Elämäni levyt

Facebookissa kiertää haaste, missä pitäisi listata 10 tärkeintä omaan musiikkimakuun vaikuttanutta levyä albumien kansikuvina, ilman selityksiä. Minulta kuvat valuvat ohi silmien - mieluummin lukisin tarinat taustalta. Itse en voi kuvitellakaan tarttuvani aiheeseen pelkkien kuvien kautta. Haluan kirjata mukaan omat muistoni albumeista, vaikkei niissä toki mitään uutta olekaan.

Zero Nine: White Lines (1985)
Zero Nine: IX (2009)

"Elämäni bändiltä", Zero Ninelta, White Lines on ilmeinen valinta. Sen poimin itselleni 15-vuotislahjaksi keväällä 1986 pari päivää sen jälkeen kun olin käynyt pikkufestareilla hurahtamassa bändiin ja varsinkin sen solistiin. Aina vaan se on bändin levyistä rakkain ja sisältää itselleni tärkeimmät biisit: nimiraidan, Never stop runnin' -järkäleen, ja teinitytön ihastuksen sementoineen Dream of Me -balladin. Rinnalle haluan poimia tuoreimman, "vasta" 11 vuotta täyttävän IX-albumin, joka vahvisti, että tämä musiikki elää minussa aina, vaikka kuuntelu välillä taukoaisikin. Kesälle kirjatut, kuusi vuotta odotetut paluukeikat peruuntuivat, mutta palauttelivat kuitenkin toivoa, että vielä kohdataan. Eivät kai sitkeät pohjoisen miehet anna yhden pienen pandemian estää, kun jo kerran aktivoitua päättivät.

Arja Koriseva: Me kaksi vain (1991) 

Toisen ikisuosikin, Arja Korisevan, diskografiasta ei ollut helppo valita tiettyä levyä - pitkään historiaan mahtuu monta hienoa, muttei yhtä ylitse muiden. Arjaan muistan tarttuneeni yksittäisen Rannalla-tangon TV-esityksen perusteella syksyllä 1989 - tangomarkkinoita en ollut tainnut vielä seurata, kun heavy-kauttani elelin. Muistikuvat ovat hämäriä, mutten kai hurahtanut hetkessä, kun debyytti mielessäni häviää toiselle Me kaksi vain -albumille. Se sisältää ainakin kauniin Kevätvalssin, joka soi häissänikin. Luukutin Korisevaa vuosikaudet varsinkin automatkoilla, mutta nykyään intoudun soittelemaan sitä tyypillisesti vain konserttikokemusten yhteydessä.

Pete Seppälä: Jos nukun kiltisti sohvalla

Peten ainokaisen - ja oletettavasti myös ainoaksi jäävän - albumin merkitys musiikkimaailmaani on jo monesti kerrattu täällä blogissa. Kevyesti kiinnostaneen Idols-suosikin tarinatyylissä oli vaan jotain, mikä osui ja upposi - vaikka myös paljon ihmettelin miksi. Nuoren miehen juhlimis- ja naisenetsintätarinat olivat aika kaukana minunlaisen nuorena perheellistyneen koti-ihmisen elämästä, mutta juuri ne ja niitä seuranneet keikkakokemukset kiskoivat minut irti koti-ihmisyydestä. Aktiivinen keikkakausi kesti vain puolisentoista vuotta, mutta sen "kouluttamana" olin valmis tarttumaan muihinkin live-musiikin riemuihin. Peten aikuisempaa materiaalia odotin jokusen vuoden, mutta ne haaveet täytti myöhemmin toinen.

Koop Arponen: New Town
Elias Hämäläinen: Rakkaudesta ja pelosta

Mietin pitkään sopivatko nämä listalle "musiikkimakua määritelleistä" levyistä. Varsinkin Koopin esikoinen, niin järisyttävän merkittävä kuin se ilmestyessään olikin, on jälkikäteen tuntunut enemmän musiikilliselta syrjähypyltä. Rakastin sitä, ja rakastan edelleen harvakseltaan kuunneltuna, mutta ei se ihan "omaa" ollut. Eliaksen albumiin, joka taisi hänelle itselleenkin olla syrjähyppy, on ollut jopa vaikea palata. Sen verran valtavasti se on kuitenkin vaikuttanut viimeiseen 10 vuoteeni, kun ensin juoksin Eliaksen ja sitten veli Markuksen bändin keikoilla, etten voinut sitä listalta poiskaan jättää. Elias on vielä yllättäen aktivoitunut satunnaiseen some-postailuun, jonka perusteella hän touhuaa uutta musiikkia lupaavammin kuin koskaan aiemmin. Kaiken toivon heittämisen jälkeen hänen ääntä ehkä sittenkin kuullaan vielä levyltä. Epäilen vaan, ettei se enää tule viemään minulta jalkoja alta - se laiva seilasi jo vuosia sitten, eri suuntaan kuin virta vei minua.

