji kuin avioliitto. Kun olen kerran tykästynyt tyyppiin, olen sydän avoinna hänen musiikilleen, ja kuuntelen, kunnes se uppoaa - ei toki aina, mutta tässä tapauksessa kyllä, viimeistään kun kappale soi julkkari-illan encorena ("teen sen mitä synnyin tekemään, ei mua pysty mikään estämään").

Toivon sydämestäni, että Mika saa tehdä ja esittää omaa musiikkiaan hyvän soolouran verran. Oletan, ettei megalomaaninen tähteys ole hänellä enää tavoitteenakaan. Jollain tapaa se tekee hänen musiikistaan minulle rakkaampaa tai ainakin lähestyttävämpää verrattuna vaikkapa alkuillan Ellinooraan, joka on ehkä liian suuri tähti jo nyt. Villi lapsi on dramaattisessa taiteellisuudessaan taatusti tuleva pop-klassikko, mutta "kodikkaampi" Kuu ja maa juurtunee minuun syvemmin. Ilmiselvästi haen musiikista nykyään enemmän hyvää fiilistä kuin kylmiä väreitä.

Cookie Watkins & Markus Hämäläinen (Tina Turner Tribute & The Toyboy)

Vihdoin päästään Viihdepalatsiin, kahden päivän ja neljän keikan kiertueeni alkuperäiseen kohteeseen. Ensimmäinen setti show&dinner-kokonaisuudesta meni jännittäessä milloin Markus ilmestyy lavalle, eli hukkaan - häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Tauolla tarjoiltu kurpitsakeitto oli tosin melkein yhtä taivaallista kuin hänen laulunsa. Pääruoka oli tavanomaisempaa, ja ennen sitä kuultiin Markukselta joku niin tavanomainen bilebändibiisi, etten edes muista mikä se oli. Pieni pettymys oli se, että kaikki muutkin soolonumerot olivat tuttuja bravuureita - niitä "samoja vanhoja" - mutta päätähden kanssa lauletut duetot tekivät vaikutuksen. Ilta ei ehkä täyttänyt kaikkia odotuksia, mutta piti ehdottomasti kokea - seurata ylpeänä, kun "meidän Make" loisti maailmantähden vierellä.

Kokonaisuutena show oli komea, mutta koin sen vieraaksi. Minun kotini ei ollut siellä, ja sydämeni vain Markuksen takia. Tina Turnerin kappaleista todellakin pitäisi pitää - Private Dancer oli joskus varsin vaikuttava, ja River Deep Mountain High tärkeä Zero Ninen lainaversiona. En tiedä olisinko lämmennyt alkuperäisellekään, mutten varsinkaan imitaattorille. Yleensähän maneereista pyritään eroon, mutta tässä niitä oikein korostettiin! Tinaa esittäneen Cookien esiintyminen oli toki säkenöivää, mutta minulle vääränlaista. En jaksa vahvojen naisäänten loputonta revittelyä, joka tekee amerikkalaisten laulukisojen taidokkaimmatkin esitykset pitkän päälle rasittaviksi.

Pasi Jääskeläinen & Aurora @ Tähti Tampere 23.9.2016

Illan päätteeksi suorastaan janosin omanlaisen musiikin hellää hoivaa, joten onneksi olin valinnut ajankohdan niin optimaalisesti. Aurora esiintyi yöllä Iskelmäravintola Tähdessä, ja nautin hänen neljännestä peräkkäisestä keikastaan vielä enemmän kuin aiemmista. Pasi ilahdutti taas omalla paikallaan, mutta vielä enemmän tunnelmia kohotti riemu siitä, miten sykähdyttävää on, kun artisti esittää ihan omaa - ja sellaista, mitä rakastan järjettömästi. Jos Ilpon ja ehkä kohta Mikankin musiikki on kotini, niin Auroran kai sitten kesämökkini, missä viihdyn paremmin kuin olisin ikinä voinut ennakkoon arvata. Vähemmän innostunut keikkaseuralaisenikin jaksoi ihmetellä miten minä olin sellaiseen hurahtanut (kai "Mika Ikosen täti" on urbaaniin reggae-poppiin liian vanhakin...). Elämä välillä yllättää, mutta opettaa myös itsetuntemusta. Saattaisi minua joku Las Vegas -spektaakkeli joskus sykähdyttää, mutta syvemmät sielunyhteydet luon taatusti jatkossakin elämänmakuisiin kotimaisiin tarinalauluihin.