- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Vuoden vaihtuessa olen jokunen kerta väkertänyt vuosikatsauksen, elämästä yleensä. Nyt ajattelin kattaa vain sen aiheen, joka varmasti monen silmissä on elämäni pääsisältö. Iso merkitys sillä onkin, mutta mainittakoon, että pidän sosiaalisessa mediassa perhe- ja työasioista vouhkaamisen pienessä roolissa, tarkoituksella. Facebook-persoonani jumppailee ja keikkailee, ja blogissa enimmäkseen keikkaillaan - kuten nytkin.
Vuoden 2011 loppu oli yhtä keikkaputkea, kun tärkeimmät "tyyppini", veljeskaksikko Elias ja Markus Hämäläinen, soittivat marras-joulukuussa keskiviikkokeikkojen sarjaa Kaisaniemen Iguanassa. Joka viikko en sentään Helsinkiin tempaissut, mutta aika monesti - kerran äkkilähtönä, kun tajusin, että Koop Arposen ja Flute of Shamen jouluinen kirkkokonsertti osui täydellisesti matkalle. Vain viikkoa myöhemmin molemmat kokoonpanot esiintyivät samana iltana samalla lavalla, keikkahistoriani senhetkisenä huipennuksena.
Intensiivisen joulukuun jälkeen tammikuu oli muka hiljaista keikka-aikaa, mutta ehdin jo ennen kuun puolta väliä käydä bilettämässä tutun O'Jessin tahtiin paikallisessa Ilonassa. Viikkoa myöhemmin siellä esiintyi Martti Saarinen masentavan harvalukuisen yleisön edessä. Martti veti hyvin, intiimiin "yksityiskeikkaan" sopivalla itseironialla, mutta päällimmäiseksi jäi ihmetys yleisön asenteesta. Miksi ne vähäisetkin tipattoman tammikuun keikalle vaivautuneet jäivät kädet puuskassa salin takaosaan, epäluuloisena odottelemaan, että artisti todistaa taitonsa? Eikö lipun maksaneen kannattaisi ottaa keikasta kaikki iriti - heittäytyä alusta asti rakentamaan tunnelmaa yhdessä bändin kanssa? Niin minä teen, vaikka hillumalla yksinäisenä idioottina lavan edessä - onneksi Saarinen sai sinnikkyydellään kiskottua minulle seuraa.
Helmikuun kohokohdaksi virittelin Flute of Shamen hienon Casino-konsertin, Best of Britain -teemalla. Lähtöpäätökseen vaikutti bändin oma mainostus aiheesta matkamessukeikalla (hups - se taisi unohtua mainita "hiljaiselta" tammikuulta). Casino-viikosta tulikin vauhdikas, kun alkulämmittelyksi tupsahti päivän varoitusajalla Eliaksen keikka Vantaalle. Paikkakin sattui olemaan sama, josta minulla on hienoja muistoja esihistorialliselta keikkakaudeltani. Myyrmäkeläinen pubi-ilta ja illallinen Casinolla parin päivän välein olivat kovin erilaisia mutta omalla tavallaan sykähdyttäviä. Ne alustivat jollain lailla keikkavuoden toistuvimpia ihmetyksen aiheita: miten keikan puitteet vaikuttavat, tai ovat vaikuttamatta. Miten pieni voi olla suurta, ja joskus myös päinvastoin.
