Lumottu elämä

Keikkakesä eteni niin vauhdilla, että kesäkuun muistelu meni näin pitkälle syksyyn. Sehän oli se kaikkien aikojen Zero Nine -kuukausi ja mahdollisesti ihmeellisin keikkakuukausi ikinä. Keväällä kertaalleen esiintynyt bändi pakkasi kaikki kesän kolme keikkaa reiluun kolmeen viikkoon, ja minä onnekas sain kokea ne kaikki mahtavassa faniseurassa. Koko kolmen hengen "Etelä-Karjalan delegaatio" teki kaksi reissua viikon välein, ja kolmas pisin matka ajeltiin kahdestaan itseni ikäisen, jo hieman yli 40 vuotta bändiä fanittaneen ystäväni kanssa (itsellä tuohon merkkipaaluun on vielä pari vuotta). Keskenään tutustuimme tosin vasta kesän 2010 Järvenpään keikalla, kun en minä kilttejä kotijuttuja harrastaneena teininä minkään bändin perään lähtenyt. Tapaan taivastella sitä, miten vain neljä keikkaa koko 1980-luvulla saattoikin pohjustaa elämän mittaisen fanituksen, mutta samalla otan toki parhaani mukaan vahinkoa takaisin nyt aikuisena.

Zero Ninen fanituotemyyntiä valmistelemassa
@ Hard Rock Korppi Laukaa 7.6.2024

Keikkareissu numero yksi tehtiin harvinaisen lähelle Keski-Suomeen, mikä vastaavasti tarkoitti sitä, että bändi oli myöntynyt matkustamaan kauas Kuusamo-Oulu-asemistaan. Laukaan Tarvaalan kylään meidät kuskasi kokeneimman fanin Jyväskylässä asuva poika. Paikkakunnan ainut majoitus oli aittamökki, jonka omistaja oli unohtanut poistaa AirBnb-valikoimasta. Keikkaillan aikana ymmärsimme, että sen oli pitänyt olla varattuna "meidän" bändin puolikkaalle kolmella pedillään. Muusikot suuntasivat kuitenkin yöllä pohjoiseen omien kiireiden vuoksi - ei siksi, että me olimme tietämättämme vallanneet heidän matalan majansa (oviaukko vaati meiltäkin nöyriä kummarruksia). 

Endless Exam @ Hard Rock Korppi Laukaa 7.6.2024

Onneksi maltoimme pitää evästauon majapaikkamme yhteiskeittiössä ennen kuin suuntasimme sympaattiseen kyläravintolaan, Mustan korpin saluunaan. Saluunan keittiö olikin festarivalmistelukiireissä suljettu ja pyttipannu kuumeni vasta kolmisen tuntia myöhemmin. Ajanvietettä odotteluun saimme pikkuruisesta talkootehtävästä bändin paitamyyntipisteellä. Saluunan terassilavalla soittaneet pari bändiä jäivät vähälle huomiolle kun emme oikein edes uskaltaneet pyöriä niin kaukana meille kovin tärkeistä eturiviasemista. Päälavalla illan avanneen Endless Examin show oli visuaalisesti vaikuttava, mutta sen "teatraalisesta metallista" ei juuri jäänyt muistijälkiä. Rimbacherissa oli enemmän tarttumapintaa, kun yhdistin solistin The Voice of Finlandiin. Ainahan kisa-artistit hieman kiinnostelee, ja Nikon sekä bändin energia vakuutti. Reipas englanninkielinen rock jyräytyi kuitenkin mielestä ja jälkikuuntelusta kun Zero Nine saapui lavalle. 

Rimbacher (Niko Rimbacher) @ Hard Rock Korppi Laukaa 7.6.2024

Sieltähän se taas vyöryi - niin rakas sydämeen juurtunut, Kepa Salmirinteen äänellä ja karismalla jalostettu hardrock. Alkuillasta väljänä pysynyt pihapiiri oli täyttynyt pääesiintyjää varten, ja "heimopaitoja" näkyi siellä täällä. Miten siistiä, että ”meidän” bändi oli houkutellut satoja ihmisiä sinne ”keskelle ei mitään”! Tuttuun tyyliinsä bändi mehusteli alkuun hyvin vanhalla, ei ehkä ihan jokaisen kuulijan tuntemalla tuotannolla, ja kiihdytti sitten kohti 1980-luvun loppupuoliskon kuolematonta hittiputkea. Erityisesti Never Stop Runnin' yhteislauluhuudatuksineen jytisi hurmoksellisena. 

