Jykevää on rakkaus

Nyt on pahasti putki päällä kun puskee raporttia jo ainokaisen pikkukeikan ympäriltä. Edellisen viikon levynjulkaisu- ja palatsispektaakkelien jälkeen Ilpon tavanomainen duokeikka tutussa Lahden Wanhassa Mestarissa ei luonut maailmanluokan hurmosta, mutta palasin onnellisempana kuin läksin, ja se riittää. Jokaisen keikan ei enää tarvitsekaan olla maailman paras. Jos olisin - toisaalla hieman toteutuneen kestovitsini mukaan - kyllästymässä 50 (tai 60-70) keikan jälkeen, Ilpo-keikkailuni etenisi riskirajoilla, kun edellisen listauksen jälkeen tilasto on päivittynyt seuraavasti:

41. Karisma Lahti 30.1.2016 (Pasi Jääskeläinen duo)
42. Möysä Lahti 30.12016 (bändi, levynjulkaisukeikka)
43. Huuma Imatra 13.2.2016 (Jussi Parviainen duo)
44. Raksa-messut Lahti 11.3.2016 (PJ duo)
45. Club Colo Savonlinna 2.4.2016 (PJ duo)
46. Harrin baari Alanya 22.4.2016 (trubaduuri)
47. Harrin baari Alanya 24.4.2016 (trubaduuri)
48. Harrin baari Alanya 26.4.2016 (trubaduuri)
49. Teerenpeli Lahti 13.5.2016 (bändi)
50. Baarman's Neuvola Sippola 21.5.2016 (PJ duo)
51. Hopealyhty Hyvinkää 17.6.2016 (bändi)
52. Satama Puumala 25.6.2016 (JP duo)
53. Tangomarkkinat Virittämö Seinäjoki 9.7.2016 (bändi)
54. Pajulahti Nastola 14.7.2016 (bändi)
55. Wellis Hämeenkoski 26.8.2016 (bändi)



Ilpo Kaikkonen @ Wanha Mestari Lahti 1.10.2016

56. Wanha Mestari Lahti 1.10.2016 (JP duo)

Kieltämättä alan näillä cover-painotteisilla pubikeikoilla noteerata niitä lauluja, mistä en enää niin jaksa innostua (vaikka toisaalta soitetuimpien joukossa on niitä rakkaimpiakin - toivottavasti Tehosekoitin-osasto oli vain hetkellisesti kadoksissa). Jykevää on rakkaus on aika lailla kuultu, varsinkin kun oli alunperin Markuksen laulamana sykähdyttävämpi. Suspicious minds:ia laulavat "kaikki muutkin", ja hieman huvitti, kun edellisen ärsyyntymisavautumiseni jälkeen Born to be Wild päätti Ilponkin keikan - muttei sentään itsestäänselvästi, aina samalla sapluunalla.

Kovin huolissani en kyllästymisvaarasta ole, sillä tämä "reissu" on tarjonnut tasaisen varmasti uutta hienoa - erityisesti toisen levyn julkaisu oli unelmien täyttymys, ja uudisti upeasti ohjelmistoakin. Ideaalitilanteessa artistilla olisi parin vuoden välein kymmenkunta uutta biisiä, ja positiivisena ongelmana pakko karsia aiempia. Hei elämä! antaa vielä ainakin vuoden armonaikaa, ja loppujen lopuksi on aika sama mitä Ilpo soittaa omien biisen välissä - niitä tahdon kuulla, ja ääni hoivaa sieluani muissakin. Mestarissa erityistä iloa tuotti runsaslukuisen yleisön innostus, nimenomaan omista biiseistä - Kryptoniittia toivottiin pontevasti sekä ennen sen soittamista että sen jälkeen. Sekin on riemastuttavaa, että Ilpo uskaltaa poimia ohjelmistoonsa vähemmän tunnettuja laulujaan. Eihän albumin nimiraita ole soinut "missään" saati debyytin Meren rantaan, mutta molemmat toimivat timanttisesti livenä.

