Kiitos kaikesta

Syksy on alkanut ja ensimmäinen sisätilakeikka koettu, mikä oli monella tapaa helpottavaa. Viime vuonna tähän aikaan edettiin taas kohti keikkojen täyskieltoa ja itse romahdin viikoksi sairaalaan. Nyt olen elämäni kunnossa eikä keikkojen yllä leiju ilmeistä taukouhkaa. Koronasta ei päästä, mutta jospa sen kanssa olisi opittu elämään niin, ettei kulttuuria enää tyrkättäisi sen takia toistuvasti rekan alle. Sitä en tiedä milloin tarinani saavuttavat syksyn, kun kiihkeää keikkakesää on kirjaamatta elokuunkin edestä ja nyt etenen vasta heinäkuun alkupuolen helteisiin.

Ilpo Kaikkonen & Fakiirit @ Lahti Ascot, Jokimaan ravikeskus 1.7.2022

Ensimmäinä vuorossa oli Lahti-reissu tyypillisestä syystä epätyypillisempiin puitteisiin. Onneksi olin vasta saanut samalta artistilta pienen sisäänheiton ravimaailmaan, tai olisin ollut aivan hukassa Lahti Ascot -tapahtumassa. Alipukeutunut ainakin olin simppeli koristenauha hatussani, kun samaan pöytään asettuneella törötti hopeinen hevonen päälaella! Illallistapahtumat tapaavat muutenkin olla minulle hieman haastavia - eivät niinkään kalliimman hinnan takia, kun mielelläni kannatan kivoja artisteja buukkaavia toimijoita, vaan koska harvemmin saan houkuteltua seuraa. Tavallisilla keikoilla viihdyn itsekseni, mutta hienommin juhlivien joukossa kuumottaa olla outolintuna odottamassa osuutta, missä olen kotoisasti onnellisimmillani.

Ilpo Kaikkonen loppuillan jatkosetissä @ Lahti Ascot 1.7.2022

Ilpo esiintyi keväällä nimetyn Fakiirit-bändinsä kanssa liki 30 asteen helteessä, vain raviradan mainoshatut suojanaan. Itse pysyttelin varjossa, mutta ruoka, kuumuus ja yksi janoon siemaistu olut olivat silti liikaa. Olipahan turvallista ajella hostelliini lepäämään, kun se olut poistui elimistöstäni äkillisesti yläkautta ravikeskuksen vessassa. Jätin siis ravi-illasta ravit väliin ja palasin uusin voimin jatkosettiin. Fiksusti farkkuihin pukeutunutta Pasia lukuunottamatta muusikoilla oli paahteen tilalla uusi koettelemus, eli mäkäräisparvi paljailla säärillään. Itse hymähtelin "muutamalle hassulle" mäkäräiselle edellisessä tarinassa kuvatun Imatra-kärsimykseni jälkeen, ja nautin komeasta bändisoitosta ihanassa illassa. 

Ilpo & Fakiirit (Pasi Jääskeläinen, Esa Parikka, Sami Kujala) @ Lahti Ascot 1.7.2022

Tapaan tehdä Lahti-reissuni junalla, mutta nyt autoilin mahdollisen jatkoturneen takia. En tiedä oliko missään vaiheessa oikeasti optio se, että olisin palannut suoraan Lahdesta. Olin muka asettanut itselleni ehdon, että vähintään kuusi tuntia pitäisi saada nukuttua, jotta lähtisin ajelemaan kauemmas. Nukuin viisi, mutta päätin silti suunnata autoni kohti pohjoista. Eksymisen tutulle maantielle kohti Kouvolaa olisin voinut ottaa merkkinä, että minun pitikin jatkaa kotiin. Keksin kuitenkin hyödyntää harharetkeni turistipysähdykseen Nastolan Aurinkolinnan pihapiirissä. Näin vihdoin rakennuksen, josta viimeiset kaksi vuotta eniten kuuntelemani Tuhat tarinaa -kappale kertoo. Kartanolla kuvatun musiikkivideon pyöräyttäminen on muuten ”kotiutumisrutiinini" kun saavun hotellihuoneeseen, jonka televisiossa on siihen valmius.

