Tuhat tarinaa

Musiikkimaailmani vaikuttaa juuri nyt hyvittelevän minulle paitsi koronaperuutuksia myös aiempien vuosien turhautumisia. Sen verran uskomattoman upealta tuntuu viimeisen parin viikon "saldo". Karanteeniajan pelasti yksi ainut artisti, Mika Ikonen, joka veteli lukuisia etäkeikkoja eri kokoonpanoilla, puitteilla ja teemoilla. Edellisessä koosteessa listattujen EP-julkkarien ja XL5-nostalgisoinnin perään tuli vanhusten piristämiseen suunnattuja "Mummodisko"-toivekonsertteja, piha ja treenikämppälivejä, ja vielä muutaman oman biisin kertaus Poikkeustilaklubin päätösjuhlissa.

Uuteen, vastuullisesti vapaampaan aikaan siirryin kuitenkin eri tunnelmissa, ihanammin kuin olisin osannut toivoa: Ilpon uuden biisin säestämänä. Olin kuullut kappaleesta ennakkoversion poikkeustilaa edeltäneenä viikonloppuna, joten julkaisu juuri ennen koronarajoitusten tuntuvaa keventymistä tuntui ympyrän sulkeutumiselta. Edelliskeväänä Ilpon työkykyä vaurioitti kasvohalvaus, joten Tuhat tarinaa ei katkaissut vain koronakevättä vaan kahden vuoden julkaisutauon, ja sen arvo vaikeuksien voittamisen symbolina on moninkertainen. Laulu kuvailee Ilpon kotikylä Nastolan Aurinkolinnan historiaa, mutta on siinä mukana myös Ilpon omaa: "Mä pääsin valoon takaisin, kaukaa maasta varjojen". Sopiihan teema myös tähän hetkeen, kun maailma on taas hiljalleen  avautumassa.

Olen jäävi arvioimaan Ilpon biisejä - niihin rakastuminen on minulla jo sisäänrakennettua. Järjellä arvostan sitä, että lauluja syntyy muustakin kuin rakkaudesta (ja ehkä ryyppäämisestä). Pidän myös paluusta juurevampaan, akustisilla soittimilla luotuun äänimaailmaan, tosin yhdellä pienellä ärsytyselementillä. Olen kuunnellut biisiä paljon kävellessäni ja pyöräillessäni, ja edelleen hätkähtelen pyöränkellomaista kilahdusta kertosäkeessä. Muuten rakastan joka säveltä ja sanaa - erityisesti sitä, miten kertosäe elää ja tarinat siirtyvät seinistä paperille. Tässä kohtaa olen äärimmäisen kiitollinen yhdestä laulusta, mutta toivon toki, että se "avaa hanat" kohti Ilpon ensi vuodelle lupailemaa albumia.

Vain viikon ehdin kuunnella yhtä kappaletta toistosilmukalla - sitten se piti ujuttaa vielä uudempien ihanuuksien sekaan. Miten monta vuotta ehtikään kulua niin, ettei suurimmilta suosikeiltani tullut uutta musiikkia? Toista albumia on odotettu kovin kiihkeästi ja turhaan ainakin parilta tärkeältä tyypiltä, ja joltakin ihan ensimmäistä omaa. Viime vuosina olen vaihtanut "parempiin" tai ainakin tuotteliaampiin, mutta tällaista onnenkasautumaa en silti osannut ennakoida.

Piti poimia tähän oikein todistusaineistoa last.fm -palvelun "kaikkien aikojen" soitetuimpien artistien muodossa. Kuva ei kerro koko tarinaa, mutta viimeisen viiden vuoden kuuntelut melko kattavasti. Kärkikolmikko on erittäin selvä. Ilpon ylivoimaa korostaa se, ettei hänen etumatkansa - Vol. 1 -albumin veivaaminen pari vuotta putkeen - ole luvuissa mukana. Äkillinen innostus Auroraan - toki kotimaiseen eikä kuvan norjalaiskollegaan - iski tammikuussa 2015 nostaen hänet sen vuoden soitetuimmaksi ja kaikkien aikojen kolmoseksi. Saman vuoden syksyllä löytynyt Mika kiri rinnalle vasta viime vuoden alussa mutta onkin sitten dominoinut soittolistojani siitä eteenpäin.

Soitetuimmat artistini last.fm -palvelun mukaan

Tätä tilastotaustaa vasten tuntuu aikamoiselta musiikkikohtalon kierrepallolta, että viikko Ilpon kauan kaivatun biisijulkaisun jälkeen Mikalta ilmestyi EP, jonka singleksi irroitetulla nimiraidalla on mukana - Aurora! Olin talvella saanut ennakkomaistiaisen kappaleesta ja tiedon siitä, että fiittaaja oli mietinnässä. Tietenkin Aurora oli pyörähtänyt omissa ajatuksissani, mutten tullut tuputtaneeksi ideaa eteenpäin. Minulle ei vielä selvinnyt oliko koko kärkikolmikkoa säestämään ehtinyt Pasi Jääskeläinen vain välittänyt Auroran puhelinnumeron, mutta jos ideakin oli hänen, kiitollisuudenvelkani senkun kasvaa - onhan sekä Mikan että Auroran kuunteluni osin hänen ansiotaan. Näiden yhteinen Ainoo on kerrassaan ihastuttavan aurinkoinen ja erityinen, mutta silti hymyni vain leveni biisi biisiltä. Riemastuttavaa settiä on tulossa kun Sata vuotta -tunnelmoinnin sekaan ujuttaa Ainoo EP:n riehakkaammat rallit. Varsinkin päätösraita Ei voi tietää on... no, aikamoinen.

