Uusia klassikoita

Tämä keikkaraportti - vai mikä lie onkaan - on odotuttanut itseään muutaman viikon. Aiemman blogipalvelimen katko vaikutti, mutta tehokkaammin hidasti tarinan suuruus. Tästä ei taas muutamalla sanalla selviä, ja henkinen kynnyskin on melkoinen, kun kuvailee jotain niin tärkeää. Ja kuitenkin kyse on "vain" bilebändistä ja cover-musiikista - taas.  Déjà vu:ta pukkaa, ja näemmä tunteet kasvavat toistuessaan korkoa.

Juttujani seuranneet tietävät, että aikuisiän musiikki-intoiluni on edennyt katkeamattomana ketjuna "kolmas kerta toden sanoo" -fanitukseen, matkan varrella kohdattuja unohtamatta. Seppälän uran hiljeneminen jätti maalisuoran avoimeksi Arposelle, mutta takakarteessa radalle loikannut Hämäläinen jyräsikin kärkeen. Ja sitten niitä oli yllättäen kaksi - Hämäläisiä siis, ja tämä tarina kertoo (enimmäkseen) siitä toisesta.

Eliaksen rinnalla isoveli Markus on ihastuttanut keikoilla jo pidemmän aikaa, mutta rauhallisen myötäilevänä duokaverina - ei veljensä varjossa, muttei show:ta varastavana tähtenäkään. Oli hämmentävää ajatella häntä villitsemässä "yleisöä raikuviin yhteislauluihin", kuten bändinsä Brand New Classicsin esittelyteksti mainostaa. Ääntä riittäisi varmasti, mutta löytyisikö lavakarismaa, muuta kuin akustisiin tunnelmakeikkoihin sopivaa lempeää lajia? Pieni välähdys bändimeiningistä oli jo saatu, mutta silloinkin Markus antoi vierailevan tähtisolistin eli sen toisen Hämäläisen loistaa.

Keskellä kesäisintä heinäkuuta Brand New Classics esiintyi kahtena iltana peräkkäin Kuopion Ilonassa - naurettavan kaukana, mutta kesähän on mitä ihanin tekosyy matkustella muutenkin. Tarkoitus oli alunperin viettää pitkä viikonloppu Kuopiossa, mutta perjantai-illalle tupsahti pikkuveljen keikka Lahteen - paljon järkevämmän matkan päähän. Olin jämäkästi päättänyt, että oli aika nähdä nimenomaan Markus keikan johtotähtenä, mutta kiertuekuvio ei onneksi pakottanut valitsemaan vain toista. Annettiin siis bilebändin "harjoitella" rauhassa ensimmäinen yökerhokeikkansa pitkään aikaan, ja "lämmiteltiiln" ihanalla tunnelmasetillä Eliaksen laulua ja soittoa pubissa, Gary Keskinen kitaroineen taustalla. Lauantaina turnee jatkui Kuopioon, missä nautittiin nimenomaan kesälomamatkan tyyliin kauniista satamasta ja mainiosta satamaravintolasta. Muu turistitoiminta jäi toki vähiin...

Vihdoin aletaan lähestyä itse asiaa, eli saavumme Kuopion Ilonaan. Lappeenrannan versioon verrattuna paikka oli karu - musiikki vaikutti huonommalta (millä tarkoitan liian modernia), ja karaokessa joutui vetämään tunteella, viereisen biletysosaston jumputus taustamusiikkia voimakkaampana korvissa. Onneksi epätoivoisesta lauluyrityksestäni ehti sentään kulua jokunen minuutti, ennen kuin illan solisti tupsahti karaoketilaan, jutustelemaan tuttujen fanien kanssa (eikä edes näyttänyt kovin yllättyneeltä havaitessaan kaukaa tulleet). Ehdimme siis saada pientä "sisäpiiritietoa": perjantai-ilta oli ollut hiljainen, ja musiikki miksattu niin, että laulu kuuluu paremmin kauemmas. Miksaustietoa hyödyntäen jäimme seurailemaan korkealle lavalle sijoitettua bändiä tanssilattian toiselta puolelta, poikkeuksellisen etäältä.

Alku vaikutti aavistuksen jäykältä. Jännitin ehkä vähän liikaakin Markuksen puolesta, ja kiinnitin huomiota ensimmäisessä "Summer in the City" -kappaleessa käytettyyn lunttikansioon. Toki lyriikka-avut ovat ymmärrettäviä, kun pitää hallita parin kolmen setin edestä cover-materiaalia, mutta keikan avaamisessa kannattaisi minusta turvautua pomminvarmaan apteekinhyllytavaraan. Yökerhon yleisökin vaikutti harvalukuiselta ja vaisulta - kunnes parin kappaleen jälkeen porukkaa pelmahti paikalle, bändi syttyi, ja Markus tarttui tilaisuuteensa viihdyttää juhlakansaa oikein kunnolla. Soittamisen hän jätti kokonaan edellisen Hurma-juttuni kitarasankarille - kädet olivat vapaana kapellimestarillisen komeaan bändin ja yleisön johtamiseen. Veikkaan, että vain ylikriittiset fanitarkkailijat huomasivat niiden hetkittäin hakevan paikkaansa ilman kitaraa.