Maaliskuussa kuulin ensimmäistä kertaa Markus Hämäläistä ilman Eliasta "häiriötekijänä" ja ihastuin vaan entistä enemmän. Muuten oli hiljaisempaa - Stina Girsiä paikallisessa kauppakeskuksessa tuskin edes lasken keikaksi. Kuun viimeiselle päivälle merkattua Flute of Shame-keikkaa en ollut liiemmin harkinnut, ennen kuin tajusin, että se olisi kivasti puolimatkassa Hämäläisten aprillipäivän kirkkokonserttiin Noormarkussa. Siis Porissa. Lappeenrannasta katsoen aika kaukana, mutta Helsingistä jo paljon lähempänä. Tahto löytää joku järki Noormarkku-koukkaukseen (jonka toki olisin varmaan tehnyt ihanan järjettömänäkin) vaati pysähdyksen Maltaisessa Riekossa. Koopin kantapubi tulisi myöhemminkin toimimaan tukikohtana ja tekosyynä jollekin vielä tärkeämmälle, ja sen "kirous" on se, että trion luomat huikeat tunnelmat joutuvat sen toisen jyräämiksi. Komboturneesta jäi päällimmäisenä mieleen lumoutunut liikutus kirkkokonsertissa, jota voin elää udelleen ihanien videoiden avulla (olen kovin kiitollinen siitä, että tuliterä, myöhemmin surullisenkuuluisa kamerani toimi hetken moitteettomasti).
Toukokuussa kävin ensin hajottamassa kamerani zoomailemalla ilmeisesti liian säkenöivää Kristiina Wheeleriä Kotkassa, ja sitten itkemässä takuukorjaukseen jumahtaneen laitteen perään Helsingissä. Kamerakriisini huipentui kun vanha varapokkarini - uskollisesti Koopin Idols-finaaleista (ooppera / jäähalli) palvellut - otti viimeisen ruutunsa Tapani Kangas-duosta Vltavassa, jossa odottelimme Eliaksen Lady Moon-keikkaa. Keikka ilman kameraa oli sinänsä hyvää asenneharjoitusta, mutta seuraavan päivän Flute of Shame -levynjulkaisukonsertissa kuvailin jo uudella varapokkarilla. Konsertin teemalle hieman naureskeltiin, kun "levy" oli neljän kappaleen EP, joka sekin ilmestyi vasta useampi viikko myöhemmin, mutta itse konsertti oli upea.
Kesäkuussa - ja uudelleen elokuussa - intoilin Ilpo Kaikkosen lavaenergiasta paikallisessa Ilonassa. Silloin materiaali oli vielä coveria - Ilpon omaan levyyn tulisin ihastumaan syksymmällä. Sitten turneerattiin taas. Mummolavisiitti ja Hanna Pakarinen Karhulan torilla yhdistyivät kivasti, mutta jatkoksi suunniteltu Flute of Shame Vantaan Ikeassa vaihtui kummipojan synttärijuhliin eri suunnalla. Se ei haitannut, kunhan tie pienen lisämutkankin kautta vei Keravalle, jossa Keravan päivän ulkoilmatapahtuma oli vaihtunut kaatosadepäivän salikonserttiin. Ihana Eliakseni lumosi sooloartistina komealla lavalla - ja heti perään katusoittajana kaupungintalon karussa sisäänkäyntisyvennyksessä, sadetta pidellen. Reilu viikko myöhemmin huono säätuuri täydentyi huonolla tuurilla tekniikan kanssa, kun Kulttuuriratikkakeikka peruuntui ratikan hajoamisen takia. Veljesduon iltakeikka Korjaamolla (hah...) onneksi onnistui, emmekä tulleet tehneeksi hukkareissua Helsinkiin. Tai no, ei se turha olisi ollut, sillä jämptisti ennen seuraavan illan paluujunaa Flute of Shame soitti Espan lavalla (moneskohan kerta tämä oli kun Elias ja Koop osuivat reitilleni "yhdessä"?). Siinä välissä nautittiin Haloo Helsingin nuoresta energiasta vuoden hulppeimmissa puitteissa, Yleisurheilun EM-kisapuiston jättilavalla.