Zero Nine (Timo Käsmä, Kepa Salmirinne, Mara Mäntyniemi)
@ Hardrock Korppi Laukaa 7.8.2024

Sykähdyttävän mutta kuitenkin samoja biisejä pyörittävän setin kuvailu kolme kertaa putkeen ei liene mielekästä, joten voin keskittyä keikkoja ympäröineisiin tunnelmiin. Korppi-illasta jäi mieleen Kepan selvän "nähdään me tuolla takana" -viestin välittänyt käsimerkki. Hän sai jututtaa harvemmin kohtaamansa fanit rauhassa ja me livahdimme festarialueen nurkalta teltta-backstagelle. Lyhytkin hetki niin mieleisessä seurassa oli arvokas, mutta harmi, ettei bändi ehtinyt jäädä yöksi samaan pihapiiriin, missä meidän valtaama aitta oli korvattu matkailuautolla (harmi siis erityisesti heille kun missasivat lumoavat järvimaisemat ja meidän hilpeän seuran). Meillä oli porukalla aivan käsittämättömän hauskaa, ja hauskuus vaan yltyi seuraavalla turneella. Laukaalta palattiin kuitenkin kahdessa erässä - minä edeltä junaillen, kun piti ehtiä kummipojan rippijuhliin. Festarin aikataulutus oli onnekas, kun jälkimmäisen illan Brother Firetribe oli valtavan tärkeä seuralaisilleni, mutta minua harmitti vain seuran hylkääminen.

Stargazery (alhaalla oikealla), Tuohimaa (vasemmalla) ja Kuun Pimeä puoli (ylhäällä oikealla)
@ TopRock festit Toppila Klubi Oulu 14.6.2025

Viikkoa myöhemmin pidettiin Laukaanmatkalla perustetun "Keski-ikäiset Keijo & co kannattajatytöt ry:n" eli "heimopaitatyttöjen" ensimmäinen varsinainen kokous junassa matkalla Ouluun. Pitkä kokous sisälsi niin massiivisen määrän äänekästä naurua, että säälin samaan vaunuun osuneita. Kahdeksantuntinen siivu sinne ja toinen takaisin olivat oikeasti kaksi hujausta, eli Oulukin julistettiin lähikeikkakohteeksi, kun kyse on tämän tärkeimmän bändin keikoista. Opiskelija-asuntomaisen yösijamme haasteellisesta lisävuoteen levityksestä selvittyämme suuntasimme keikkapaikalle. Oulun Toppilassa olin itse käynyt klubikeikalla marraskuussa 2022, mutta nyt oltiin pihapiiriin pystytetyillä Toprock-festareilla. Satoi niin rankasti, että jopa me vannoutuneet eturivi-ihmiset väistimme välillä katosten alle seuraamaan alkuillan esiintyjiä, edelliskesän Lankafestiltä tuttua Stargazeryä ja klubikeikalla koettua Kuun pimeää puolta. Tuohimaa teki uutena suurimman vaikutuksen suomenkielisellä raskaammalla rockillaan, vaikka koskettavin Kiiminkijoki osoittautukin Mikko Alatalon kappaleeksi. 

Zero Nine (Mara Mäntyniemi, Iro Murtola) @ Toprock-fest Toppila Oulu 14.6.2024

Sitten tapahtui jotain maagista. Sinnikkäät sadepilvet rakoilivat ja lavan takaa levisi kirkkaus samoilla hetkillä kun "meidän" muusikot ilmaantuivat pikaiseen soundcheckiin. Jonkun ennusteen mukaan piti sataa iltakymmeneen eli lähes Zero Nine -setin loppuun, mutta huhu kertoi, että Kepa oli luvannut sateen loppuvan yhdeksältä - ja niin kävi. Tanssahtelimme riemusta ripustaessamme alkuillasta kovin tarpeelliset sadeviittamme lavan edustaa rajanneeseen köyteen. Euforinen tunnelma täydentyi kun vihdoin älysin, että tämä oli juuri se sama festari, mihin minulla oli lippu ja lennot varattuina kesällä 2020. Lisäksi ilmeni, että juurikin Toppilan keikanjärjestäjän kutsu oli silloin saanut bändin ravistelemaan pölyt soittimistaan niin tehokkaasti, että aktivoitumisinto kantoi koronahidasteen yli. Miten kiitollinen olinkaan, että sain kuin sainkin kokea tämän ratkaisevan merkittävän keikan, vaikka nelisen vuotta myöhässä. 

