- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Keikkavuoteni käynnistyi ennätysaikaisin, uudenvuodenpäivänä. Epäröin reilun tunnin matkaa talvituiskussa, mutta kun sain mieluista seuraa ja vielä kyydin, hyppäsin siihen ilolla. Olin visioinut meidät idylliselle tanssilavalle, mutta eteemme avautui liikuntasali, jonka perällä bändi soitti vihreässä valossa. Haaveeni erityiskeikan valokuvauksesta haalenivat muotoon "kunhan saisi tunnistettavan räpsäyksen muistoksi".
Siellä he nyt olivat uuden edessä - "aikojen alusta" mukanani kulkeneet muusikot, Pete Seppälän taustabändin, bilebändi O'Jessin ja kotikulmiani kolunneen Suomi-pops, tops and flopsin Tuomas Turunen ja Juha Ketola. Tuomas tosin esiintyy bändissä Jan Kristianina, jonka nimissä julkaistua musiikkia haaveilen vielä joskus kuulevani livenä. Tässä yhteydessä siitä lienee toivoa, mutta uuden bändin toisella keikalla ei vielä ollut sen aika.
Tuttujen muusikoiden uusiin kuvioihin olen suhtautunut uteliaan odottavaisesti, mutta pientä ristiriitaa luo se, että perinteiset tanssipaikat ovat minulle vaikeita. Tanssimisesta pitäisin, mutta "naisten rivissä" seisoskelu tuntuu oudolta, jopa vastenmieliseltä. Tiiviimpi tanssibändin seurailu voisi pahimmillaan jopa hiertää parisuhdettani, kun mieheni ei tansseista innostu (baarikeikoille en häntä kaipaakaan, mutta nyt olisin arvostanut omaa paria). Arja Korisevan tanssilavakeikoilla olen viihtynyt "fanimuurissa", mutta kuten ennakkoon pelkäsin, Kisakaaren tansseissa ei sellaista muodostunut. Hetkittäin oli pakko uskaltaa hiipiä lähemmäs kamerani kanssa, mutta enimmäkseen seurailin sivummalta, mikä jätti musiikkiin eläytymisen pinnallisemmaksi.
Alkuun ehdittiin kuulla muutama biisi bändiltä, vuoroin tutun basistin ja rumpali Matias Sassalin laulamana (live-näytteet Tuomakselta ja Matiakselta edellisillan ensikeikalta). Toiseen settiin liittynyt tangokuningatar Saana Sassali valloitti minut välittömästi äänellään, herttaisella läsnäolollaan ja ohjelmistolla, joka sattui yhdistelemään useita itselle tärkeitä kappaleita. Ikisuosikki Arja Korisevan Rannalla (Saanan versio ja live edellisillan keikalta) oli kai tärkein, mutta yksi viime vuoden hienoimmista, ABREUn Yhen elämän juttu ilahdutti myös. Saanan kahden setin osuus huipentui Eläköön elämään - teinivuosien euroviisusuosikki muistutti kuuluvansa elämäni suurimpien biisien joukkoon. Lisäksi oli ilo havaita "kuninkaallisen" huumori maanläheisen rempseäksi ja tanssikansan viihdyttäminen hänelle sydämenasiaksi. Bändin soittaessa viimeistä settiään, Saana tarjosi varmasti ikimuistoisia hetkiä pyörähtelemällä useamman miehen kanssa parketilla.
Pienellä seurueellani oli toive kotiutua ajoissa, ja kun kelikin oli mikä oli, valuimme kohti narikkaa jo viimeisten kappaleiden aikana. Ehdin kuulla, miten Tuomas aloitti minulle Koopin ansiosta kovin nostalgisen Kulkurin iltatähden, ja sitten vielä Matias Tenavatähti-bravuurinsa Elämä juoksuhaudoissa. Vaikka kappaleesta suurin osa jäi kuulematta, se nosti bändin vastuumuusikon osakkeita silmissäni entisestään. Arvostan sitä, että artisti seisoo tekemistensä takana eikä vähättele tapaa millä tuli joskus tunnetuksi. Jos kyse on vakio-encoresta, uskon, että se ilahduttaa monia ja aiheuttaa ahaa-elämyksiäkin ("sieltähän tuo nimi oli tuttu!").