Tässä kohtaa huomaan tarinasta tulevan niin megalomaanisen, että paras jättää vuoden toinen puolikas jatko-osaan. Sen mainitsen tässä vielä, että loppuvuoteen osunut yllätyskeikkakäänne sai minut ajattelemaan, että tämä vuosi tarjosi keikkarintamalla KAIKKEA, paitsi sitä ensimmäistä ja pitkäaikaisinta. Hyvin lähellä oli sekin - sukulointi-perheloma-keikkamatka Ouluun olisi ollut toteutuskelpoinen ja suorastaan järkevä, jos mieheni olisi ollut kotimaassa silloin kun Zero Nine soitti "omassa" 45 Specialissaan. Omaa hullua junamatkaakin harkitsin, mutta sillä kertaa hidasteet riittivät järkiintymiseen. Yli 30-vuotisen uran bändiä ei ehkä ihan joka vuosi tarvitsekaan nähdä, joten muistelen edelliskesäistä ja kunnioitan heitä jutun otsikolla.1
1 Zero Ninen kokoelmalevy muutaman vuoden takaa on "Eyes on the Rear-view Mirror"↩
Vuoden 2011 loppu oli yhtä keikkaputkea, kun tärkeimmät "tyyppini", veljeskaksikko Elias ja Markus Hämäläinen, soittivat marras-joulukuussa keskiviikkokeikkojen sarjaa Kaisaniemen Iguanassa. Joka viikko en sentään Helsinkiin tempaissut, mutta aika monesti - kerran äkkilähtönä, kun tajusin, että Koop Arposen ja Flute of Shamen jouluinen kirkkokonsertti osui täydellisesti matkalle. Vain viikkoa myöhemmin molemmat kokoonpanot esiintyivät samana iltana samalla lavalla, keikkahistoriani senhetkisenä huipennuksena.
Intensiivisen joulukuun jälkeen tammikuu oli muka hiljaista keikka-aikaa, mutta ehdin jo ennen kuun puolta väliä käydä bilettämässä tutun O'Jessin tahtiin paikallisessa Ilonassa. Viikkoa myöhemmin siellä esiintyi Martti Saarinen masentavan harvalukuisen yleisön edessä. Martti veti hyvin, intiimiin "yksityiskeikkaan" sopivalla itseironialla, mutta päällimmäiseksi jäi ihmetys yleisön asenteesta. Miksi ne vähäisetkin tipattoman tammikuun keikalle vaivautuneet jäivät kädet puuskassa salin takaosaan, epäluuloisena odottelemaan, että artisti todistaa taitonsa? Eikö lipun maksaneen kannattaisi ottaa keikasta kaikki iriti - heittäytyä alusta asti rakentamaan tunnelmaa yhdessä bändin kanssa? Niin minä teen, vaikka hillumalla yksinäisenä idioottina lavan edessä - onneksi Saarinen sai sinnikkyydellään kiskottua minulle seuraa.
Maaliskuussa kuulin ensimmäistä kertaa Markus Hämäläistä ilman Eliasta "häiriötekijänä" ja ihastuin vaan entistä enemmän. Muuten oli hiljaisempaa - Stina Girsiä paikallisessa kauppakeskuksessa tuskin edes lasken keikaksi. Kuun viimeiselle päivälle merkattua Flute of Shame-keikkaa en ollut liiemmin harkinnut, ennen kuin tajusin, että se olisi kivasti puolimatkassa Hämäläisten aprillipäivän kirkkokonserttiin Noormarkussa. Siis Porissa. Lappeenrannasta katsoen aika kaukana, mutta Helsingistä jo paljon lähempänä. Tahto löytää joku järki Noormarkku-koukkaukseen (jonka toki olisin varmaan tehnyt ihanan järjettömänäkin) vaati pysähdyksen Maltaisessa Riekossa. Koopin kantapubi tulisi myöhemminkin toimimaan tukikohtana ja tekosyynä jollekin vielä tärkeämmälle, ja sen "kirous" on se, että trion luomat huikeat tunnelmat joutuvat sen toisen jyräämiksi. Komboturneesta jäi päällimmäisenä mieleen lumoutunut liikutus kirkkokonsertissa, jota voin elää udelleen ihanien videoiden avulla (olen kovin kiitollinen siitä, että tuliterä, myöhemmin surullisenkuuluisa kamerani toimi hetken moitteettomasti).