Nastolasta otin sitten oikeasti suunnan pohjoiseen. Olin juuri kirjautunut hotelliini Kajaanissa, kun ystäväni soitti, että hänen ja reissuseuralaisensa mökki varsinaisessa kohteessa oli odotettua suurempi ja minulle olisi peti tarjolla. Hetki meni vastaanotossa neuvotellessa, mutta puolella yöpymismaksulla vapauduin jatkamaan matkaa. Ystävät olivat jo varaamassa eturiviä kun minä ujuttauduin avainpiilovinkillä pikaiseen vaatteidenvaihtoon, ja marssin Puolangan keskusta-aukion festivaalialueelle. 

Kolmas kesä toden sanoi ja LankaFest oli vihdoin saanut rymistellä suunnitellusti, paria viimeistä settiä vaille valmiiksi. Muut esiintyjät eivät olleet houkutelleet, enkä lopulta ehtinytkään kuulla kuin "omani". Ei minua mikään muu taitaisi noin pitkälle ajelulle motivoidakaan, mutta Zero Nine piti kokea uudelleen edelliskesän aktivoitumisen kannatellessa tähänkin vuoteen. Ennakkoarpomisen mahdollisti se, että oli toinen keikkatilaisuus buukattuna muutamaan viikon päähän, mutta piti minun tämäkin kokea, vähintään tuplavarmistuksena.

Kepa Salmirinne / Zero Nine @ LankaFest Puolanka 2.7.2022
(vasemmalla videokuvaaja Esa Kankaala)

Settiä odotellessa sattui pieni episodi, joka olisi saattanut hätkäyttää minulta illan pilalle. Turvamiehet piirittivät minut kameroineni (oikeasti yksi tuli ensin kyselemään ja lähetti sitten kollegansa, joka saatteli festariportille keskustelemaan, mutta piirittämiseltä se herkästä sääntösuomalaisesta tuntui). Festarin kuvausohjeistuksessa ei tarkennettu, että järjestelmäkamerakielto koskisi vain ammattikameroita, mikä jätti oman pikku leluni - teknisesti minijärkkärini - rajatapaukseksi, tai pikemminkin kielletyksi ilman kuvauslupaa. Vauhdikas alkukesä oli saanut minut unohtamaan asian pitkään ajomatkaan asti, ja viestiyhteys solisti Kepaan nousi arvoon arvaamattomaan. Kun minulla oli taskussa kirjallinen ohje häneltä sanoa olevani "bändin asialla", uskalsin puolustaa itselleni tärkeää keikkakuvausta, vahvalla luottamuksella kaiken järjestymiseen.

Zero Nine: Jarski Jaakkola, Kepa Salmirinne, Timo Käsmä @ LankaFest 2.7.2022

Sain kuvata, ja sain nauttia komeista puitteista sekä ikuisesti sydämeen juurtuneesta musiikista yhtä riemukkaasti kuin vuotta aiemmin, mutta rennommin - ilman vuosien odotuksen luomia paineita. Setti oli aika samanlainen ilman yllätyksiä, mutta monelle muulle se oli uusi - ehkä jotain, mitä oli odotettu vuosikymmeniä. Suosionosoitukset ympärilläni aiheuttivat massiivista myötäylpeyttä bändistä ja sen kovasta iskusta yli 40 vuoden kokemuksella. Mieleen jäi varsinkin mökkinaapurin äänekäs hehkutus kavereilleen puhelimessa. "Kepa Salmirinne näytti miten rokkihommat hoidetaan!" hymyilytti useamman toiston ajan jopa aamuyöllä unen päätä jahdatessa. Never stop Running tuntuu täydeltä todelta, eikä tarvitse luottaa vain minun mielikuviin, kun tuttu huippukuvaaja taltioi tunnelmia (toivottavasti videosoittolista täydentyy vielä tuolla biisillä ja muilla setin loppupuolen hiteillä). 