Positiiviset mielikuvat "omien tyyppien" uusista kolleegoista vahvistuivat vielä jälkikäteen kun molemmat Sassalin sisarukset ottivat ystävällistä some-kontaktia ja hyödynsivät kuviani, vaikka ne eivät keikkafotoina helmiä olleetkaan. Ilomielin vastaanotan heidät rikastuttamaan musiikkimaailmaani, ja toivon, että kokoonpanon kolmas keikka lähiseudulla ajoittuisi paremmin kuin se, joka on jo liian pahana tuplabuukkauksena tiedossa.
Vajaa viikko myöhemmin risteilin kuullakseni BNC:tä (91) pitkän tauon jälkeen. Muut musiikkikuviot olivat pitäneet ajatukseni etäämpänä tästä tavallaan tärkeimmästä bilebändistäni, mutta vakituinen keikkaseuralaiseni onnistui houkuttelemaan minut Viking XPRS -laivalle. Päiväristeilylle ehtiminen olisi vaatinut niin aikaista aamulähtöä, että tyydyimme yhden kierroksen miniristeilyyn. Bändi sen sijaan oli soittanut paitsi alkuillan laivasetit myös pitkän aamuyön Rymy-Eetussa (villeimpinä keikkavuosina olisimme varmasti olleet mukana sielläkin).
Risteilyohjelma lupasi bilebändisetit yhdeltätoista ja puolilta öin. Valmistauduimme rauhassa ja joimme lasit viiniä pubin puolella kuunnellen trubaduuria, jonka tutut kasvot osasin lopulta yhdistää Arja Korisevan bändiin - tuttuja soittajia alkaa olla kaikkialla. Pitkin iltaa olimme taivastelleet laivan palveluiden aikaista sulkeutumista - iltapalaa oli tarkoitus poimia juuri ennen keikkaa viimeisestä avoinna olevasta kahvilasta.
Yhtäkkiä ystäväni huomasi, että bändin nimi heijastui live-klubin seinästä - bändihän oli jo lavalla, vaikka keikkaan piti olla melkein tunti! Hölmistyneinä hiivimme yleisön joukkoon, arvellen, että kyse oli parin biisin soundcheckista, mutta soitto jatkui. Markuksen ääni kuulosti alkuun aika kamalalta - hurja laulurasitus saman vuorokauden aikana oli ollut flunssaiselle liikaa. Ääni pehmeni lähemmäs sitä jumalaista samettia, mitä sen kuuluisi olla, mutta aika vaisuksi tunnelma kokonaisuudessaan jäi. Bändin väsymys varmasti vaikutti kuin myös vähäinen yleisö - kukapa laivan yökerhoon olisi löytänyt, kun viihdytystä lupailtiin vasta tuntia myöhemmin? Hyvä reissuhan meillä muuten oli ja huumorin säilytimme: naureskelimme sille, ettei alle kahden setin keikka ainakaan kyllästyttänyt meitä enempää bändin rutiininomaiseen ohjelmistoon.
Tuomitsin reissun "harjoitusristeilyksi" siinä mielessä, että olin suuntaamassa samalle laivalle taas pari viikkoa myöhemmin. Nyt osaisin ainakin vahtia keikan alkamista, luki risteilyohjelmassa mitä tahansa! Kohtalo heitti vaan väliin pienen kierrepallon, vai olikohan se tässä tapauksessa kiekko? Hätkähdin, että olinkin harjoitellut pettymyksen kohtaamista, kun seuraavan risteilyn tähti päivitti someen luisteluonnettomuudesta, joka oli repinyt häneltä solisluun sijoiltaan. Sydämeni suli kun Mika itse lohdutteli, että keikat hoituu, vain normaalia rauhallisemmin. Voiko noin ihanaa ihmistä ollakaan, että huolehtii muut hyville mielin, vaikka olisi itse miten hajalla?
Saavuin satamaan parin päivän Oulu-palaverista lentämällä. Turneeväsymystä kompensoi se, että olin Helsinki-yöpymisen jälkeen valmiina aamulähtöön ja nauttisin samalla vauhdilla myös päiväristeilyn. Tällä kertaa seuralaisenani oli Mikan kautta tutuksi tullut kaimani - "The Leenats" pääsi nyt oikein ulkomaille! Saimme tehdä pienen Tallinna-kierroksemme suurenmoisessa auringonpaisteessa, ja ensimmäiset Käsityöläisten setit olivat tarjolla melkein heti perään, ensimmäisellä paluumatkalla.