Zero Nine (Jarski Jaakkola, Timo Käsmä, Mikko "Dexta" Korpela, Kepa Salmirinne,
Mara Mäntyniemi, Matti "Iro" Murtola @ Toppila 14.6.2024

Tutun timanttinen setti lähti taas rullaamaan, yleisö eli tunteella mukana, ja kirkastuneen taivaan valaisemat pohjoisen kesäillan olosuhteet saivat minut keikkakuvaajana liekkeihin. Paikalla oli myös ammattimainen videokuvaaja, jonka ansiosta on laadukasta tallennetta keikkamuistojen palautteluun. 

Keikan jälkeen käytimme hyväksemme ystäväni pientä asiaa kitaristi Maralle ja marssimme hänen perässään kohti minulle edelliskerrasta tuttua backstagea (huomaan joutuvani nyt luistamaan aiemmasta periaatteestani, että takahuonekokemuksista ei juoruta. Ei niitä tosin ennen tämän bändin viimeisintä aktivoitumista ollut ollutkaan kuin tyyliin kolme). Ylivarovaisena yritin luimistella eteisessä, jotta muusikot saisivat hetken palautua ja vaihtaa hikiset keikkapaitansa kuiviin rauhassa, mutta rohkeampien peesissä päädyin suoraan useamman bändin porukoista koostuvan hälinän sekaan. Siellä höpistiin niitä näitä ja kirjattiin muistiin - ja myöhemmin meidän kannattajayhdistyksen pöytäkirjaan - lupauksia tulevista keikoista. Ainakaan Kepa ei tainnut lähtiessään älytä, että törmäisi meihin vielä kerran ennen sitä ennustamatonta tulevaisuutta, mihin lupaukset ajoittuvat. Mainittakoon vielä, että illan päättänyttä Viikatetta ei kuultu yhtään, eikä myöskään seuraavan illan Kotiteollisuutta, kun olimme jo palanneet kotiin. Tästä olin hieman nolostellen maininnut Kotiteollisuus-kitaristi Miitrille jo puolisen vuotta aiemmin, mutta ehkäpä hän - kuulemma myös jo joskus teinipoikana Zero Ninen keikan kokeneena - ymmärsi. 

Hanna Pakarinen ja Antti Rissanen (Imatra Big Band) @ Imatra 28.6.2024

Juhannustauon jälkeen vuorossa oli siis vielä kolmas ja pisin reissu. Kuusamo ei ainakaan vielä saanut lähikeikkastatusta, mutta matkan arvoinen kohde sekin oli. Minimaalisin tauoin huristeltu paluumatka kesti 9 tuntia, ja olimme sentään ymmärtäneet, ettei moista rupeamaa kannattanut mahduttaa samaan päivään keikan kanssa. Läksimme siis liikkeelle edellisenä päivänä. Olimme etsiskelleet väli-illalle keikkaa lähempänä pääkohdetta, mutta minun etsiskelyni oli kieltämättä laiskaa - sen verran fiksautunut olin "lähtökuoppakeikkaani" eli Hanna Pakarisen soolovuoroon Imatra Big Bandin alkuiltapäivän konsertissa. Paahteisella kävelykadulla kuultiin konserttikuvauksen mukaan toivelauluja. Seuralaiseni muisteli, että samat big band -standardit olivat soineet vastaavassa eri solistin tähdittämässä konsertissa, eli ehkäpä ne olivat orkesterin omia vakiintuneita toiveita. Niin huikea kuin Hanna olikin, petyin hänen oman tuotannon ohittamiseen, mikä pohjusti monta pykälää hienomman Hanna-kokemuksen myöhemmin kesällä. Jälkikäteen riemastutti yhdistyksemme tavoitteiden mukainen Zero Nine -ilosanoman levittäminen, kun Hanna jakoi bändin musiikilla täydennetyn yhteiskuvamme, missä tietenkin patsastelimmme heimopaidoissa. 

