- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Kuukauden keikkasuma käynnistyi toissasyksyn Hyvinkää All Stars -konsertin modifioidulla uusinnalla. Hyvinkää-salissa soitti nyt Mikan Käsityöläisten sijaan yli 50 hengen Hyvinkään orkesteri, jota johti Heikki Elo, minulle Arja Korisevan - ja välillä Sillanpäänkin - riveistä vuosikymmenien ajalta tuttu "Hexa". Ajatus Mikasta moisen kokoonpanon edessä sai minut täysin sivuuttamaan sellaisen yksityiskohdan, ettei teema innostanut minua läheskään niin paljon kuin edellisen, missä artistit esittivät omaa tuotantoaan. Nyt kuultiin elokuvasävelmiä - osin turhankin ilmeisiä hittejä, mutta poikkeuksellisen komeassa muodossa.
Viimeksi selittelin päätyneeni molempiin konsertteihin puolivahingossa, mutta nyt tartuin tuplalippuihin epäröimättä. Kannattaahan hienot hetket elää kahdesti, silloin harvoin kun voi! Sitä paitsi draaman kaari eteni, kun juontaja-Mikan spiikit eivät olleet liian käsikirjoitettuja. Iltapäivällä riemastuttanut tokaisu, että hän "ei välitä!" - siitä, että Diamonds are a girls best friend olisi vain naiselle sopiva biisi - ei toistunut, mutta pienet artistihaastattelut olivat mainio lisä iltakonserttiin.
Olin pitkään sitä mieltä, että kannattaa keskittyä suosikkiartistien omiin keikkoihin ja jättää "parin biisin" vierailut väliin. Tällä periaatteella on jäänyt kokematta mm. Ilpo Kari Tapion muistokiertueella. Mika on avartanut ajatteluani tässäkin - miten hienoja kokonaisuuksia saakaan kokea, kun "pari biisiä" inspiroi liikkeelle! Ilman Mikaa ei olisi tullut mieleenkään osallistua konserttiin, jonka solisteista puolet oli minulle vieraasta oopperamaailmasta. Laura Pyrrön ja Markus Niemisen huikeutta en kai osannut tarpeeksi arvostaa, mutta Mikael Saari teki aikamoisen vaikutuksen sekä itsekseen että Mikan duettoparina. A Kiss from a Rose -versioita olen jo kuullut pari liikaa, mutten näin upeaa! Sykähdyttävin oli ehkä kuitenkin Mikan oma, lähes harras versio Rakkauden haudalla -kappaleesta - hurmaavan häseltämisen ohella hänestä löytyy liikuttavakin puoli.
Mikan käsi oli edelleen kantositeessä, muttei enää määritellyt illan tunnelmaa edes yliempaattisten fanien ajatuksissa. Olihan esiintyminen salikonsertissa luontevasti hillitympää kuin reilun viikon takaisella bileristeilyllä - juhlavaa, muttei Mikan tapauksessa koskaan jäykistelevää. Oli ilo seurata miten muut artistit vastasivat illan isännän huumoriin. Ainoa pettymys oli, että orkesteria täydentäneet bändimuusikot oli piilotettu soittajien joukkoon niin, että haaveilemani yhteiskuva Mikasta ja Jääskeläisen Pasista jäi saamatta. Pasin ansiostahan uskon Mikan matkaan päätyneeni - Ilpon muutaman vuoden takaisen live-klubin hyvinkääläinen vieras lienee ollut hyvinkääläisen luottokitaristin kutsuma.
Seuraavaksi kotiuduin taas vaivatta pienempiin puitteisiin. Myllypuron Jyvänen jäi pari vuotta sitten mieleen paikkana, jossa kuulin Kiitoradanpään ensimmäistä kertaa livenä, Ilpon ja Pasin akustisena duo-versiona. Nyt Ilpo soitti trubaduurina kovin tuttua mutta aina yhtä hyvän mielen tuovaa settiä. Ilta kului hyvässä seurassa, iloisissa tunnelmissa - mutta keikkamuistoissani se tulee identifioitumaan sydäntä kylmäävällä jälkimerkinnällä. Joku hoputti Ilpolta toivekappaletta, jotta ehtisi kuulla sen ennen siirtymistä toiselle keikalle - Laajasaloon, missä Matti Nykänen esiintyi vihoviimeisen kerran. Toivekappale oli Terveiset sinne taivaaseen.