Olin sattumalta törmännyt bändiin jo satamassa, mikä haihdutti senkin huolen, että uskaltaako Mikaa halata - kyllä uskalsi, varovasti terveen käden puolelta. Lavalle Mika ilmestyi normaalin hyväntuulisena, vain käsi kantositeessä. Jälkikäteen nauratti valokuva, missä Mikan taustalla loisti lavan taakse heijastetun bändinimen "Käsi". Kyllähän loukkaantunut käsi keikan tunnelmaa vahvasti määritteli, mutta yllättävän hyvällä tavalla. Mikan itseironinen huumori kukki osuvien biisien kohdalla ("annoin pikkusormen, se vei koko käden", "miten meni noin omasta mielestä?"). Energistä esiintymistään Mika hillitsi turhankin vähän - varmasti käsi paranisi paremmin vähemmällä riehumisella - ja faneille tarjoiltiin enemmän tunnetta kuin täydellisellä "normikeikalla".
En tiedä miten tämän muotoilisin, etten kuulostaisi ihan hirviöltä, mutta solistin (toivottavasti) lyhytaikaisessa fyysisessä rajoittuneisuudessa lienee hyvätkin puolensa. Ainakin se pakottaa liikkuvaisen viihdyttäjän hieman erilaiseen toimintaan lavalla - keskittymään muuhun kuin "kohkaamiseen", niin riemastuttavaa kun se parhaimmillaan onkin. Epämukavuusalueella käyminen ja erilaisen haastavista tilanteista selviäminen virkistää varmaan itse kunkin ajattelua ja toimintaa. Loukkaantumista positiivisempi esimerkki on vaikkapa rutinoituneen bilebändin päätyminen tanssikeikoille, jotka vaativat lukemattomien uusien biisien opettelua. Ihan sama kirjoitanko sitä auki vai en - lienee ilmeistä, että viittaan tässä myös bändiin, jolla olisi tarvetta uusiutumiseen, jotta sen esiintymisen erottaisi soundcheckistä. Vastaavaa erehdysvaaraa ei todellakaan ollut kun Mika pomppasi samalle lavalle toistamiseen, ja antoi myös miniristeilyn yleisölle enemmän kuin olisi hänen tilanteessaan kannattanut. Hymy ei hyytynyt, mutta tuskanvälähdykset silmissä tihentyivät niin, että olin helpottunut, kun keikka päättyi.
Olen monesti pohdiskellut, miten artisteihin koukuttuminen on monenlaisten sattumien ketjureaktio. Tätä tarinaa tuskin olisi, ellei Mika olisi ollut silloin kerran Ilpon vieraana, ja laulanut Kaikki on oolrait -kappaletta, josta tuli elämääni omakohtaisimmin osuva biisi ikinä. Seuraava meille päinkään osunut keikkapaikka Hotelli Punkaharju olisi varmasti ollut turhan arvokas "pelkälle" keikkaretkelle, joten onnekas hääpäiväajoitus saatteli minut syventämään "hurahdustani". Miten paljon suuremman sijan Mika valtasikaan sydämestäni halausbiisillään siksi, että kuulin sen tuoreeltaan livenä juuri esikoisen kotoamuuttopäivän päätteeksi, sydän repaleisen avoimena? "Koko käden" Mika bändeineen vei viimeistään kohtalonomaisesti houkutelleella Floridanmatkalla, varsinkin kun se toimi ihanana ensiapuna työuupumukseeni, ja nyt tämä empatiassa ja myötäylpeydessä vellominen vei viimeisenkin toivon "vapautumisesta". En kai tässä muuta voi kuin pitää hyvää huolta kunnostani ja liikuntakyvystäni, että jaksaisin heilua keikoilla yhtä pitkään kuin tämä ikäiseni super-sankari, joka pyyhkii nuoremmilla pöytää vaikka toinen käsi sidottuna.
Siellä he nyt olivat uuden edessä - "aikojen alusta" mukanani kulkeneet muusikot, Pete Seppälän taustabändin, bilebändi O'Jessin ja kotikulmiani kolunneen Suomi-pops, tops and flopsin Tuomas Turunen ja Juha Ketola. Tuomas tosin esiintyy bändissä Jan Kristianina, jonka nimissä julkaistua musiikkia haaveilen vielä joskus kuulevani livenä. Tässä yhteydessä siitä lienee toivoa, mutta uuden bändin toisella keikalla ei vielä ollut sen aika.