Zero Nine: Kepa Salmirinne, Mikko Korpela, Mara Mäntyniemi, Iro Murtola

Niin palkitseva kun itse keikka olikin, haaveilin toki vielä bändin ja varsinkin Kepan tapaamisesta. Oulussa olin päätynyt takahuoneeseen, mutta monen esiintyjän festareilla ei tuntunut sopivalta edes yrittää hyödyntää lupaa tulla toistekin kolkuttelemaan. Ohimarssineelle kosketinsoittaja Irolle olin sentään saanut huikattua kiitokset ja terveiset muillekin. Seuralaiset vaikuttivat valmiimmilta palaamaan kohti mökkiä mutta minä viivyttelin. "Jospa vielä vesipullon täyttäisin... ja kävisin bajamajassa", vaikka leirintäalueen vesivessat olivat vain kilometrin päässä. Olin lähes tarttumassa bajamajan ovenkahvaan kun vierestä kuului: "onko kiire vai vaihdetaanko kuulumiset ensin?". Myönnettäköön nyt, ettei ollut - ja Kepan kuulumiset olisivat kelvanneet vaikka kupla otsassa. 

Pieni piiri kerääntyi ympärille, otettiin jopa yhteiskuvia ja höpöteltiin - en juuri muista mistä, muttei se niin oleellista ole. Pääasia, että elämäni rokkitähti - yhdistelmä ikuista idolia ja arkisesti jutustelevaa tuttavaa - oli hetken siinä. Ja se, että tämä herrasmies oli etsinyt meidät, edusti minulle faneista välittämistä ihanimmillaan. Kohtaamisen jälkeen nautimme vielä täysipainoisemmin idyllistä ympärillämme, kuten iltauinnista viimeisenä esiintyneen Stratovariuksen soiton kaikuessa järven yli. Seuraavan päivän paluuajelu oli toki pitkä ja puuduttava, mutta myös voimaannuttava. Tulipahan todistettua itselleni, että tarvittaessa jaksan ja kykenen - ja pahimpaan väsymyshetkeen osuneen tienvarsikahvilan munkki jäi mieleen parhaana ikinä. 

Mahtavan turneen jälkeen odotukset seuraavaa viikonloppua kohtaan olivat hillityt, vaikka kohteena oli suurin koskaan kokemani konsertti. Menomatkan Hyvinkää-pysähdyksellä koin taattua hyvänmielentulitusta Mikan triolta, joka esiintyi sukunimien alkukirjaimista muodostetulla Les HIBsters -salanimellä mutta tutulla Käsityöläiset-bändin mainoskuvalla. 

Merkittävin muistikuva jäi keskustelusta rumpali Nikon kanssa keikan jälkeen. Ilmeni, että hänkin on fanittanut Zero Ninea. Hieman nuorempana hän oli Intrique-miehiä siinä missä minä White Lines -naisia. Mutta merkittävämpi paljastus oli se, että hän oli soittanut puolet Pete Seppälän albumin biiseistä! Kotiin palattuani tutkin keikkahulluuteni käynnistäneen albumin kansipaperit, ja löysin vahvan Käsityöläis-edustuksen: Anssi Häkkinen oli soittanut kitarat samoilla raidoilla kuin Niko rummut, ja tuottajana häärinyt Lari Takala - Käsityöläisten rumpali ajalta ennen kun minä bändiin törmäsin. Olipa eräs "Mica Ikonen" laulanut yhden biisin stemmatkin! En voi käsittää miten olin tämän tiedon missannut. Miten konkreettisella tavalla musiikkimaailmani menneisyys ja nykypäivä ovatkaan yhteen kietoutuneet! 

"Les HIBsters" (Anssi Häkkinen, Niko Berg, Mika Ikonen) @ Torille Hyvinkää 8.7.2022

Seuraavana päivänä jatkoin elämäni ensimmäiselle stadion-keikalle - muutaman siirron jälkeen sattumanvaraiseen kohtaan kalenterissani isketyille Sunrise Avenuen jäähyväisille Helsingissä. Luulimme, että kyseessä oli bändin viimeinen keikka, mutta Euroopan jäähyväiskiertue onkin vielä menossa. Seura oli sovittu ”aikojen alussa", ja hyvä niin, koska itsekseni olisin saattanut harhautua lahtelaiseen pubiin, ja se olisi ollut jo melkein noloa. Ilpoa kuulisin taas pian - Thank you for everything -konsertin kaltaista spektaakkelia tuskin enää koskaan. 