Kuolema kosketti toistamiseen, kun urheilusankarin perään lähti saman ikäluokan Olli Lindholm. Ollihan oli se Idols-tuomari, joka yhdisti Ilpon "80-luvun kuusamolaiseen", Zero Ninen Salmirinteeseen. Olli raapaisi sieluuni reiän "Pikku-Kepalle", joka myöhemmin ujuttautui siitä sisään omalla musiikillaan. Muisto oli mielessä viime syksynä kun seurasin Ollin intoa puhkuvaa esiintymistä Kepan ja Ilpon kohtaamista edeltäneenä iltana. Enpä aavistanut miten pian ja yllättäen Parrasvalojen esirippu laskeutuisi. Nyt seuraan haikeana miten viimeiset Ilpon lailla Ollilta kannustusta saaneet laulajat etenevät kohti The Voice of Finland -finaaleja.
Seuraava keikka oli taas kaksin käsin halaavan Mikan, jonka Nykäsestä kertova kappale on yksi niistä helmistä, jotka sitouttivat minut hänen albumiinsa. En koskaan perehtynyt Matin musiikkiuraan - halusin säilyttää edes hitusen mielikuvaa lapsuuden urheilusankarista - mutta olin taannoin lähes etsimässä Matin yhteystietoja ehdottaakseni Niinku Nykäsen Mattia hänen ohjelmistoonsa. Kuvittelin jopa Matin itseironian sietävän "sata kertaa naimisiin" menevän "koko kansan sankarin" tarinan. Idea jäi toteuttamatta eikä tekijäkään ole laulua juuri esittänyt.
Se, että Mika luopui soolotuotannostaan keikoilla oli minulle kova paikka. On sitä harvakseltaan soinut yleisötoiveena, mutta pääpaino on lainatussa. Miten minulle aina käykin niin, että ihastun artistiin ja päädyn bilebändin matkaan? Omat biisit "porttihuumeena" Mika nykäisi minut hienompiin juttuihin kuin kukaan aiemmin, mutta silti pelkään leipääntymistä "pelkkään" cover-meininkiin, niin mielettömän hauskaa kuin se onkin. Tämä bändi ei selvästikään soita vain samaa settiä samoissa yökerhoissa, mutta silti kuvittelen, että minun kannattaisi keskittyä konserttisaleihin, kesäfestareihin ja muihin erityistilaisuuksiin. Elämä vaan tapaa viskellä tavallisimpiakin baarikeikkoja erityiskategoriaan.
Mika ja Anssi -duo esiintyi samassa viihtyisässä Jyväsessä, missä olin juuri ollut Ilpon keikalla. Suursuosikit peräkkäin samassa paikassa tuntui kohtalonomaiselta, mutta minulla piti olla hyvä syy pysyä poissa. Tarkoitus oli viettää päivä sotilasvalassa ja tuoda poika kotiin viikonloppuvapaalle. Pojan oma päätös kotiutua jo aiemmin siviilipalvelusmiehenä oli minulle täydellisen "oolrait". Musiikkiterapiaa minun ei sen takia tarvinnut itselleni määrätä, mutta valatilaisuuteen varattu lomapäivä piti käyttää hyvin. Suuntasimme siis pojan kanssa vanhemmilleni puolimatkaan, mistä autoilin illaksi Myllypuroon.