Bändissä oli tuuraava rumpali ja basisti, jotka ilmeisesti hoitivat tonttinsa kunnialla, kun ei heitä liiemmin tullut noteerattua - paitsi sen pienen pettymyksen kohdalla, kun Markus spiikkasi kaivattua kotimaista, ja "Tahdon rakastella sinua" -kappaleen lauloikin basisti. Onneksi Markuksenkin harvinaislaatuista suomi-laulua kuultiin myöhemmin komean "Hetki lyö -kappaleen verran. Vakiomiehistö sen sijaan valloitti, eli Vili Itäpelto koskettimissa ja kitarassa Aleksi Autere - viimeistä kertaa, vaikkei sitä sillä hetkellä tiedetty. Kaksi nuorempaa ja pienikokoisempaa kaveria olivat pitkänhuiskean solistin taustalla kuin "iskän" vilkkaat pikkupojat, mutta soittivat aikuisella ammattiotteella - tosissaan vaan ei totisesti. Markus oli kuitenkin illan tähti - loisti lavalla ja laulatti yleisöä. Ääni ei ollut yhtä värisyttävän savusamettinen kuin akustisilla keikoilla, mutta vahva ja vaikuttava.

Muutaman kappaleen ajan maltoin istua tarkkailuasemissa, mutta sitten kajahti tuttuakin tutumpi "Let Me Entertain You" -intro. Minun oli pakko hylätä kaveri vielä hetkeksi pöytään ja syöksyä lattialle, loppuillan kestäneeseen hikiseen tanssihurmokseen. Se illassa olikin niin huikeaa, että bändin tahdissa sai riehua, kun akustiset keikat tapaavat olla hillitympiä istumakonsertteja. Heti perään kuultiin "You give love a bad name", vähän myöhemmin "Disco Inferno" ja eiköhän "Runaway" ollut myös ohjelmistossa.

Toivottavasti edes joku vielä havaitsee tässä piilevän teeman. Nehän ovat Idols-aikakauden ensimmäisen suursuosikkini Pete Seppälän bravuureja. Muistan elävästi miten täydelliseen henkiseen kramppiin menin kun Eliaksen X factor -finaalivastus Samuli Taskinen lauloi Robbien biisin. Sen piti olla Peten ässä finaalissa, johon hän ei ihan yltänyt, ja nyt joku varasti sen jäähallin lavalle. Pari vuotta myöhemmin, Peten pienen paluukiertueen jälkeen, olen toipunut sen fanituksen menetyksestä - en kaipaile, vaikka toki ottaisin uudet keikat ilolla vastaan. Mutta se on oikeastaan sivuseikka - Markus on uponnut sydämeeni sellaiseen asemaan, että saa laulaa ihan mitä vaan, "varastaa" kenen biisejä tahansa. Olen vain kiitollinen kun saan rakastua uusiin versioihin (déjà vu: samalla tavalla olen alunperin Peten taustalta löytämälleni O'Jess-bilebändille antanut mielessäni luvan soittaa mitä vaan: jämäkkä ote riittäisi vaikka Zero Ninen versiointiin). Nautin myös suunnattomasti Brand New Classicsin "Somebody Told Me", "Mustang Sally" ja "Born to be Wild" -vedoista - ainakin joku lukija älynnee mistä tämä sarja on tuttu. Iltaa sävytti siis nostalgia, mutta ehdottomasti vain hyvällä tavalla. Rakensin uusia riemukkaita muistoja unohtumattoman perustuksen päälle

Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta ollaankin vasta puolivälissä - lupaan kuitenkin tiivistää jatko-osaa. Vain kolme viikkoa myöhemmin Brand New Classics soitti melkein kotikulmilla, Kouvolan Mulligansissa. Ei siinä vielä mitään, mutta pidin keikkaa lähestulkoon itse järjestämänäni. Olin Kuopio-innoissani laittanut baariin keikkatoivepalautetta, ja saman tien bändille järjestyi näytön paikka peruneen esiintyjän korvaajana. Melkoinen sattuma, jos toiveeni ei vaikuttanut - monien keikkatoiveturhautumisten jälkeen taisin osua kerrankin oikeanlaisella viestillä oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan.

Tämä Mulligans olikin ihan ihme mesta. En toki kuvittele, että vielä melko nimetön bilebändi olisi houkutellut kaikki ne sadat ihmiset paikalle - ilmeisesti siellä vaan bilettävät "kaikki" kouvolalaiset. Hyvä, että sekaan mahduttiin. Riippumatta siitä kuka tai mikä veti yleisön paikalle, bändi sai sen totta vie viihtymään. Voisi toki todeta sarkastisesti, että taattujen, tunnettujen hittien soittaminen humalaisille on varma tapa valloittaa, mutta tämä porukka - pienillä miehistömuutoksilla verrattuna Kuopion keikkaan - teki sen vastustamattomalla taidolla ja innolla. En ehkä ollut ihan samalla tavalla yllätyshurmioitunut kuin Kuopiossa - onhan "ensimmäisessä kerrassa" extraviehätystä - mutta niin ylpeä "meidän" Markuksesta bändeineen etten tiennyt mihin suuntaan olisin milloinkin hymyillyt. Oma arvioni keikan menestyksestä olikin toki täydellisen subjektiivinen, mutten ilmiselvästi ollut ainoa, joka vakuuttui. Pääosan tästä kirjoituksesta naputtelin viime yönä, samaan aikaan kun Brand New Classics soitti Tikkurilan Shamrockissa - Mulligansin kanssa samaan ketjuun kuuluvassa ravintolassa. Pikauusinnan luulisi lupailevan hyvää jatkossakin - uusia tilaisuuksia riemukkaaseen rock-riehumiseen.