- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
On tullut käytyä jo aika monella Elias Hämäläisen keikalla, ja aina kaksi kerrallaan. Yökerho- tai konserttisalikeikkaa on täydentänyt pienimuotoisempi päiväsetti, ja musiikkimessuesiintymistä trubaduurikeikka pubissa. Ensimmäisestä keikkaparista Kotkassa kirjoitin pitkän raportin Chaos tube-viihdeblogiin, mutta blogin periaate on, että vain yksi keikkaraportti samasta artistista samalta henkilöltä (ehkä erityisen fiksua, kun kyseessä on täysin arvostelukyvytyön artistiin hurahtanut fani). Tarina jatkuu siis täällä viimeisimmän keikkaparin osalta, jonka väliin mahtui sentään yhden yön sijaan reilu viikko.
Lady Moonin keskiviikkoklubilla Elias esiintyi entisen Technicolour-kitaristin Gary Keskisen kanssa. Garysta jäi mielikuva, että hän “vain” soitti. Ammattilaisen toimintaahan se toki onkin antaa tähden loistaa, mutta hieman kaipailin Eliaksen Markus-veljeä, joka on duokitaristina myös laulanut taustoja ja elävöittänyt Eliaksen pelkistettyä esiintymistä. Eihän Eliaksen muhkea ääni taustoja kaipaakaan, mutta yhdessä soittamisen riemu olisi piristänyt tiivistunnelmaista keikkaa vielä pykälän.
Tunnin setti oli yllättävän cover-painotteinen. Eliaksen tuoreehkolta albumilta kuultiin vain “Maailma on kaunis” sekä kaksi omaa kappaletta, “Kerro mulle” ja “Mä tulen kaukaa”, josta oli juuri ilmestynyt kauan kaivattu musiikkivideo. X factor-kisasta tuttujen covereiden, kuten “Slide”, “I Just Died in your Arms” ja “Iris” lisäksi kuultiin mm. Oasiksen “Wonderwall”, Johnny Cashin “If I were a Carpenter” sekä Blitzen Trapperin “Furr” - Eliaksen vanhaa katulauluohjelmistoa. Keikan huipensi ensiesitys kappaleesta, jonka Elias kertoi tehneensä vain pari päivää aiemmin. Balladiosastoa vauhdikkaampi englanninkielinen teos vaikutti lupaavalta, muttei heti kolahtanut minuun yhtä helposti ja täydellisesti kuin Eliaksen levyn suomenkielinen materiaali.
Seuraavana perjantaina Elias vieraili Jäljet28-taidetyöpajaprojektin tapahtumassa kotikaupungissani Lappeenrannassa - tuurini Eliaksen keikkojen suhteen on ollut suorastaan kohtalonomainen. Heikosti markkinoitu aamupäivätilaisuus keräsi lähinnä koululaisryhmiä, joille se toki oli pääosin tarkoitettukin. Konserttia edelsi haastattelu, missä tilaisuuden vetäjä esitti Eliakselle nuorten listaamia kysymyksiä. X factor-inserteissä minua oli aavistuksen häirinnyt se, että Elias puhui vain arvoistaan ja sanomastaan, ja oli ihana kuulla kepeitä mutta koskettavia - välillä hauskojakin - kommentteja hänen omasta elämästään. Toki koululaisten kysymykset, tyyliin “mikä on hiustesi aito väri” (tavallinen suomalainen maantieväri) ja “onko sinulla lemmikkejä” (ei, mutta haaveilee koiran- ja kissanpennusta, kasvamassa söpösti yhdessä) ohjasivat keskustelua sympaattisen arkiseen suuntaan.
Valloittavan jutusteluosuuden jälkeen Eliaksen tyyli laulaa silmät kiinni vaivasi minua selvästi vähemmän kuin aiemmilla keikoilla. Toivomani rohkeampi vuorovaikutus yleisön kanssa oli ikään kuin hoidettu alta pois ennen uppoutumista musiikkiin. Lauluosuus koostui pitkälti samoista kappaleista kuin yökerhokeikalla - vain vauhdikkaimmat coverit jäivät pois. Erityisesti mieleen jäi “Wonderwall”-kappaleen lumoava sovitus, joka puski ainakin tälle kuulijalle kyyneleet silmiin.