Pitkäaikaisen ystäväni kanssa otimme konsertti-illan rauhallisesti ja olimme stadionilla vasta Knipin lämmittelysetin päätyttyä. Minut tuntevat, jotka arvelivat minun olevan ensimmäisten joukossa varaamassa asemia, olivat poikkeuksellisesti väärässä. Saapuminen vaikutti ensin yllättävän sujuvalta, mutta sitten jumiuduimme kenttäalueen sisäänkäynnille. Kukaan ei tuntunut tietävän olimmeko edes oikeassa jonossa, ja ympärillä tunteet hieman kuumenivat, mutta lopulta pääsimme etenemään kentälle. Puikkelehdimme niin pitkälle kun vaivatta pääsimme ja jäimme siihen, vaikka pari ystävää viestitteli väljemmistä vesistä edempänä. Näimme sentään lavalle niin, että soittajat olivat tunnistettavissa, mutta olihan tilanne pienten paikkojen eturivi-ihmiselle outo.

Sunrise Avenue: Thank You for Everything @ Olympiastadion Helsinki 9.7.2022

Minähän olin joskus innostumassa enemmänkin Sunrise Avenuesta, mutta se oli suuruusluokkaa 13 vuotta sitten kun kitaristi Riku Rajamaa soitti myös Koop Arposen riveissä. Sain huomata, etten sen jälkeen ole bändin tuotantoa juurikaan kuunnellut, ja pitkä ilta meni lähinnä hittejä odotellessa. Kun Fairytale Gone Bad ja Hollywood Hills vihdoin soivat, taisin jo olla liian väsynyt eläytymään massahurmokseen. Olin kiitollinen kokemuksesta, mutta minun keikkani ovat muualla. Vaikuttavin tunnelmatekijä taisi olla säätila: massiiviset pilvet vyöryivät stadionin ylle, mutta tipauttivat sadekuuron vasta Helsingin yöhön purkautuvan yleisön niskaan.

Pilvenreuna stadionin yllä Sunrise Avenuen jäähyväiskonsertissa

Seuraavana viikonloppuna olin taas omimmillani ja onnellisimmillani kuuntelemassa Pasia ja Ilpoa - kitaristin kotikentällä Hyvinkään Kulttuuriterassilla duo oli nimetty nimenomaan niin päin. Valinta tuntui ainoalta oikealta triplabuukattuun kesäiltaan, ja sainkin parasta sielunhoitoa tositarpeeseen. Valmiuteni röhönauraa Suomi-pops-meiningille koti-Lappeenrannassa olisi ollut heikompi, enkä myöskään halunnut riskeerata vellomista musiikkimaailmani menetyksissä yllätyskeikalla Kotkassa, johon palaan seuraavassa tarinassa. Päivällä oli nimittäin laskettu keväällä menehtyneen äitini tuhkat kirkkomaahan, muisteltu iltapäivä yhdessä, pyyhitty kyyneleet ja jatkettu sitten kukin omiin perjantai-illan puuhiin.

Pasi Jääskeläinen & Ilpo Kaikkonen @ Kulttuuriterassi Hyvinkää 15.7.2022

Tämän raportin päätänkin nyt haikeisiin kiitoksiin äidilleni, joka tuli rohkaisseeksi minua tällä tiellä tietämättään, vastaesimerkillä. Hän tarjosi hyvän lapsuuden, satsaten kaiken perheelle ja kodille, mutta ainakin minun näkökulmasta itsensä unohtaen. Viimeisinä vuosinaan hän liikkui sängystä vain keittiön pöydän ääreen tai olohuoneen sohvalle, ja senkin isäni avustamana. Taustalla oli polvivaiva ja etenevä muistisairaus, mutta olen vakuuttunut siitä, että elinpiirin kapenemista olisi hidastanut oma intohimo - joku harrastus, joka olisi pitänyt liikkeessä sekä fyysisesti että henkisesti. Minäkin ikäännyn, ja polvi, muisti tai ties mikä muu voi pettää, mutta kovin pienestä rapistumisesta tuskin jämähdän kotiin ja petiin niin kauan kun minulla on näin palava into keikkailuun. Onhan tässä jo pari pientä romahdusta koettukin, mutta motivaatio kammeta takaisin keikkakuntoon on ollut kova. Vuodentakaisesta sairaalareissusta leikkauksineen palauduin vielä täysin - bodypump-painoilla arvioiden. Liikunta-addiktiollakin on siis osansa, mutta suurin kiitos menee muutamalle tärkeälle muusikolle, joiden vuoksi pidän itseni liikkeessä seuraavassakin jaksossa.