Toukokuussa kävin ensin hajottamassa kamerani zoomailemalla ilmeisesti liian säkenöivää Kristiina Wheeleriä Kotkassa, ja sitten itkemässä takuukorjaukseen jumahtaneen laitteen perään Helsingissä. Kamerakriisini huipentui kun vanha varapokkarini - uskollisesti Koopin Idols-finaaleista (ooppera / jäähalli) palvellut - otti viimeisen ruutunsa Tapani Kangas-duosta Vltavassa, jossa odottelimme Eliaksen Lady Moon-keikkaa. Keikka ilman kameraa oli sinänsä hyvää asenneharjoitusta, mutta seuraavan päivän Flute of Shame -levynjulkaisukonsertissa kuvailin jo uudella varapokkarilla. Konsertin teemalle hieman naureskeltiin, kun "levy" oli neljän kappaleen EP, joka sekin ilmestyi vasta useampi viikko myöhemmin, mutta itse konsertti oli upea.
Kesäkuussa - ja uudelleen elokuussa - intoilin Ilpo Kaikkosen lavaenergiasta paikallisessa Ilonassa. Silloin materiaali oli vielä coveria - Ilpon omaan levyyn tulisin ihastumaan syksymmällä. Sitten turneerattiin taas. Mummolavisiitti ja Hanna Pakarinen Karhulan torilla yhdistyivät kivasti, mutta jatkoksi suunniteltu Flute of Shame Vantaan Ikeassa vaihtui kummipojan synttärijuhliin eri suunnalla. Se ei haitannut, kunhan tie pienen lisämutkankin kautta vei Keravalle, jossa Keravan päivän ulkoilmatapahtuma oli vaihtunut kaatosadepäivän salikonserttiin. Ihana Eliakseni lumosi sooloartistina komealla lavalla - ja heti perään katusoittajana kaupungintalon karussa sisäänkäyntisyvennyksessä, sadetta pidellen. Reilu viikko myöhemmin huono säätuuri täydentyi huonolla tuurilla tekniikan kanssa, kun Kulttuuriratikkakeikka peruuntui ratikan hajoamisen takia. Veljesduon iltakeikka Korjaamolla (hah...) onneksi onnistui, emmekä tulleet tehneeksi hukkareissua Helsinkiin. Tai no, ei se turha olisi ollut, sillä jämptisti ennen seuraavan illan paluujunaa Flute of Shame soitti Espan lavalla (moneskohan kerta tämä oli kun Elias ja Koop osuivat reitilleni "yhdessä"?). Siinä välissä nautittiin Haloo Helsingin nuoresta energiasta vuoden hulppeimmissa puitteissa, Yleisurheilun EM-kisapuiston jättilavalla.
Tässä kohtaa huomaan tarinasta tulevan niin megalomaanisen, että paras jättää vuoden toinen puolikas jatko-osaan. Sen mainitsen tässä vielä, että loppuvuoteen osunut yllätyskeikkakäänne sai minut ajattelemaan, että tämä vuosi tarjosi keikkarintamalla KAIKKEA, paitsi sitä ensimmäistä ja pitkäaikaisinta. Hyvin lähellä oli sekin - sukulointi-perheloma-keikkamatka Ouluun olisi ollut toteutuskelpoinen ja suorastaan järkevä, jos mieheni olisi ollut kotimaassa silloin kun Zero Nine soitti "omassa" 45 Specialissaan. Omaa hullua junamatkaakin harkitsin, mutta sillä kertaa hidasteet riittivät järkiintymiseen. Yli 30-vuotisen uran bändiä ei ehkä ihan joka vuosi tarvitsekaan nähdä, joten muistelen edelliskesäistä ja kunnioitan heitä jutun otsikolla.1
1 Zero Ninen kokoelmalevy muutaman vuoden takaa on "Eyes on the Rear-view Mirror"↩