 |
| Saana Sassali & Aika VeliKultia @ Kisakaari Ristiina 1.1.2019 |
Tuttujen muusikoiden uusiin kuvioihin olen suhtautunut uteliaan odottavaisesti, mutta pientä ristiriitaa luo se, että perinteiset tanssipaikat ovat minulle vaikeita. Tanssimisesta pitäisin, mutta "naisten rivissä" seisoskelu tuntuu oudolta, jopa vastenmieliseltä. Tiiviimpi tanssibändin seurailu voisi pahimmillaan jopa hiertää parisuhdettani, kun mieheni ei tansseista innostu (baarikeikoille en häntä kaipaakaan, mutta nyt olisin arvostanut omaa paria). Arja Korisevan tanssilavakeikoilla olen viihtynyt "fanimuurissa", mutta kuten ennakkoon pelkäsin, Kisakaaren tansseissa ei sellaista muodostunut. Hetkittäin oli pakko uskaltaa hiipiä lähemmäs kamerani kanssa, mutta enimmäkseen seurailin sivummalta, mikä jätti musiikkiin eläytymisen pinnallisemmaksi.
 |
| Saana Sassali (Tangokuningatar 2018) |
Pienellä seurueellani oli toive kotiutua ajoissa, ja kun kelikin oli mikä oli, valuimme kohti narikkaa jo viimeisten kappaleiden aikana. Ehdin kuulla, miten Tuomas aloitti minulle Koopin ansiosta kovin nostalgisen Kulkurin iltatähden, ja sitten vielä Matias Tenavatähti-bravuurinsa Elämä juoksuhaudoissa. Vaikka kappaleesta suurin osa jäi kuulematta, se nosti bändin vastuumuusikon osakkeita silmissäni entisestään. Arvostan sitä, että artisti seisoo tekemistensä takana eikä vähättele tapaa millä tuli joskus tunnetuksi. Jos kyse on vakio-encoresta, uskon, että se ilahduttaa monia ja aiheuttaa ahaa-elämyksiäkin ("sieltähän tuo nimi oli tuttu!").
Positiiviset mielikuvat "omien tyyppien" uusista kolleegoista vahvistuivat vielä jälkikäteen kun molemmat Sassalin sisarukset ottivat ystävällistä some-kontaktia ja hyödynsivät kuviani, vaikka ne eivät keikkafotoina helmiä olleetkaan. Ilomielin vastaanotan heidät rikastuttamaan musiikkimaailmaani, ja toivon, että kokoonpanon kolmas keikka lähiseudulla ajoittuisi paremmin kuin se, joka on jo liian pahana tuplabuukkauksena tiedossa.
Vajaa viikko myöhemmin risteilin kuullakseni BNC:tä (91) pitkän tauon jälkeen. Muut musiikkikuviot olivat pitäneet ajatukseni etäämpänä tästä tavallaan tärkeimmästä bilebändistäni, mutta vakituinen keikkaseuralaiseni onnistui houkuttelemaan minut Viking XPRS -laivalle. Päiväristeilylle ehtiminen olisi vaatinut niin aikaista aamulähtöä, että tyydyimme yhden kierroksen miniristeilyyn. Bändi sen sijaan oli soittanut paitsi alkuillan laivasetit myös pitkän aamuyön Rymy-Eetussa (villeimpinä keikkavuosina olisimme varmasti olleet mukana sielläkin).
Risteilyohjelma lupasi bilebändisetit yhdeltätoista ja puolilta öin. Valmistauduimme rauhassa ja joimme lasit viiniä pubin puolella kuunnellen trubaduuria, jonka tutut kasvot osasin lopulta yhdistää Arja Korisevan bändiin - tuttuja soittajia alkaa olla kaikkialla. Pitkin iltaa olimme taivastelleet laivan palveluiden aikaista sulkeutumista - iltapalaa oli tarkoitus poimia juuri ennen keikkaa viimeisestä avoinna olevasta kahvilasta.
 |
| Brand New Classics (Mikko Vuorela, Vili Itäpelto, Tuomas Laivaara, Markus Hämäläinen, Juhana Jansson) @ Viking XPRS 5.1.2019 |
Yhtäkkiä ystäväni huomasi, että bändin nimi heijastui live-klubin seinästä - bändihän oli jo lavalla, vaikka keikkaan piti olla melkein tunti! Hölmistyneinä hiivimme yleisön joukkoon, arvellen, että kyse oli parin biisin soundcheckista, mutta soitto jatkui. Markuksen ääni kuulosti alkuun aika kamalalta - hurja laulurasitus saman vuorokauden aikana oli ollut flunssaiselle liikaa. Ääni pehmeni lähemmäs sitä jumalaista samettia, mitä sen kuuluisi olla, mutta aika vaisuksi tunnelma kokonaisuudessaan jäi. Bändin väsymys varmasti vaikutti kuin myös vähäinen yleisö - kukapa laivan yökerhoon olisi löytänyt, kun viihdytystä lupailtiin vasta tuntia myöhemmin? Hyvä reissuhan meillä muuten oli ja huumorin säilytimme: naureskelimme sille, ettei alle kahden setin keikka ainakaan kyllästyttänyt meitä enempää bändin rutiininomaiseen ohjelmistoon.
