Samat tähdet sama kuu

Ilpo Kaikkonen @ Möysän musaklubi 30.1.2016 - Hei elämä! levyjulkkarit
Julkkarikokemusta on nyt hieman sulateltu, mutten taida ihan heti laskeutua pilvistä - onhan minulla nyt "elämäni levy" leijuttamassa. Keikkaa on vaikea kuvailla ilman ylistyssanahelinää, joten yritän käsitellä sen minimaalisesti. Mainio Möysän musaklubi mukavan täynnä porukkaa: artistin ja bändin läheisiä, meitä kauempaakin tulleita faneja, musiikinystäviä, ja ehkä paikankin, kun #supportmössö-henki oli vahvassa alussa. Kaikki ihanasti mukana, bändi soittamassa komeaa uunituoretta materiaalia, ja illan päähenkilö niin latautuneena, että silmät kostuivat jo alkuspiikissä ("meni tunteisiin, saatana!"). Yhteisen liikutuksen äärellä oltiin, mutta riemun puolella pysyttiin. Minäkin selvisin ilman nenäliinoja, kun välttelin mukana laulamista niinä hetkinä, kun onnellinen itku puristi kurkussa.
Pasi Jääskeläinen & Ilpo Kaikkonen @ Citymarket Karisma Lahti 30.1.2016
Omia odotuksia ja paineita oli helpottanut akustinen iltapäiväkeikka, missä artisti ja kitaristi näyttäytyivät hyväntuulisina ja hyvävoimaisina. Sain onniteltua levystä, hössötettyä asiaankuuluvat nimmarit ja yhtikset, ja saatoin suunnata iltaan jotenkuten täysipäisenä aikuisena, viime vuonna täysi-ikäistyneen tyttäreni kanssa. En voinut olla vitsailematta siitä, miten tosiaan olen odottanut tätä levyä koko elämäni - julkkariseurankin "tehnyt itse", täsmäajoituksella (tässä kohtaa täytyy sivuhuomauttaa, että myös vitsini "järjen äänestä" oli huono, ja väsynyt jo ennen kuin toistelin sitä pitkin päivää. Osaan kyllä käyttäytyä keikoilla ilman tyttären tai kenenkään muunkaan vahtimista - ellei asiallinen käytös ole sitä, että jäädään parinkymmenen metrin päähän lymyilemään, kuten pääosa päiväkeikan yleisöstä teki. Elän mukana suurella tunteella, enkä sitä piilottele, mutten taatusti ripustaudu artistin kaulaan kesken esiintymisen, tai vastaavaa, mitä olen liikaa juoneilta naisfaneilta joskus nähnyt. Keikan jälkeen saatan kiittää vuolaasti ja halata lujaa, mutta toivottavasti nuo sen kestävät).

Keikka oli siis ehkä parasta ikinä, mutta sen kehumisen sijaan ajattelin kelata läpi levyn kappaleet, siinä järjestyksessä kun ne ovat elämäni ilostuttajiksi ilmestyneet. Ehkä kirjoitan joskus aavistuksen asiallisemmankin levyarvostelun, mutta tämä on hillitsemätöntä hömppäfilosofiaa - ajatuksiani siitä, miksi juuri tämä levy on kauan kaivattu kotini ja kohtaloni musiikissa.

Pasi Jääskeläinen, Ilpo Kaikkonen, Esa Parikka ja (kuvan ulkopuolella) Pekka Rajamäki @ Möysä 30.1.2016

Ensimmäisen kappaleen, Samat tähdet sama kuu, kuulin aika lailla ensiesityksenä helmikuun lopussa, 11 kuukautta ennen levyn ilmestymistä, trubaduurikeikalla Lahdessa, jonne pysähdyttiin kotimatkalla Helsingistä. Hetki pienen ruokaravintolan intiimissä synttäri-illassa oli keikkailu-urani sykähdyttävimpiä. Rakastuin kappaleeseen, ja tunne siitä, että tulisin rakastamaan tulevaa materiaalia oli välitön ja vahva. Liikutusta sävytti nauru - teksti oli minulle suorastaan huvittavan osuva. Olinko tietämättäni tilannut sen tekijältä?

Ensimmäisenä takerruin "taikasanoihin". Joku saattaa muistaa (noin miljoonan kertauksen jälkeen), että aikuisiän musiikkihulluuteni sai alkusysäyksen kappaleesta, jossa päähenkilön daami on lähtenyt illanviettoon hammasharja käsilaukussa. Ilpo pakkaa oman hammasharjansa reppuun, jonka suojaksi vetää vielä muovikassin. Muovikassi ei sinänsä ole johdattanut minua mihinkään suurempaan, mutta se oli se arkinen särö, jolla Jesse Kaikurannan Vie mut kotiin väisti liikaimelyyden. Sittenhän siinä kävi - Jessen varsin intensiivisen "kisafanituksen" jälkeen - niin, että Kaikurannan ja Kaikkosen esikoisalbumit ilmestyivät samaan aikaan, ja tätä tyttöä vietiin siitä tienhaarasta tasan tiettyyn suuntaan. Hetkellisestä hurahduksesta jäi kuitenkin juuri muovikassi mieleen. En muista olenko sitä kirjoittanut, mutta vähintään ajatellut, että musiikissa minua ei hurmata korusanoilla eikä kielikuvilla, vaan hammasharjalla tai muovikassilla. Ilpo pakkasi molemmat, ja vielä reppuun, joka sinällään symboloi seikkailujani - miten monesti se onkaan pakattu täyteen keikkavarusteita ja rakkautta.

Levyversiota odotellessa kappaleen merkitys on syventynyt - nyt sen lähtöteema kouraisee muutenkin kuin omiin pikku matkoihin liittyen. Ihastuttava keikkaseuralaiseni pakkaa nimittäin luultavasti jo syksyyn mennessä aika paljon isommat pakaasit. "Hyvästi äiti ja hyvästi isä, turha on huolta kantaa...". Onneksi uskon nyt jo kokemuksella, että Helsingin yllä loistavat samat tähdet ja kuu, eikä sinne ole mahdoton matka, mutta kappale saattaa silti joutua joksikin aikaa välttelylistalle, liian koskettavana.

Samalta istumalta kuulin toisenkin kappaleen, sen mistä tuli ensisinkku. Muistan sen lauantain ei säväyttänyt ihan samalla tavalla, mutta totta se on, mitä tekijä joskus myöhemmin välispiikissään totesi: humppa saa ihmiset aina hyvälle tuulelle. Rakastan sitäkin biisiä, ja kuuntelin koko kesän, mutta olin samalla kiitollinen, että tiesin tulossa olevan muutakin. Humppa loi pientä jännitystä - tyyli olisi tosiaan muuttumassa - mutta tähdet ja kuu rauhallista luottamusta. Enhän ole viime vuosina pelännyt pelkästään sitä, ettei joku tärkeä tyyppi ikinä saa laulujaan levylle, vaan sitäkin, etten itse osaisi niitä enää täysillä rakastaa. Tässä ei ollut mitään epäselvää eikä pelättävää - musiikille oli jo pedattu paikka sydämessäni, ja usko albumin valmistumiseen vankka.

Huomaan nyt, etten millään voi "analysoida" kymmentä biisiä kerralla, joten tulkoon tästä jatkokertomus. Pysy kuulolla - seuraavat kolme kappaletta rysähtävät sitten kerralla, yhtä ihanaa elokuun iltaa muistellen.

Kommentit