Toki toivoisin Eliakselle enemmän isompia bändikeikkoja, mutta hänen raspiäänensä taika on tehokkaimmillaan juuri noin - vain oman taitavan ja täyteläisen kitaransoiton säestämänä. Ihailin lauluntekijän uskoa omaan luomukseensa, eli uskallusta lopettaa setti taas tuohon yleisölle vieraaseen uuteen kappaleeseen, takuuvarman cover-hitin sijaan. Sen tarina alkoi avautua ja melodia tarttua päähän, lupaillen parempaa jatkoa käsittämättömän jähmeän alun saaneelle uralle. Rouhean kaunis debyyttialbumi jäänee harvojen aarteeksi, mutta lisää helmiä on toivottavasti tulossa.
Lady Moonin keskiviikkoklubilla Elias esiintyi entisen Technicolour-kitaristin Gary Keskisen kanssa. Garysta jäi mielikuva, että hän “vain” soitti. Ammattilaisen toimintaahan se toki onkin antaa tähden loistaa, mutta hieman kaipailin Eliaksen Markus-veljeä, joka on duokitaristina myös laulanut taustoja ja elävöittänyt Eliaksen pelkistettyä esiintymistä. Eihän Eliaksen muhkea ääni taustoja kaipaakaan, mutta yhdessä soittamisen riemu olisi piristänyt tiivistunnelmaista keikkaa vielä pykälän.
Tunnin setti oli yllättävän cover-painotteinen. Eliaksen tuoreehkolta albumilta kuultiin vain “Maailma on kaunis” sekä kaksi omaa kappaletta, “Kerro mulle” ja “Mä tulen kaukaa”, josta oli juuri ilmestynyt kauan kaivattu musiikkivideo. X factor-kisasta tuttujen covereiden, kuten “Slide”, “I Just Died in your Arms” ja “Iris” lisäksi kuultiin mm. Oasiksen “Wonderwall”, Johnny Cashin “If I were a Carpenter” sekä Blitzen Trapperin “Furr” - Eliaksen vanhaa katulauluohjelmistoa. Keikan huipensi ensiesitys kappaleesta, jonka Elias kertoi tehneensä vain pari päivää aiemmin. Balladiosastoa vauhdikkaampi englanninkielinen teos vaikutti lupaavalta, muttei heti kolahtanut minuun yhtä helposti ja täydellisesti kuin Eliaksen levyn suomenkielinen materiaali.
Seuraavana perjantaina Elias vieraili Jäljet28-taidetyöpajaprojektin tapahtumassa kotikaupungissani Lappeenrannassa - tuurini Eliaksen keikkojen suhteen on ollut suorastaan kohtalonomainen. Heikosti markkinoitu aamupäivätilaisuus keräsi lähinnä koululaisryhmiä, joille se toki oli pääosin tarkoitettukin. Konserttia edelsi haastattelu, missä tilaisuuden vetäjä esitti Eliakselle nuorten listaamia kysymyksiä. X factor-inserteissä minua oli aavistuksen häirinnyt se, että Elias puhui vain arvoistaan ja sanomastaan, ja oli ihana kuulla kepeitä mutta koskettavia - välillä hauskojakin - kommentteja hänen omasta elämästään. Toki koululaisten kysymykset, tyyliin “mikä on hiustesi aito väri” (tavallinen suomalainen maantieväri) ja “onko sinulla lemmikkejä” (ei, mutta haaveilee koiran- ja kissanpennusta, kasvamassa söpösti yhdessä) ohjasivat keskustelua sympaattisen arkiseen suuntaan.
Valloittavan jutusteluosuuden jälkeen Eliaksen tyyli laulaa silmät kiinni vaivasi minua selvästi vähemmän kuin aiemmilla keikoilla. Toivomani rohkeampi vuorovaikutus yleisön kanssa oli ikään kuin hoidettu alta pois ennen uppoutumista musiikkiin. Lauluosuus koostui pitkälti samoista kappaleista kuin yökerhokeikalla - vain vauhdikkaimmat coverit jäivät pois. Erityisesti mieleen jäi “Wonderwall”-kappaleen lumoava sovitus, joka puski ainakin tälle kuulijalle kyyneleet silmiin.
Toki toivoisin Eliakselle enemmän isompia bändikeikkoja, mutta hänen raspiäänensä taika on tehokkaimmillaan juuri noin - vain oman taitavan ja täyteläisen kitaransoiton säestämänä. Ihailin lauluntekijän uskoa omaan luomukseensa, eli uskallusta lopettaa setti taas tuohon yleisölle vieraaseen uuteen kappaleeseen, takuuvarman cover-hitin sijaan. Sen tarina alkoi avautua ja melodia tarttua päähän, lupaillen parempaa jatkoa käsittämättömän jähmeän alun saaneelle uralle. Rouhean kaunis debyyttialbumi jäänee harvojen aarteeksi, mutta lisää helmiä on toivottavasti tulossa.
Kommentit
Lähetä kommentti