Tuomitsin reissun "harjoitusristeilyksi" siinä mielessä, että olin suuntaamassa samalle laivalle taas pari viikkoa myöhemmin. Nyt osaisin ainakin vahtia keikan alkamista, luki risteilyohjelmassa mitä tahansa! Kohtalo heitti vaan väliin pienen kierrepallon, vai olikohan se tässä tapauksessa kiekko? Hätkähdin, että olinkin harjoitellut pettymyksen kohtaamista, kun seuraavan risteilyn tähti päivitti someen luisteluonnettomuudesta, joka oli repinyt häneltä solisluun sijoiltaan. Sydämeni suli kun Mika itse lohdutteli, että keikat hoituu, vain normaalia rauhallisemmin. Voiko noin ihanaa ihmistä ollakaan, että huolehtii muut hyville mielin, vaikka olisi itse miten hajalla?
Saavuin satamaan parin päivän Oulu-palaverista lentämällä. Turneeväsymystä kompensoi se, että olin Helsinki-yöpymisen jälkeen valmiina aamulähtöön ja nauttisin samalla vauhdilla myös päiväristeilyn. Tällä kertaa seuralaisenani oli Mikan kautta tutuksi tullut kaimani - "The Leenats" pääsi nyt oikein ulkomaille! Saimme tehdä pienen Tallinna-kierroksemme suurenmoisessa auringonpaisteessa, ja ensimmäiset Käsityöläisten setit olivat tarjolla melkein heti perään, ensimmäisellä paluumatkalla.
 |
| Mika Ikonen / Käsityöläiset @ Viking XPRS 19.1.2019 |
Olin sattumalta törmännyt bändiin jo satamassa, mikä haihdutti senkin huolen, että uskaltaako Mikaa halata - kyllä uskalsi, varovasti terveen käden puolelta. Lavalle Mika ilmestyi normaalin hyväntuulisena, vain käsi kantositeessä. Jälkikäteen nauratti valokuva, missä Mikan taustalla loisti lavan taakse heijastetun bändinimen "Käsi". Kyllähän loukkaantunut käsi keikan tunnelmaa vahvasti määritteli, mutta yllättävän hyvällä tavalla. Mikan itseironinen huumori kukki osuvien biisien kohdalla ("annoin pikkusormen, se vei koko käden", "miten meni noin omasta mielestä?"). Energistä esiintymistään Mika hillitsi turhankin vähän - varmasti käsi paranisi paremmin vähemmällä riehumisella - ja faneille tarjoiltiin enemmän tunnetta kuin täydellisellä "normikeikalla".
 |
| Käsityöläiset (Niko Berg, Mika Ikonen, Anssi Häkkinen) |
Olen monesti pohdiskellut, miten artisteihin koukuttuminen on monenlaisten sattumien ketjureaktio. Tätä tarinaa tuskin olisi, ellei Mika olisi ollut silloin kerran Ilpon vieraana, ja laulanut Kaikki on oolrait -kappaletta, josta tuli elämääni omakohtaisimmin osuva biisi ikinä. Seuraava meille päinkään osunut keikkapaikka Hotelli Punkaharju olisi varmasti ollut turhan arvokas "pelkälle" keikkaretkelle, joten onnekas hääpäiväajoitus saatteli minut syventämään "hurahdustani". Miten paljon suuremman sijan Mika valtasikaan sydämestäni halausbiisillään siksi, että kuulin sen tuoreeltaan livenä juuri esikoisen kotoamuuttopäivän päätteeksi, sydän repaleisen avoimena? "Koko käden" Mika bändeineen vei viimeistään kohtalonomaisesti houkutelleella Floridanmatkalla, varsinkin kun se toimi ihanana ensiapuna työuupumukseeni, ja nyt tämä empatiassa ja myötäylpeydessä vellominen vei viimeisenkin toivon "vapautumisesta". En kai tässä muuta voi kuin pitää hyvää huolta kunnostani ja liikuntakyvystäni, että jaksaisin heilua keikoilla yhtä pitkään kuin tämä ikäiseni super-sankari, joka pyyhkii nuoremmilla pöytää vaikka toinen käsi sidottuna.
Kommentit
Lähetä kommentti