Uutuutena keikalla oli luupperi, jolla Ilpo loi taustarytmitykset muutamaan biisiin lennossa, tallentamalla kitarakopan naputusta. Pääosin homma toimi hienosti - erityisesti Clint Eastwoodin pojan lattarirytmitys oli mainio - mutta pariin biisiin komppi toi pientä hätäilyn tuntua, ja yksi keskeytyi kirosanaan. Olisin halunnut lohduttaa kömmähdystä harmitellutta muusikkoa sillä, että liian kiihkeällä tempolla käynnistynyt Muistan sen lauantain, joka jatkui ilman "liian humalaista rumpalia", oli kertaalleen kuultuna jopa viihdyttävämpi kuin täydellinen versio. Elävä musiikki on elävää musiikkia, ja siinä saa sattua ja tapahtua, kunhan on pääosin ammattimaisen taidokasta. Sitä paitsi kalustoon kuuluva fani saa näin vaikuttua kahdesti: ensin uuden työvälineen käyttöönotosta ja myöhemmin sen täydellisestä hallinnasta.

Kaikenkaikkiaan on ihailtavaa, että artisti kehittää itseään ja yrittää rohkeasti uutta. Suuret tunteet eivät tule täydellisyydestä, vaan heittäytymisestä ja rajojen rikkomisesta. Siksi kai Tähdet tähdet -ohjelma, missä artistit esittävät jotain ihan muuta kuin yleensä, on niin suosittu. Tiedemaailmassa sanotaan, ettei tutkimus ole tutkimusta, ellei siinä ole riski epäonnistua, ja alan uskoa, että sama pätee musiikissa. Takuuvarmassa pysyminen tuottaa pidemmän päälle leipiintymistä ja tunteiden väljähtymistä, sekä yleisössä että esiintyjissä.

Ilmiselvää nimeä mainitsematta totean, että jos saa tilaisuuden esittää neljä biisiä harvinaisen hienolla lavalla, kannattaa varmaan valitakin kolme vakiintunutta bravuuria. Mutta edes yhden pitäisi olla oman mukavuusalueen ulkopuolelta - ei pelkästään säväyttääkseen tuttuja faneja, vaan kiskoakseen itsensä uudelle tasolle.

Tässä yhteydessä mieleen tulee myös tuorein suomalainen supersankari, Saara Aalto, joka etenee upeasti brittien X factorissa. Ihailen hänen yritteliäisyyttään, uskallustaan ja lumoavaa laulutaitoaan, mutta kiroilen hänen (mielestäni katastrofaalista) tilannetajuaan. Ensin Saara yrittää korjata puuttuvaa "yhteyttä" tuomareihin laulamalla vieraalla kielellä, ja sitten hän valitsee ensimmäiseen live-lähetykseen kappaleen, jota esittää jo miljoonien katsomalla videolla. Toivottavasti hän ei sentään kikkaile 15 kielellä, vaan sahaa omaa jalkaansa vain yhdellä tavalla: tuhoamalla mahdollisuutensa yllätysmomenttiin. Totisesti toivon, että Saara etenee taatulla bravuurillaan, vaikka vähemmän itsestäänselvällä valinnalla laulaisi paljon todennäköisemmin kuulijoiden sydämiin. Pieni virhekin toisi vain lisäarvoa - särön "liian täydelliseen".

Palatakseni Mestarin keikkaan - en siis ollut hälyisessä pubissa hurmioitunut vaan analyyttisen arvostava, ja "sopivasti onnellinen", erään nuoren supertähden laulun sanoja lainatakseni. Onko rakkaus tähän artistiin niin jykevää, että haluan käydä vielä vuosien päästä keikoilla, vai väsähdänkö joskus niin, ettei pidempi taukokaan surettaisi? En voi tietää eikä minun tarvitsekaan. Niin kauan kun fanitus antaa paljon, paljon enemmän kuin ottaa, voin antaa virran viedä ja nauttia matkasta.