Jatkoimme Kajaaniin, mihin meidät väliyöksi asemoinut AirBnb-löytö oli vielä upeampi kuin osasimme odottaa. Keikkamatkailun välillä suorastaan huumaava ihanuus oli käsinkosketeltavan läsnä kun siemailimme iltasiiderit Villa Koskikaran valtavalla parvekkeella, suoraan Kajaanin linnoitukseen suuntautuneen auringonlaskumaiseman äärellä. Aamulla testasimme kuulemma Suomen vanhimman toimivan sähkösaunan, söimme mainion kahvila-aamiaisen ja jatkoimme matkaa. Vaikuttavan Hiljainen kansa -turistipysähdyksen jälkeen minulle tuli mystisen vahva tunne, että olin matkalla ”kotiin”. Odottihan meitä huone samassa pikku hotellissa, missä olin yöpynyt joulukuun juhlakonsertin yhteydessä. Keikkapaikka Talonpöytäkin oli tullut silloin lounaspaikkana tutuksi - ja kai minuun on vuosikymmenien Zero Nine -kuuntelun myötä juurtunut aavistus henkistä kuusamolaisuuttakin, vaikka tämä vasta kolmas vierailuni paikkakunnalle olikin.

Aloitimme Matkailukeskus Karhuntassusta, missä päänähtävyys oli vanha keltainen Datsun, jonka radiossa soi Zero Ninen musiikki. Lisäksi toivoin näkeväni Kepa Salmirinteen laulujen säestämät, nyt jo edesmenneen Hannu Hautalan luontokuvista koostetut videot, mutta ne olivat kuulemma äskettäin saaneet väistyä näyttelystä. Minusta on kovin sääli, ettei Kepan hienoja suomenkielisiä kappaleita, mitkä itse kuulin livenä Finlandia-talolla vuonna 2018 ja Logomossa vuonna 2020, voi enää "virallisesti" kuulla missään. Pieni pettymys ei kuitenkaan latistanut tunnelmia kun suuntasimme hotellille ja sieltä melkein saman tien keikkapaikalle. 

Tero Vaara @ Talonpöytäfest Kuusamo 29.6.2024

Meillä oli selkeä suunnitelma aterioida Talonpöydässä, mutta keittiö keskittyi palvelemaan festarien VIP-vieraita. Lapsiperheille suunnattu päivätapahtuma oli juuri päättymässä ja varsinaiseen festariin oli pari tuntia aikaa, joten selitimme olevamme bändin paitamyyjien apulaisia, jottei meitä häädettäisi alueelta odottamaan porttien avautumista. Onneksi päädyimme ihan oikeasti auttamaan tai olisi nolottanut vielä enemmän, että meidät ohjattiin talkooväen lihakeitolle. Keittoaterian jälkeen asetuimme odottelemaan hotelliravintolan perimmäiseen nurkkaan, mistä Kepa meidät bongasi. Uskalsimme uskoa, että hänen yllätysreaktionsa oli ilahtunut. Muu bändi teknikoineen ja paitamyyjineen oli myöhässä dramaattisesta syystä: Oulusta ajelleet olivat jumittaneet Pudasjärven myrskyssä, joka kaatoi suviseuroilla maston kohtalokkain seurauksin. Myös kohteessa jännitettiin myrskyä, mutta oleellisimpaan mennessä sadekin väistyi. T-paitalaatikoita kannoimme vielä sadeviitat hulmuten, ja me ikuiset fanitytöt hihittelimme mielissään, kun Salmirinne kommentoi meidän näyttävän päteviltä. 

Meiju Suvas @ Talonpöytäfest Kuusamo 29.6.2024

Alkuillan sateessa ohjelman lavalla korkkasi Tero Vaara sähkökitaran ja taustanauhan säestyksellä. Kuolemattomasta Mamba-tuotannosta huolimatta kokonaisuus jäi vaisuksi, ja itse olisin osannut ehdottaa tilalle aika paljon ihanamman yhden miehen orkesterin (tarkoitan Kaikkosen Ilpoa, jos joku tarinoitani lukeva ei sitä älyä). Ensimmäinen kunnolla seurattu esiintyjä oli Meiju Suvas bändeineen. Setti oli sangen viihdyttävä, mutta varatun ajan ylittänyt encore pilasi jälkitunnelmat, kun se oli suoraan pois meidän pääesiintyjän soittoajasta. Myrskyn uhka oli hidastanut soittokamojen kasausta sen verran, että viivettä tuli vaihtotauolla lisää. 

