Sydän maailmalla

Luin joskus muinoin - varmaan joltain ameriikan mammojen keskustelupalstalta - sanonnan, jota en tarkkaan muista, mutta jonka perusajatus pyörii vieläkin usein mielessä: "kun on saanut lapsen, joutuu koko elämänsä seuraamaan kun sydän juoksentelee oman ruumiin ulkopuolella". Pitää kyllä niin paikkansa. Ipanat on parasta mitä olen elämässä saanut ja kokenut (ja jollain tavalla "tehnyt" - kai saan tuntea pientä ylpeyttä siitä, että olen jotenkin osallistunut parin uuden ihanan - fiksun ja filmaattisen - ihmisen "luomiseen"?). Mutta samalla kamalinta. Se huoli mikä niistä on on just sellasta - ihan kuin oma sydän liihottelisi jossain maailmalla. Ja mitä isommaksi nuo kasvaa, sen kauemmaksi se sydän on pakko päästää, vahtimatta.

Meidän neiti ykstoista vee on yllättäen kasvanut isoksi ja itsenäiseksi. Pari vuotta on jo suunniteltu, että pitäs opettaa tyttö kulkemaan bussilla keskustaan musiikkiopistolle. Paljon nuoremmatkin kulkee - ja olenhan itsekin kulkenut koulumatkoja bussilla ekasta luokasta lähtien. Mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi, kun vaarikyyti on palvellut niin näppärästi. Nyt kävikin puolivahingossa niin, että tyttö kävi eilen kevään viimeisellä pianotunnilla - polkupyörällä. Reitin oli isänsä kanssa viikonloppuna harjoitellut, mutta silti olin huolissani ja soittelin perään, että pääsikö perille. No olihan se - oli matkalla käynyt kaverin kanssa jäätelöllä (oman jalkapalloseuransa kioskilla, tottakai) ja ostanut torilta piano-opettajalle orvokin. Ja taas parin tunnin päästä odotin huolissani kun neiti olikin pysähtynyt kauppaan ostamaan huomiselle kouluretkelle eväitä. En vaan voi ymmärtää, että mun vauva pyörii itekseen kaupungilla shoppailemassa (ei sentään ihan vielä baareissa! ;).

No onhan meillä vielä juniori, joka elää pienemmällä reviirillä - naapurustossa ja lähimetsässä, itsenäisten koulumatkojen lisäksi. Eikä osoita merkkejä liiasta reippaudesta. Ei missään nimessä suostuis esim. viikonloppuleireille, vaikka siskonsa on käynyt tyttöleireillä jo jonkun vuoden. Rastikoulussakin isin pitää kulkea ihan vieressä, vaikka ryhmä liikkuu letkana ohjaajan kanssa. No, pojathan toki kypsyykin hitaammin...

Huolissaan saa silti olla. Poika oli pari päivää kuumeessa ja perään iski vanha tuttu huimausvaiva (kesällä makaili 3 viikkoa, alkutalvesta muutaman päivän). Ei pysynyt aamulla kunnolla pystyssä ja päätyi koulun sijaan isovanhemmille lukemaan (viimeistä!) Harry Potteria. Vaikka tuo tuli tutkittua kesällä perusteellisesti, en vieläkään osaa suhtautua pikkutautien yhteydessä iskevään huimaukseen ihan pikkuriesana. "Tää on taas tätä, mennee ohi"-rentousyritys katosi viimeistään kun näin anopin huolestuneen empaattisen ilmeen...

Tuuriahan meillä tosiaan on tähän asti ollut. Ei koliikkia eikä korvatulehduksia, ei allergioita eikä oppimisvaikeuksia. Ei käyttäytymishäiriöitä (no niitä toki ehtii vielä - onneksi esikoinen on täysikäinen ennenkuin pikkuveli voi vaatia mopoa ;). Ollaanko me nyt vasta päästy lapsiperheen normaalitilaan? Vähän hätkähdin kaverin "ainako ne on kipeänä"-kommenttia kun mainitsin, että joudun ehkä skippaamaan bailatinon, ettei potilas jää yksin kotiin. Ai miten niin aina... paitsi tosiaan, viimeisen vuoden aikana on vähän väliä jompikumpi kuumeillut tai horjunut tai jotain. Jotenkin se vaan pistää naista matalaksi, vielä enemmän kuin tää oma flunssanjatke ja stressi ja väsymys... Hieman noloa suorastaan harmitella isovanhempien ystävällistä hoitotarjousta - olis se lepopäivä kotosalla itellekin kelvannut ;)