Olisin jo voinut kuullakin EP:n kappaleet livenä, mutta musiikkikohtaloni katui kai ylenpalttista hyvyyttään ja iski perään ironisen koston: minut pakotettiin heti valitsemaan Ilpon ja Mikan välillä. Siihen nähden, millaisella epätoivolla vinguin aktivoitumista edellisessä kirjoituksessani, keikka-ala on alkanut palautua hämmästyttävällä ketteryydellä. Ilpon kalenteriin ilmestyi unelma-avaus - esiintyminen yhdessä minulle mieluisimmista keikkapaikoista heti ensimmäisenä ravintoloiden aukioloperjantaina. Vihdoin ehtisin taas mukaan, kun jokakesäinen keikka ei olisi juhannusaattona! Sitten Mika tiedotti samaan iltaan osuvasta EP-julkkarikeikasta. Tuskailuni määrä moninkertaistui, kun ilmeni, että keikka vedettäisi oikean yleisön edessä. Onneksi toteutus oli juuri sellainen pienen live-yleisön "hybridikeikka" stream-optiolla, jota olin peräänkuuluttanut, eli sain kokea sen edes videolta.

Olin siis jo ehtinyt asennoitua Ilpon keikkaan eikä päätökseni horjunut. Pyörittelin kyllä valintaa päässäni, mutta lähinnä kumotakseni itselleni sen järjettömyyttä. Miksi tavanomainen trubaduurikeikka jyräisi julkaisujuhlan, ja miksi hän, joka on tarjonnut niin valtavasti hyvää mieltä vaikeana aikana, jäisi toiseksi sille, joka vain putkahtaa esiin parin kuukauden hiljaiselosta? Jälkimmäiseen kysymykseen osaan jopa vastata: Mikan hyvää meininkiä olin saanut seurailla säännöllisesti - Ilposta olin ollut huolissani, ja halusin nähdä, että hän on yhä voimissaan. 

Heinolaa puolsi myös lyhyempi matka ja Rantacasinon avaruus verrattuna Hyvinkään intiimiin Medicin Man -baariin, jonka oletin täyttyvän hetkessä rajoitetulla yleisömäärällä. Järjellä olen valmis tarttumaan rennommin rajoitettuun elämään, mutta huomaan kuitenkin arastelevani ihmisjoukkoja ahtaissa tiloissa. Terassikeikka ihastutti ajatuksena, mutta siirto sateelta suojaan ei muuttanut mitään. Puitteet ovat toissijaiset kun sydän vie kohti musiikkia, jonka tekijästä on tullut minulle kuin jonkinlainen toteemi-ihminen - sieluni ja mieleni hoitaja. Jos olisinkin edellispäivien aikana kallistunut Hyvinkään suuntaan, kurssini olisi ehkä kääntynyt puolimatkassa. Lopetellessani kahvitreffejä viime hetkellä lähtönsä peruneen keikkaseuralaiseni kanssa, silmääni osui Ilpon some-päivitys: hän oli saanut tiedon mummonsa poismenosta vain tunteja ennen keikkaa. 

Ilpo Kaikkonen @ Rantacasino Heinola 5.6.2020

En ole koskaan yliarvioinut omaa merkitystäni suosikkiartisteille - päinvastoin, minun itsetunnollani on ollut opettelemista siinäkin, että voin ja saan "kyllästyttää artistia samalla vanhalla naamalla". Nyt koin kuitenkin vahvasti, että minun piti olla paikalla - tuttuna ja toivottavasti turvallisenakin kasvona yleisön joukossa varmasti muutenkin hermostuttavalla paluukeikalla. Se, että sain keikkaa odotellessa olla hetken kuuntelijana ja "olkapäänä" - en itkulle vaan lämpimille muistoille - teki illasta tunteikkaan täydellisen (vallitseva suositus halaamisen välttelystä otti kyllä erityisen koville). 

Musiikki oli Tuhat tarinaa -biisin virallisempaa ensiesitystä lukuunottamatta kovin tuttua, mutta niin sen piti tässä tilanteessa ollakin. Ilpo aloittikin vanhimmalla, jo kahdeksan vuotta täyttävällä kesähitillään varmistaakseen, että sanat ja soinnut vielä soljuivat pitkän tauon jälkeen. Kun Kleinbus käynnistyi, minun maailmani palasi raiteilleen.