Zero Nine (Timo Käsmä ja Kepa Salmirinne) @ Talonpöytäfest Kuusamo 29.6.2024

Keikka kotiyleisön edessä alkoi erinomaisen hyväntuulisena, mutta siinä kohtaa, kun olisi pitänyt kiihdyttää kohti loppuhuipennusta, bändi sai lopetuskäskyn. Eturivissä, missä tietenkin oltiin, pystyimme seuraamaan bändin kommunikointia sen verran, että ymmärsimme, että heille sallittiin enää yksi biisi. Keikat on kuulemma "aikojen alusta" lopetettu To The Mountain -kappaleeseen, mutta päätös satsata Never Stop Runnin' -huudatuksiin oli ainakin minun mielestä oikea. Setti typistyi kolmeen varttiin, joten onneksi ilta ei vielä siihen päättynyt. Olihan pitkin matkaa vitsailtu siitä, että ajoimme vajaa 1400 kilometria tunnin takia, joten hyvä sessio "selkäkeikkanaurua" bändin tarinoita kuunnellen tarvittiinkin kompensoimaan menetetty vartti. Bändin omana backstagena toimineeseen hotellihuoneeseen kuultiin vain etäinen aavistus Pete Parkkosta, jonka missaaminen toki vähän harmitti, mutta minkäänlaista valinnanvaikeutta tilanteeseen ei liittynyt.

Kepa Salmirinne @ Talonpöytäfest Kuusamo 29.6.2024

Seuraavalle päivälle oli odotettavissa Suviseurojen tuhansien karavaanarien poistumisruuhka, joten Oulusta tulleet satsasivat paluuseen jo yöllä (meidän etelään suuntautuneella reitillä ruuhkista ei ollut tietoakaan). Paikallisvahvistus Kepa jäi kuitenkin vielä hetkeksi meidän seuraan. Saimme tehdä hänelle pienen "kaveripalveluksen" ja samalla tarinoida tovin rauhallisemmin, bändin hulvattomia muistoja arkisemmista aiheista. Siinä sitä taas oltiin edelleen hieman uskomattoman ja täysin luonnollisen ristiaallokossa - ikuinen idoli edessämme rennon mukavana heppuna, ja mielessä samaan aikaan pieni hämmentynyt tunnemyrsky ja onnellinen rauha. Kaikki oli hyvin ja elämän palaset paikallaan. En edes itkenyt kun halattiin heipat. Keikan aikana oli saattanut pari liikutuskyyneltä tirahtaa. Walk away on paha, vaikken sen "feels like the last time" -säkeeseen suostukaan uskomaan.

Zero Nine @ Talonpöytäfest Kuusamo 29.6.2024

Kotimatkamme oli huomattavasti hiljaisempi kuin Oulusta tullessa. Ystäväni oli vähän köhäinen jo lähtiessä ja kunnon tauti tavoitti hänet kun keikka oli käyty. Kannatusyhdistyksen kokous, jota oli kaavailtu reissun ajalle niin, että kolmas perustajajäsenemme osallistuisi etänä, saatiin järjestymään vasta viikkojen kesälomakiireiden jälkeen. Matkasta ja maisemista nautimme väsyneempinäkin - erityisesti parista porotokasta, jollaisia en muista etelänlikkana ennen nähneenikään. Kun matelimme hyvin palvelleella punaisella Renaultillani porojen väistämistä odotellen, autoradiossa soi koko matkan pyörineen, pelkkää Zero Ninea sisältäneen spotify-listan Charmed life. 

Sitähän tämä on todellakin ollut - lumottua elämää, missä teinityttöjen vaaleanpunaiset haaveet ovat toteutuneet erilaisina, aikuisempina versioina. Onhan aikamoisen satumaista onnea, että saan nauttia 15-vuotiaana löytyneestä parhaasta musiikista vielä päälle viisikymppisenä, ja näinä pieninä keikkahetkinä vieläpä riemuita siitä yhdessä bändin kanssa. Lienee myönnettävä, että jos viime vuosien keikat olisivat olleet "vain" keikkoja, ilman "meidän poikien" kohtaamisia lavan ulkopuolella, ei välttämättä olisi tullut tehtyä kolmea näin pitkää reissua reilun kolmen viikon aikana. Mutta onneksi kohdattiin ja tehtiin. Sydämestäni toivon,  että saadaan vielä nauraa yhdessä vanhoille muistolle - ja luoda ainakin muutamia ellei lukuisia uusia.