Ilpo Kaikkonen: Vol 1
Ilpo Kaikkonen: Hei elämä!

Katsotaan muuttaako Ilpon ensi vuodelle lupailema kolmas albumi tilannetta, mutta ainakin tässä kohtaa on selvää, että molemmat jo julkaistut ovat tärkeimpien albumieni listalla. Nämä jos mitkä ovat määritelleet musiikkimakuani, ensin osumalla riittävän lähelle ja sitten juurruttamalla sen juuri siihen - luultavasti loppuelämäksi. Esikoisalbumiin tosin liittyi vielä historiasta tuttua ihmetystä: miten nämä vielä nuoremman miehen tarinat minuun niin vetoavat? Myöhemmin tajusin, että "bileosasto" (Tuulipäät, Mutapaini) oli muiden kynästä ja Ilpo itse kirjoitti jo silloin syvällisempää - erityisesti Tänään en pelkää teki vaikutuksen. Toinen Hei elämä! -albumi onkin sitten jo ihan omaa luokkaansa, "elämäni levy", jolta useampi raita valikoituisi myös elämäni biisien listalle: Laivaan on lastattu, Savuna ilmaan, Kryptoniitti... Ilpon musiikki palautti minut "kotiin" syrjähyppyjen jälkeen, ja teki entistä vaikeammaksi innostua esimerkiksi englanninkielisestä musiikista. Se, miten Ilpon teksti solahtavat sydämeen, on tunne, mitä en muusta musiikista saa.

Aurora: Kadotaan kaupunkiin

Mika Ikonen: Kuu ja maa

Yritin kovasti kaivella sekaan historiallisempaa suomi-rock-osastoa. Mikä minun musiikkimakuani määritteli ennen aikuisiän "hurahduksia"? Ainoa, mikä tuli mieleen, oli Eppu Normaalin Valkoinen kupla. Sitä muistan kuunnelleeni paljon ja kai viehtymykseni hieman humoristisempaankin suomi-lyriikkaan on kehittynyt jo silloin. Ei tuntunut kuitenkaan sopivalta korvata viime vuosien superkuunneltua kauan sitten unohtuneella, ja niin vaan täydennän listani itsestäänselvyyksillä. 

Eräänlainen syrjähyppy on Aurorakin, mutta uusia musiikkimaisemia avaava sellainen. Hän teki selväksi, että minäkin voin ihastua uudenlaiseen, mutta kuitenkin tietyssä mielessä nykymakuni kriteerit täyttävään tarinalliseen musiikkiin. Toki avoimuuttani moderneille tyyleille on Kadotaan kaupunkiin -debyytin jälkeen toisinaan haastettu, mutta jonkinlainen "oman" musiikin leima pysyy. 

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä tulee sitten Mika Ikosen soolodebyytti, jossa vihdoin yhdistyi minuun niin vetoava tarinatekstimaailma ja samaistuttavuus, omaani vastaavassa perhetilanteessa aikuistuvine lapsineen elävän artistin kirjoittamana. Vaikka ihastus taas eteni nimenomaan musiikin kautta - Kaikki on oolrait -biisillä, joka on lohduttanut ja kannustanut niin monessa käänteessä - valloittava tyyppi ja hillitön meininki keikoilla sai sille tielle jäämään. Tovin sain pelätä, että olin jälleen kerran ihastunut artistiin ja saanut "vain" bilebändin, vaikkakin ennennäkemättömän riemastuttavasti veivaavan. Olenkin suunnattoman iloinen siitä, että Mika julkaisee taas omaa musiikkia, ja vielä aikamoisella tahdilla. Voikin olla, että tämän vuoden EP-julkaisuista kasautuvasta albumista tulee vielä esikoistakin tärkeämpi.

Sen Facebook-haasteen kohdatessani olin aistivinani, että levyt pitäisi poimia kauempaa historiasta - jossain mainittiin jopa LP-formaatti - mutta näin minä tämän käsittelin. Onhan se nyt aikamoinen rikkaus, ettei "kaikki hyvä musiikki" ole julkaistu "silloin joskus", vaan saan elää päivittyvässä, uusia ihanuuksia tarjoavassa musiikkimaailmassa.