Hurmaa

Olen useimpina kesinä vaivautunut tanssilavalle kerran tai kaksi - kuuntelemaan ikisuosikkejani Arja Korisevaa tai Jari Sillanpäätä. Tänä kesänä Arja ei tanssittanut riittävän lähellä, mutta Jartsan keikalla kävin kieroutuneeseen tyyliini huvittumassa muiden innostukselle, mutta samalla nauttimassa itsekin. Show oli hyvin samanlainen, ja siksi vähemmän vaikuttava kuin viimekesäinen, mutta silti erinomaisen viihdyttävä. Syy toiseen visiittiin läheiselle Iitiän lavalle tuli yllättävää kiertokautta. Yrittäkäähän pysyä kärryillä seuraavassa tiivistyksessä: piti käydä tsekkaamassa miten Elias Hämäläisen veli Markuksen bilebändi Brand New Classicsistä tanssiorkesteri Hurmaan siirtynyt kitaristi Aleksi pärjää uudessa genressään.

Kiinnostus Hurmaan ei toki pohjautunut pelkästään tuttuun kitaristiin (tosi tuttuun, kahden keikan jälkeen... En ole vielä löytänyt sanoja sen toisen upean kuvailemiseen, mutta ehkä sekin raportti vielä tulee, ekan jatkoksi). Hurman basisti-laulusolisti Jarno Ollikainen jäi mieleen jo vuoden 2007 Idolsista - melkein naapurinpoika (Pyhtäältä, kun itse kasvoin Kotkassa) laulamassa suloisesti Neon 2:n Polkua ilman toivoa jatkopaikasta Ari Koivusen jyräämässä karsintaryhmässä. Lisäksi hän on laulanut soolo-osuuksia siskoni hengellisen kuoron levylle - olen siis kerrassaan "melkein sukua julkkikselle"! Hurman aiemmat lähikeikat ovat kuitenkin menneet syystä tai toisesta ohi. Nytkin olisin viihtynyt pidempään ystäväperheen kylpytynnyrissä, mutta sain kuin sainkin kammettua itseni Iitiälle samalla hetkellä kun Hurma spiikattiin lavalle aloittamaan toista illan kolmesta setistään.

Alkuhämmennystä aiheutti "fanimuurin" puute. Siinä missä Sillanpään esiintyessä lavan edessä seisoskelijat blokkasivat puolet tanssilattiasta, Hurman musiikista nautittiin niin kuin tanssilavalla kuuluukin - tanssien. Itse halusin normaaliin tyyliini seurata keikkaa lähituntumasta, kuunnella ja kuvata - keikkakuvaaja on keikkakuvaaja, vaikka humppaliemessä huljuttaisi. Muutenkin naamioidun mielelläni lavan reunaan, piiloon varsinaiselta tanssilavatoiminnalta. Ei minulla mitään tanssimista vastaan ole - päinvastoin, olisi todella hauska päästä joskus kunnolla pyörähtelemään, mutta tanssilavojen pokkausrivikulttuuri tökkii. Pelottaa samanaikaisesti se, että joku tulee pyytämään ja se, ettei kukaan tulekaan. Kerkesinkin Hurman tauoilla, toisen bändin soittaessa, käydä verestämässä yläasteaikojen discotraumoja - tietenkin jäin taas seinäruusuksi, kun pälyilin takarivissä lattiaan.

Kun yritän päästä itse asiaan eli raportoimaan keikkaa, kitarasankarin ex-bändi tunkee väkisin tarinaan mukaan. En haluaisi hukata taannoisen Brand New Classics -keikan huikeutta hölmöön vertailuun, mutta pakko todeta, että ero bilebändin ja tanssiorkesterin esiintymistilanteen intensiivisyydessä on melkoinen - kuten sen kai kuuluu ollakin. Paritanssijat tanssivat keskenään, ja noteeraavat bändin vain kappaleiden välillä. Bilekansa taas riehuu bändin kanssa, karismaattisen solistin komennuksessa - ja toki itse musiikkityylikin ravisuttaa räväkämmin.

Hurmioiduin bilebändin otteessa, mutta Hurmankin huomassa viihdyin, erityisesti modernien, hieman yllättävien kappaleiden aikana - esim. Mariskan "Suloinen myrkynkeittäjä" oli bändin TV-tansseistakin tuttuja helmiä. "Paha vaanii" heti setin alkupuolella sai pienen nuorisojoukon hyökkäämään lavan edustalle, ja saman biisin toistoa he toivoivat kovaan ääneen koko loppuillan. Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt olivatko he Hurman faneja, vai innostuivatko vain kyseisestä kappaleesta.




Tanssikansan standardejakin kuultiin lukuisia, mutta nyt en yhtään muista mitä - vaikka muistan hymyilleeni sille, miten sujuvasti neljättä iltaa tanssiorkesterin riveissä vaikuttanut "rock-kitaristi" soitti erinomaisen tuttuja iskelmäkuvioita (introja, sooloja, riffejä - miksi niitä sanotaankaan). Mieleen jäivät vain ne yllättävät erikoisuudet, kuten "Ai Se Eu Te Pego" (nimi piti selvittää jälkikäteen testihyräilemällä lapsille - teini ja melkein teini vastasivat kuorossa). Radiossa lattarirenkutus saa minut vaihtamaan kanavaa, mutta tanssiorkesterin raikas versio riemastutti. 

Sympaattinen hyvän mielen kappale oli myös Hurman ainokainen oma kappale, "Sattuuhan niitä"-ensisinkku. Esityksen ajoitus vaan oli hieman onneton - Jarno joutui spiikkaamaan sen järjestäjän pyytämällä tiedotteella: "viimeinen bussi keskustaan lähtee NYT". Bändi ei antanut tanssi-illan hienoisen hiljentymisen häiritä, vaan jatkoi soittoa vahvan ammattitaidon ja nuoren innon yhdistelmällä, ja komeaäänisen keulakuvan hymy valloitti loppuun asti.

Hurman toisen setin aikana pienen nuorisoryhmän "Paha vaanii"-vaatimukset yltyivät, ja lopulta Jarno lupasi sen extra-encoreksi "jos olette seuraavan kappaleen ajan hiljaa". Hidas instrumentaali ja vauhdikas toiveuusinta päättivät tunnelmallisen tanssi-illan, ja jälkifiilis on hyrisevän hymyilevä - ei hurmioitunut, mutta hyvä. Elämäni tällä hetkellä tärkeimmästä bändistä karannut kitaristi ei todellakaan vaihtanut huonoon, ja ilolla otan vastaan taas uuden "kylkiäisen" - suursuosikin kautta löytyneen uuden musiikillisen ilonaiheen. Sellainenhan se kitaristin ex-bändikin minulle tavallaan on, jos asiaa tarkemmin pohtii.

Jälkikirjoitus: pakko kehua vielä, että vaikken ihan (vielä, kai?) fanita Hurmaa, fanitan heidän Facebook-sivuaan. Ihastuttavan ahkerasti ja hauskasti jaksavat päivitellä keikkakuulumisiaan, ja houkutella yleisöä keikoilleen. Keikkapäivän kiireissä minulta jäi Iitiä-illan "mainos" näkemättä, mutta normaalitilanteessa se olisi voinut olla juuri se viimeinen tarpeellinen motivaattori, joka olisi saanut laiskan nousemaan sohvalta kohti tanssilavaa.