Viikon välein saman lavan edessä en voinut välttyä vertailulta. On pakko myöntää, että Ilpon "tavallinen baarikeikka" tyydytti minua täydellisemmin - osin siksi, ettei hän ole totuttanut suurempiin spektaakkelelihin, mutta erityisesti siksi, että hän pitää kiinni omasta tuotannostaan. Ilpon biisit ovat minulle valtavan rakkaita, ja saavat keikoilla vielä hömppäfilosofisesti merkityksellisen lisälatauksen - ne kertovat oman artistiuden arvostuksesta, muuten nöyrän tyypin uskosta omaan tekemiseensä. Kaikkosen keikka on Kaikkosen keikka eikä kenen tahansa taidokkaan trubaduurin. Mika ja Anssi musisoivat vähintään yhtä valloittavasti, mutta samaa materiaalia voisi moni muukin veivata, paria piristävää poikkeusta lukuunottamatta. Kaunis peto on selvästi Mikan biisi, ja Auringonnousun hän on jopa itse kirjoittanut - tyttärelleen, mikä toki liikuttaa minua äitinä aivan erityisesti.
Oman tuotannon välähdyksistä huolimatta kaipailen "artisti-Mikaa", johon alunperin ihastuin, mutta odotan hänen paluutaan kärsivällisesti - onhan Kuu ja maa vasta parivuotias. Kai minun pitäisi itse rohkaistua toivomaan sitä Kaikki on oolrait:ia, ehkä elämäni tärkeintä yksittäistä biisiä, joka nostaisi keikkatunnelmani uudelle tasolle. Bonus-toive Hullua en ole kuullut livenä sitten levyjulkkariversion. "Ei tätä voi järjellä selittää", mutta tämä hullu heittäytyykin musiikkikuvioihin suurella tunteella.
Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta pari "välikeikkaa" on vielä käsiteltävä. Heti Myllypuro-turneelta kotiuduttuani jatkoin Kulttuuritila Nuijamieheen Oscar El Husseini & Tulenarka -orkesterin latinalaisrytmejä tarjoilevaan konserttiin. Siiviilipalvelusmies suostui seurakseni, jopa eturiviin - olihan hänellä ystäviä paikallisista nuorista lahjakkuuksista koostuvassa kokoonpanossa.
Seuraava superviikonloppu ansaitsee oman tarinansa, mutta poimin tähän vielä sen alkutahdit. Vietimme mieheni kanssa parin päivän kylpylälomaa Rauhassa, Imatran naapurissa, ja piipahdin sieltä Osmos Cosmos -baarissa kuuntelemaan Laura Voutilaista. Keikka oli minulle eräänlainen revanssi - olihan Lauran konsertti jäänyt minulta syksyllä Tukholma-risteilyn eli Käsityöläisten keikan jalkoihin. Laura keräsi yökerhoon runsaasti yleisöä, muttei sellaista fanikuntaa, joka olisi vallannut eturivin heti ovien avautuessa. Sain siis nauttia Lauran säkenöivästä esiintymisestä kädenmitan päässä. Lauran ohjelmistossa riittää hittejä, mutta illan tunteikkain veto oli Särkynyt enkeli Lauran ja Ollin yhteiseltä Vain elämää -kaudelta. Yleisö yhtyi lauluun voimallisesti, Ollin muistolle.
Viimeksi selittelin päätyneeni molempiin konsertteihin puolivahingossa, mutta nyt tartuin tuplalippuihin epäröimättä. Kannattaahan hienot hetket elää kahdesti, silloin harvoin kun voi! Sitä paitsi draaman kaari eteni, kun juontaja-Mikan spiikit eivät olleet liian käsikirjoitettuja. Iltapäivällä riemastuttanut tokaisu, että hän "ei välitä!" - siitä, että Diamonds are a girls best friend olisi vain naiselle sopiva biisi - ei toistunut, mutta pienet artistihaastattelut olivat mainio lisä iltakonserttiin.
 |
| Hyvinkää All Stars vol 2: Laura Pyrrö, Mika Ikonen, Heikki Elo, Hyvinkään orkesteri |
Olin pitkään sitä mieltä, että kannattaa keskittyä suosikkiartistien omiin keikkoihin ja jättää "parin biisin" vierailut väliin. Tällä periaatteella on jäänyt kokematta mm. Ilpo Kari Tapion muistokiertueella. Mika on avartanut ajatteluani tässäkin - miten hienoja kokonaisuuksia saakaan kokea, kun "pari biisiä" inspiroi liikkeelle! Ilman Mikaa ei olisi tullut mieleenkään osallistua konserttiin, jonka solisteista puolet oli minulle vieraasta oopperamaailmasta. Laura Pyrrön ja Markus Niemisen huikeutta en kai osannut tarpeeksi arvostaa, mutta Mikael Saari teki aikamoisen vaikutuksen sekä itsekseen että Mikan duettoparina. A Kiss from a Rose -versioita olen jo kuullut pari liikaa, mutten näin upeaa! Sykähdyttävin oli ehkä kuitenkin Mikan oma, lähes harras versio Rakkauden haudalla -kappaleesta - hurmaavan häseltämisen ohella hänestä löytyy liikuttavakin puoli.
 |
| Hyvinkää All Stars vol 2: Mika Ikonen ja Mikael Saari |
Seuraavaksi kotiuduin taas vaivatta pienempiin puitteisiin. Myllypuron Jyvänen jäi pari vuotta sitten mieleen paikkana, jossa kuulin Kiitoradanpään ensimmäistä kertaa livenä, Ilpon ja Pasin akustisena duo-versiona. Nyt Ilpo soitti trubaduurina kovin tuttua mutta aina yhtä hyvän mielen tuovaa settiä. Ilta kului hyvässä seurassa, iloisissa tunnelmissa - mutta keikkamuistoissani se tulee identifioitumaan sydäntä kylmäävällä jälkimerkinnällä. Joku hoputti Ilpolta toivekappaletta, jotta ehtisi kuulla sen ennen siirtymistä toiselle keikalle - Laajasaloon, missä Matti Nykänen esiintyi vihoviimeisen kerran. Toivekappale oli Terveiset sinne taivaaseen.
 |
| Ilpo Kaikkonen 1.2. / Mika Ikonen & Anssi Häkkinen 8.2.2019 @ Jyvänen Myllypuro |
Kuolema kosketti toistamiseen, kun urheilusankarin perään lähti saman ikäluokan Olli Lindholm. Ollihan oli se Idols-tuomari, joka yhdisti Ilpon "80-luvun kuusamolaiseen", Zero Ninen Salmirinteeseen. Olli raapaisi sieluuni reiän "Pikku-Kepalle", joka myöhemmin ujuttautui siitä sisään omalla musiikillaan. Muisto oli mielessä viime syksynä kun seurasin Ollin intoa puhkuvaa esiintymistä Kepan ja Ilpon kohtaamista edeltäneenä iltana. Enpä aavistanut miten pian ja yllättäen Parrasvalojen esirippu laskeutuisi. Nyt seuraan haikeana miten viimeiset Ilpon lailla Ollilta kannustusta saaneet laulajat etenevät kohti The Voice of Finland -finaaleja.
Seuraava keikka oli taas kaksin käsin halaavan Mikan, jonka Nykäsestä kertova kappale on yksi niistä helmistä, jotka sitouttivat minut hänen albumiinsa. En koskaan perehtynyt Matin musiikkiuraan - halusin säilyttää edes hitusen mielikuvaa lapsuuden urheilusankarista - mutta olin taannoin lähes etsimässä Matin yhteystietoja ehdottaakseni Niinku Nykäsen Mattia hänen ohjelmistoonsa. Kuvittelin jopa Matin itseironian sietävän "sata kertaa naimisiin" menevän "koko kansan sankarin" tarinan. Idea jäi toteuttamatta eikä tekijäkään ole laulua juuri esittänyt.
Se, että Mika luopui soolotuotannostaan keikoilla oli minulle kova paikka. On sitä harvakseltaan soinut yleisötoiveena, mutta pääpaino on lainatussa. Miten minulle aina käykin niin, että ihastun artistiin ja päädyn bilebändin matkaan? Omat biisit "porttihuumeena" Mika nykäisi minut hienompiin juttuihin kuin kukaan aiemmin, mutta silti pelkään leipääntymistä "pelkkään" cover-meininkiin, niin mielettömän hauskaa kuin se onkin. Tämä bändi ei selvästikään soita vain samaa settiä samoissa yökerhoissa, mutta silti kuvittelen, että minun kannattaisi keskittyä konserttisaleihin, kesäfestareihin ja muihin erityistilaisuuksiin. Elämä vaan tapaa viskellä tavallisimpiakin baarikeikkoja erityiskategoriaan.
Mika ja Anssi -duo esiintyi samassa viihtyisässä Jyväsessä, missä olin juuri ollut Ilpon keikalla. Suursuosikit peräkkäin samassa paikassa tuntui kohtalonomaiselta, mutta minulla piti olla hyvä syy pysyä poissa. Tarkoitus oli viettää päivä sotilasvalassa ja tuoda poika kotiin viikonloppuvapaalle. Pojan oma päätös kotiutua jo aiemmin siviilipalvelusmiehenä oli minulle täydellisen "oolrait". Musiikkiterapiaa minun ei sen takia tarvinnut itselleni määrätä, mutta valatilaisuuteen varattu lomapäivä piti käyttää hyvin. Suuntasimme siis pojan kanssa vanhemmilleni puolimatkaan, mistä autoilin illaksi Myllypuroon.
Viikon välein saman lavan edessä en voinut välttyä vertailulta. On pakko myöntää, että Ilpon "tavallinen baarikeikka" tyydytti minua täydellisemmin - osin siksi, ettei hän ole totuttanut suurempiin spektaakkelelihin, mutta erityisesti siksi, että hän pitää kiinni omasta tuotannostaan. Ilpon biisit ovat minulle valtavan rakkaita, ja saavat keikoilla vielä hömppäfilosofisesti merkityksellisen lisälatauksen - ne kertovat oman artistiuden arvostuksesta, muuten nöyrän tyypin uskosta omaan tekemiseensä. Kaikkosen keikka on Kaikkosen keikka eikä kenen tahansa taidokkaan trubaduurin. Mika ja Anssi musisoivat vähintään yhtä valloittavasti, mutta samaa materiaalia voisi moni muukin veivata, paria piristävää poikkeusta lukuunottamatta. Kaunis peto on selvästi Mikan biisi, ja Auringonnousun hän on jopa itse kirjoittanut - tyttärelleen, mikä toki liikuttaa minua äitinä aivan erityisesti.
Oman tuotannon välähdyksistä huolimatta kaipailen "artisti-Mikaa", johon alunperin ihastuin, mutta odotan hänen paluutaan kärsivällisesti - onhan Kuu ja maa vasta parivuotias. Kai minun pitäisi itse rohkaistua toivomaan sitä Kaikki on oolrait:ia, ehkä elämäni tärkeintä yksittäistä biisiä, joka nostaisi keikkatunnelmani uudelle tasolle. Bonus-toive Hullua en ole kuullut livenä sitten levyjulkkariversion. "Ei tätä voi järjellä selittää", mutta tämä hullu heittäytyykin musiikkikuvioihin suurella tunteella.
 |
| Oscar El Husseini & Tulenarka (Silla Pöyry ja Nuttama Talasmo) @ Kulttuuritila Nuijamies 9.2.2019 |
Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta pari "välikeikkaa" on vielä käsiteltävä. Heti Myllypuro-turneelta kotiuduttuani jatkoin Kulttuuritila Nuijamieheen Oscar El Husseini & Tulenarka -orkesterin latinalaisrytmejä tarjoilevaan konserttiin. Siiviilipalvelusmies suostui seurakseni, jopa eturiviin - olihan hänellä ystäviä paikallisista nuorista lahjakkuuksista koostuvassa kokoonpanossa.
 |
| Laura Voutilainen @ Osmos Cosmos bar Imatra 15.2.2019 |
Kommentit
Lähetä kommentti